Kaupungin lautakunnat kokoontuvat tästä kaudesta alkaen pääpiirteittäin samana maanantaina kerran kuussa. Tämän viikon maanantaina istuin itse tilakeskuksen lautakunnassa päättämässä muun muassa paviljonkirakennuksen (aiemmin näitä kutsuttiin surutta parakeiksi, mutta minut on onnistuttu aivopesemään niin, että kutsun näitä väliaikaispystytyksiä jo huomaamattani paviljongeiksi!) siirtämisestä Kaivokselan koulun pihasta Tammiston päiväkodin yhteyteen ja siis koulukäytöstä päiväkotitilaksi Tammiston äärimmäisen kiperällä päivähoitoalueella (Tammiston lapsista vain hiukan runsas kolmannes saa päivähoitopaikan oman alueen päiväkodista). Päätös vaikuttaa kaikin puolin järkevältä. Toinen tilakeskuksen lautakunnan tekemä päätös käsitteli Hakunilan uimahallin perusparannusta, joka palautettiin uudelleen valmisteltavaksi.

Samaan aikaan piti opetuslautakunta omaa kokoustaan ja lakkautti ennakkosuunnitelmien mukaisesti Variston Luhtituvan ja Askiston Kirsikan avoimet päiväkodit. Sivistystoimen tiedotteen mukaan kyseiset avoimet päiväkodit "lakkautetaan nykymuodossaan ... vähäisten kävijämäärien vuoksi 30.6.2009 alkaen. Avoin varhaiskasvatustoiminta Myyrmäki-Martinlaakson tulosyksikössä keskitetään kolmeen avoimeen päiväkotiin: Myyrmäen Vaskikelloon, Martinlaakson Soittorasiaan ja Pähkinärinteen Niittyvillaan. Variston päiväkodissa jatketaan kerhotoimintaa, mikäli hakijoita toimintaan on riittävästi. Vanhempien kanssa yhteistyössä käynnistetään korvaavan toiminnan suunnittelu verkostomaisen toiminnan käynnistämisestä 30.6.2009 mennessä."

Aihe oli herättänyt lautakunnassa ilmeisesti kovastikin keskustelua, mutta toiveistani ja pyynnöistäni huolimatta sitä ei jätetty pöydälle. Askistolaiset olivat itsekin paikalla adressin kera ja esittivät jälleen kerran viisaat argumenttinsa toiminnan jatkamisen puolesta. Toisaalta he painottivat nimenomaan toiminnan jatkumista, tapahtui se sitten kaupungin tai aktiivisten vanhempien taholta, eli tilojen säilymistä päivähoidon käytössä. Näin sentään kävi, mutta muuten olen kyllä päätökseen kovin pettynyt.

Jäin kovasti miettimään, milloin tämäkin päätös on alunperin tehty ja millaisia mahdollisuuksia kuntalaisella, valtuutetulla tai lautakunnan jäsenellä olisi tosiasiassa ollut vaikuttaa asiaan. Kysehän ei ole kovin suurista summista ja on ihan järkevää, että toimiala- ja tulosaluejohtajilla on mahdollisuus tehdä tietynlaisia päätöksiä tiettyyn rahasummaan asti itse, mutta tässä tapauksessa kysymyksessä on hyvin inhimillinen ja usealle kymmenelle perheelle ja ehkä sadallekin kuntalaiselle tärkeä asia, jolla on myös laajakantoisia sekä sosiaalisesti että poliittisesti merkittäviä seurauksia.

Eivät näiden avoimien päiväkotien käyttäjät nimittäin suinkaan lähde automaattisesti kaupungin toivomalla tavalla seuraavaksi lähimpään avoimeen päiväkotiin, vaan ehkä useassakin tapauksessa siirtyvät kunnallisen kokopäivähoidon tai vaikkapa sosiaalitoimen asiakkaiksi, olipa joku jo laittanut talonsakin myyntiin.

Tammikuu on ohi ja vuoden kunnallispoliittinen arki päässyt vauhtiin. Luottamuspaikat on jaettu ja ensimmäiset kokoukset ja seminaarit pidetty. Minulla oli yhden viikon aikana kahdeksan kokousta tai koulutusta ja lapsillani ensimmäistä kertaa ulkopuolinen hoitaja Mannerheimin Lastensuojeluliitosta. Toissapäivänä iski ensimmäinen flunssa sitten elokuun. 

Minut valittiin vihreän ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi, mistä olen erittäin ylpeä ja iloinen ja mikä sopii minulle etenkin ajankäytöllisesti erinomaisesti. Ryhmämme puheenjohtajana jatkaa Sirpa Pajunen ja ensimmäisenä varapuheenjohtajana aloittaa Siru Kauppinen. Valtuustosalissa istun valtuutettu Sini Alénin (vihr) vieressä toisessa pultissa (vai riveiksikö niitä aivan arkisesti kutsutaan? Orkesterissa soitetaan pulteissa ja entisenä juniorijousisoittajana miellän itseni jälleen kakkospulttilaiseksi) suoraan tuoreen puheenjohtajan Antti Lindtmanin (sd) sinisten (?) silmien ja eloisien käsien alla. Pöydät ovat uskomattoman ahtaat pitkähkölle ihmiselle; joudun istumaan tuolissa kutakuinkin poikittain jalat osin käytävän puolella ja voin vain kuvitella, millaisessa kippurassa 180-senttiset ja sitä pidemmät joutuvat kokouksensa viettämään.

Kaupunginhallituksen varajäsenyydestä luovun hienoisella kaiholla, mutta kaupungin työntekijänä en olisi voinut sieltä paikkaa hakeakaan enkä kahden pikkulapsen äitinä olisi sitä ajankäytön vuoksi tosiasiassa halunnutkaan. Sen sijaan hain paikkaa tilakeskuksen lautakunnasta, josta paikan myös sain. Tilakeskus hallinnoi kaikkia kaupungin kiinteistöjä, joista noin puolet on kouluja ja vajaa kolmannes päiväkoteja. Lisäksi esimerkiksi kaupungin ateria- ja siivouspalvelut kuuluvat tilakeskuksen toimialaan. Odotan lautakuntatyötä erittäin suurella mielenkiinnolla.

Valtuusto kokoontuu maanantaisin kerran kuussa ja kokousta edeltää torstaina pidettävä valtuustoinfo. Ensimmäinen valtuusto ja info ovat jo takanapäin. Pidin sanaisen arkkuni suljettuna, koska kysymyksessä oli luottamuspaikkojen jakamisen lisäksi lähinnä kaava-asioita, jotka eivät toistaiseksi ole aivan sydäntäni lähinnä. Ylimääräisessä valtuutettujen infossa sen sijaan rohkaistuin kysymään sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajalta Elina Lehto-Häggrothilta päiväkotien sijaisten hankkimisesta. "Arvoisa puheenjohtaja", sanoin näin ensimmäistä kertaa ja selvisin sen kummemmin sössöttämättä toki hento puna poskillani. Apulaiskapunginjohtajan vastaus ei valitettavasti tuonut juuri valaistusta kipeään kysymykseen.

Viime viikolla elämässäni tapahtui jälleen kerran suorastaan käänteentekeviä muutoksia. Keskiviikkona pidettiin Länsi-Vantaan Vihreiden syyskokous, jossa ilmoitin luopuvani yhdistyksen puheenjohtajuudesta, jota olin hoitanut jo vuodesta 2005. Asuin tuolloin Myyrmäen kupeessa Vapaalassa ennen muuttoani Keski-Vantaan Kartanonkoskelle aika lailla täsmälleen vuosi sitten.

Kolmessa vuodessa Länsi-Vantaan Vihreisiin saatiin monta uutta jäsentä ja paljon lisää aktiivista toimintaa sekä ennen kaikkea säännönmukaisuutta ja ennustettavuutta. Tarkkoja tilastoja minulla ei ole, mikä kertonee jotakin sekä yhdistyksen ja sen toiminnan että sen entisen puheenjohtajan spontaanista ja turhaa byrokratiaa kaihtavasta asenteesta vihreää politiikantekoa kohtaan.

Yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kuluneen kauden valtuutettu Klaus Kojo, joka luopuu valtuustopaikastaan vuoden lopussa ja voi näin keskittyä täydellä energialla kotinurkkiensa kehittämiseen. Varapuheenjohtajaksi valittiin Anniina Kostilainen ja sihteerinä jatkaa Mikko Mäkelä, molemmat tuoreita kaupunginvaltuutettuja. 

Tulen kaipaamaan ennen kaikkea suurenmoista hallitustani ja hallituksemme lennokkaita tapaamisia eli Petteriä, Mikkoa, Klasua, Timppaa ja Lassea. 

Vain päivää myöhemmin pidettiin Vihreä Aviapolis ry:n perustamiskokous. Aviapoliksen alueella (Kartanonkoski, Pakkala, Ylästö, Tammisto, Veromies, Viinikkala ja Lentokenttä) asuu noin 14 000 asukasta, joista lähes neljännes äänesti syksyn kuntavaaleissa Vihreitä. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin varavaltuutettu Jaana Huhta, varapuheenjohtajaksi allekirjoittanut ja sihteeriksi varavaltuutettu Hanna Valtanen.  

Vihreän Aviapoliksen ensimmäinen tavoite on jäsenmäärän kasvattaminen ja toiminnan käynnistäminen. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa vihreästä elämäntavasta ja aatteesta kiinnostunut, pyhimys ei todellakaan tarvitse olla. Pyrimme lisäämään sekä omaa että läheistemme kiinnostusta ja tietoisuutta ekologisesta arjesta ja sen mahdollistavista inhimillisistä valinnoista sekä järjestämään mukavia tempauksia kotikulmillamme. Tavoitteenamme on entistä viihtyisämpi kotikaupunki ja onnellisempi arki kaikille sen asukkaille.

Jos olet kiinnostunut Vihreän Aviapoliksen toiminnasta, voit olla yhteydessä minuun tai yhdistyksen puheenjohtajaan ( Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen. ). Tervetuloa myös seuraamaan blogiamme! 

Vantaan vihreät kampanjoivat tänään Myyrmannissa aamusta pitkälle iltapäivään. Olin paikalla koko ajan jakamassa I love Vantaa -kangaskasseja, juttelemassa ihmisten kanssa sekä lavalla laulamassa ja puhumassakin muutaman sanan. Meillä oli todella hyvä tunnelma ja hauska meininki, toivottavasti se näkyy vaalituloksessakin.

Ihmisten mielissä olivat päällimmäisenä kuntalaisten peruspalvelut. Eihän Myyrmäen iltapäivystystä lopeteta, onko bussilinjamuutokset lyöty jo aivan lukkoon, mitä tapahtuu Lammaslammelle, Mätäojalle ja Kuusijärvelle? Ei lakkauteta, ei ole lyöty lukkoon ja Vihreät pyrkivät aina ensisijaisesti turvaamaan ympäristön hyvinvoinnin. Lisäksi kysyttiin Vihreiden saavutuksista Vantaalla ja eduskunnassa sekä puolueiden eroista. Mistä erottaa vihreän ja demarin? Ympäristömyönteisyydestä, suhtautumisesta seutuyhteistyöhön ja ehkäpä veroprosentin korotukseen, joskus palvelujen tuotantotapoihinkin. 

Tapahtumamme juontajana toimi Länsi-Vantaan Vihreiden varapuheenjohtaja, valtuutettu Klaus Kojo, joka ei ole enää ehdolla valtuustoon. Klasu kyseli ehdokkailta muun muassa heidän näkemyksiään yhteisöllisyydestä ja siitä, miksi he haluavat valtuustoon. Yhteisöllisyydestä joutuivat tentattaviksi myös vihreä keskustelija ja kirjoittaja Osmo Soininvaara sekä työministeri Tarja Cronberg. Itse jäin oikein miettimään, miksi todella olen ehdolla vaaleissa. Haluaisin Vantaan päätöksentekoon oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä, eturyhmistä vapaata humaania politiikkaa, jossa ympäristö ja heikoimmat ovat aina etusijalla. Tällainen politiikanteko sopii omaan arvomaailmaani, jossa lisäksi pidetään kiinni talouden realiteeteistä. Koen vihreän liikkeen kokonaisuudessaankin tällaisen päätöksenteon ja arvomaailman edistäjäksi.

Erään nuoren miehen kysymykseen siitä, mitä Vihreät tarjoavat, vastasin hatusta sen tarjoavan modernia, liberaalia, humaania ja ympäristömyönteistä politiikkaa. Vastaukseni ei näin jälkikäteenkään ajatellen ollut aivan huono ja nuorimieskin nyökytteli sille hyväksyvästi. Edellisen kuvauksen valossa onkin mahdollista miettiä, mikä lopulta erottaa Vihreät muista puolueista. Itse asiassa mieleeni tulee yksi puolue, joka ei välttämättä olisi kovin kaukana Vihreistä. Mikäköhän puolue se voisi olla vai olenko aivan yksin mielikuvieni kanssa? Kerron oman vastaukseni myöhemmin!

Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren herättelee tuoreessa pamfletissa keskustelua puolueiden ja demokratiamme tilasta sekä siitä, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan politiikasta uudelleen. Hänen näkemyksensä mukaan kansalaisten on vallattava puolueet takaisin itselleen. Kaksi vuotta sitten puolueeseen liittynyt kansalaisjärjestöaktiivi haluaa aktiiviset ja luovat nuoret ihmiset mukaan poliittisiin liikkeisiin siten, että välimatka vallan norsunluutorneista ruohonjuuritasolle pienenisi oleellisesti ja yhä enemmän ihmisiä voisi kiinnostua sekä polittiisesta toiminnasta että sen seuraamisesta ja siihen osallistumisesta ylipäänsä. Tämä vahvistaisi demokratiaa, joka toisinaan vaikuttaa vain kuolinkamppailuaan käyvältä sanavanhukselta kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä pölyttyvässä sivistyssanakirjassa.

En haluaisi enää tässä vaiheessa ottaa esille tapaus Kanervaa, mutta koska kirjoittelen blogiini hävettävän harvoin ja koska tapaus on kuitenkin herättänyt minussa joitakin ajatuksia, kirjaan niistä muutaman tähän ja yritän sitten lakata miettimästä koko juttua. Jokaisella meistähän tuntuu olevan jokin mielipide tapahtuneesta - puolesta, vastaan tai jotain siltä väliltä - ja paljastan tässä nyt lyhykäisesti omani.

Ensinnäkin minua ovat ärsyttäneet umpimoralistiset väitteet, joiden mukaan Kanerva on valehdellut (samoin kuin pääministeri Vanhanen omassa episodissaan) ja siksi pakotettu eroamaan. Ihminen, joka valehtelee kerran, valehtelee toisenkin kerran ja on yhtä kuin epäluotettava, eikä sillä ole mitään merkitystä, millaisesta asiasta on kyse; ulkoministerille tällainen käytös ei joka tapauksessa ole soveliasta. Ja katinkontit, sanon minä. On edelleen epäselvää, valehteliko Kanerva todella. Itse uskon, että hän valehteli, mutta aika moni sanavalmis ja järkevä ihminen olisi lausunut hätävalheen vastaavassa tilanteessa, aivan kuten pääministerikin omalla tahollaan. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka luotettava tai epäluotettava on omassa työssään, väittäisin.

Toiseksi, tapahtuneen liittäminen kuin itsestään selvästi ajankohtaiseen keskusteluun seksuaalisesta häirinnästä tai laajemminkin tasa-arvosta on mielestäni arveluttavaa tai jopa väärin. Kysymyksessä oli toki vanhahko mies, joka ilmiselvästi kärsii addiktiosta naisiin ja ehkäpä juuri nuoriin ja tiettyä muottia edustaviin naisiin, mutta kyllä minun on hirvittävän vaikeaa nähdä tanssija Tukiainen minkäänlaisena uhrina tässä tilanteessa. Jos Kanerva jostakin käsittämättömästä syystä olisi lähetellyt minulle vastaavanlaisia viestejä, olisin itsekin saattanut vastata flirttaavaan tyyliin takaisin enkä kokenut viestejä sen kummemmaksi vakavaksi häirinnäksi. Totta puhuen 200:nnen viestin kohdalla siltä olisi varmaan jo tuntunutkin ja itse asiassa hyvin paljon aiemminkin, mutta onhan meitä naisiakin moneksi.

Kolmanneksi, ymmärrän kyllä puolueenjohtaja Kataistakin hänen ilmeisesti varsin äkkinäisestä mielenmuutoksestaan erottaa pidetty ja taitavaksikin kehuttu ulkoministeri ja ehkä ystäväkin. Tilanteessa, jossa tapahtuneesta on jo paisunut lähes joka maailman kolkkaan ulottunut pulla tai suurempikin piiras (tämänkin voi toki kyseenalaistaa; ainakaan itse en ole viime viikkoina kovin monta ulkomaista lehteä selaillut), oli puheenjohtajan oman uskottavuutensa kannalta käytännössä pakko ehdottaa puoluetoverinsa eroa, oli tämä sitten kaikkien sääntöjen mukaista tai ei. Ja ah, kuinka hienosti hän tämän tehtävän hoitikaan, niin luonnollisesti ja aidosti (tässä yhteydessä en voi olla käyttämättä tätä poliittisen keskustelun pahasti tahraamaa kaunista sanaa) sanansa tuskallisen hitaasti valiten ja silmänsä kyyneleistä kostuen. Eikä tämän lauseen perässä ole oikeasti minkäänlaista hymiötä tai muuta vihjailevaa lopetusmerkkiä, vaan olen ihan tosissani, kuten aika usein muulloinkin.

Kristillisen lähimmäisenrakkauden käsitteen ilmeisen hyvin sisäistäneenä olen Kanervan puolella (käyttäisin mielelläni sanaa "homofiili", ihmisystävä, mutta sen kaiku on kielessämme mielestäni harmillisella tavalla seksuaalinen): kaikilla meillä on addiktiomme, mutta niin kauan kuin niillä ei aiheuta harmia muille (toki Kanervan tapauksessa ainakin elämänkumppani hyvin todennäköisesti on tuntenut aika suurtakin harmia) ja työtehtävätkin hoituvat mallikkaasti, ei meidän nähdäkseni tule ristiinnaulita ihmisiä niiden perusteella. Kataisenkin puolella olen: olisin tehnyt itse aivan samoin. Eniten olen kuitenkin sellaisen yhteiskunnan ja poliittisen kulttuurin puolella, jossa poliitikollakin saa olla yksityiselämä, josta median ei tarvitse kirjoittaa heti ensimmäisenä, kun siitä pienen vihin saa. Nykytilanteessa yritän valitettavasti imeä julkisuusoppini Keskustan Paula Lehtomäeltä, joka näyttää ymmärtäneen, ettei toivomani kaltaiseen kulttuuriin ole paluuta. 

Kotinurkillani Vantaan Kartanonkoskella on tänä viikonloppuna kokoontunut Vihreiden puoluevaltuuskunta, joka lanseerasi tänään Vihreiden kunnallisvaaliohjelman. Ohjelma keskittyy kolmeen teemaan: ilmastovastuu, valinnanvapaus ja oikeudenmukaisuus.

Kunnilla on merkittävä rooli päästöjen vähentämisessä, sillä käytännössä lähes kaikki päästöt syntyvät kunnissa. Valinnanvapaus taas ei voi kuulua pelkästään porvaripuolueiden sanavarastoon, vaan tulee nähdä kuntalaisen perusoikeutena monenlaisiin ja joskus yksilöllisiinkin palveluihin, joista kunta on tuotantotavasta riippumatta vastuussa. Oikeudenmukaisuuden nostaminen yhdeksi pääteemaksi tuntuu erityisen perustellulta aikana, jolloin perinteiset yhteiskuntarakenteet rapisevat esimerkiksi maahanmuuton ja erilaisten perhe- ja asumismuotojen lisääntyessä ja tarvitaan sekä suvaitsevaisuutta että uudistuksia sosiaaliturvaan.

Mutta onko Vihreillä enää syytä nostaa ilmastonmuutosta kuntavaaliteemojen kärkeen, kun kolme valtakunnallisesti suurinta puoluetta tuntuu nykyisin pitävän asiaa esillä jatkuvasti ja olevan aiheesta välillä vähintäänkin riittävän tohkeissaan? Ovatko Vihreät todella tehneet itsensä tarpeettomaksi? Lempiargumenttini tähän on seuraava, jonka alkuperäistä lausujaa en valitettavasti muista: Eihän matematiikanopettajankaan työ lopu siihen, kun hän on saanut opetettua lapsille yhteen- ja vähennyslaskun, vaan seuraavaksi siirrytään kerto- ja jakolaskuihin tai vaikkapa yhtälöihin.

Jokaisen puolueen on syytä pitää ilmastovastuuta esillä. Vastuu on toki myös yksittäisillä ihmisillä mutta ennen kaikkea lainsäätäjillä, joiden tulee sekä kepein että porkkanoin mutta johdonmukaisesti ja äärimmäisen pikaisesti ohjata ihmisiä muuttamaan kulutustottumuksiaan nykyistä ympäristöystävällisemmiksi. Vihreitä tarvitaan edelleen nostamaan esille myös esimerkiksi energiankulutuksen vähentäminen, jota suuret puolueet ovat aiheena toistaiseksi vältelleet ja tuskin lempilapsekseen hetkeen ottavatkaan, vaikka syytä olisi.

Henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että Oras Tynkkysen valinta pääministeri Vanhasen energiapoliittiseksi neuvonantajaksi on Vihreiden hallitukseen menon lisäksi viime aikojen suuria vihreitä poliittisia voittoja. 

Viestintäministeri Suvi Lindén sai hiljattain aika ronskisti kielteistä palautetta lausuttuaan kesken parhaimman lomakauden muutaman sanasen YLE:n rahoituksesta. Muistaakseni yhtäältä Lindénin olisi haluttu pysyvän kokonaan vaiti keskeneräisine mielipiteineen, toisaalta häneltä olisi toivottu jämerämpää kannanottoa, kolmannelta taholta hänen kannanottonsa tulkittiin liiankin radikaaliksi.

Pääministeri Vanhasen ohjeistukset ministereilleen suiden pitämiseksi supussa keskeneräisistä asioista näyttävät ulkopuolisen silmin jokseenkin omituisilta etenkin, kun viestin oikeinkirjoitus on kuin keskitasoisen alakoululaisen (ellei Vanhanen olisi raitis, moni varmasti tahollaan epäilisi pääministerin kirjoittaneen opastuksensa vähintäänkin muutaman saunaoluen rohkaisemana; näinhän tuppaa tekstiviestikulttuurissamme toisinaan käymään!). Lindénin saama arvosteluryöppy viittaa samaan ilmiöön: Suomessa ei osata keskustella. Kerrankin voin olla Paavo Väyrysen kanssa selkeästi samaa mieltä jostakin asiasta. 

Lindénin kanssa olen täysin samaa mieltä siitä, että YLE:n nykyinen rahoitus TV-lupamaksuin on auttamattomasti vanhentunut, epäreilu ja typerä. Lindén ei vielä ollut päättänyt kantaansa siitä, mikä olisi rahoitukseksi paras vaihtoehto. Miksi hänen olisi pitänytkään? Ehkei hän ylipäänsä ole kysymyksessä maamme paras asiantuntija, ehkä hän haluaa rauhassa kuunnella itseään viisaampia, ehkei hän näe vielä kiirettä naulita kantaansa. En minäkään osaa missään nimessä kertoa parasta vaihtoehtoa, hyvänen aika, minähän olen opettaja ja harrastelijamuusikko! Mutta saan kai silti pohdiskella asiaa ääneen ja aivan samoin saa mielestäni ministerikin. Ja kun kerran olemme kantamme valinneet, voimme vielä vaihtaakin sitä saatuamme asiasta tarkempaa tai uudempaa tietoa.

Toivon lisää keskeneräistäkin pohdiskelua julkisuuteen. Välillä löpinääkin, mitä siitä, mutta ei ainakaan paluuta vaikenemiskulttuuriin, jossa avoimuus nähdään pelkkänä naiiviutena ja omaa täydellisyyttä pidetään yllä kieltäytymällä keskustelemisesta. "Jos on poliitikkona hirveän tarkka lausumisistaan, ei sano oikeastaan yhtään mitään", Lindén sanoo Hesarin NYT-liitteen haastattelussa ja on mielestäni ihan oikeassa.  

Eduskuntavaalitulokset herättävät monia ajatuksia:

1. Vantaalla kukaan Vihreistä ei päässyt läpi, Timppa jäi harmillisesti ensimmäiselle varasijalle. Monella meistä oli sydän särkyä, vaikka toki oli hyvin tiedossa, että näinkin saattaa käydä. Vantaan suhteen vaalit menivät kaikenkaikkiaan kehnosti: vain kolme kansanedustajaa ja kaikki miehiä, Espoossa vastaava luku on 15.

2. Cronberg teki mahtavan tuloksen Pohjois-Karjalassa. Rannalle jääminen harmittaa tietysti meitä kaikkia, mutta toisaalta en voi kuin iloita Vihreiden upeasta äänisaaliista aiemmin varsin (poliittisesti)epävihreällä alueella. Ihmeitä tapahtuu. Vaalipiirijako on välttämätöntä uusia heti seuraavan hallituskauden aikana, vaikka se vaikeuttaisikin läpipääsyä Uudellamaalla.

3. Zahra Abdullan menestys Helsingissä riemastuttaa todella. Olisi ollut jymysaavutus, jos hän olisi yltänyt eduskuntaan. Harmi, että se jäi niin pienestä kiinni. Erityisesti minua ilahduttaa, että hän on nainen ja että naisten määrä kasvoi uudessa eduskunnassa 75:stä 84:ään.

4. Henkilökohtaisesti minua hiukan arveluttaa Kokoomuksen vaalivoitto ja todennäköinen porvarihallitus. Demareiden tappio minua ei kylläkään juuri harmita, dinosauruksen olisi hyvä kömpiä välillä oppositioon. Yleensä muutos on hyvästä, ja sitä kansa tuntui haluavan. Lisäksi se tuntui haluavan helppoa energiaratkaisua, mikä ei minua kylläkään ilahduta.

5. Vihreiden sisällä on varmasti jonkin verran erimielisyyttä siitä, olisiko puolueen syytä mennä hallitukseen vai ei, jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi. Itse luulen, että porvarihallituksessa olisi helpompi edistää paitsi perustuloon siirtymistä myös ilmastonmuutokseen vastaamista kuin punamullassa tai sinipunassa. Siksi haluaisin Vihreät hallitukseen. Ympäristöministeriksi tarvittaisiin pitkästä aikaa joku asioita oikeasti ymmärtävä. Ehdotan erinomaista Oras Tynkkystä, jonka esiintyminen myös pätevän puheenjohtajamme rinnalla YLEn vaalitentissä viime viikolla varmasti antoi muidenkin ymmärtää, miksi. 

Viime viikolla pidettyjen nuorisovaalien tulokset löytyvät osoitteesta http://www.valtikka.fi/nuorisovaalit/tulokset. Niiden mukaan Vihreät on valtakunnan kolmanneksi suurin puolue Keskustan ja Kokoomuksen jälkeen, ja ennen SDP:tä ja yhtä monta paikkaa saaneita Vasemmistoliittoa ja Perussuomalaisia. Helsingissä Vihreät on suurin puolue 22,7 prosentin kannatuksellaan, Uudellamaalla kannatusta on 16,6 prosenttia ja sijoitus kolmas.

Muutamia huomionarvoisia seikkoja:

1. Perussuomalaiset ovat yllättäen neljänneksi suurin puolue Uudellamaalla. Kun Keskusta vielä on ykkäsenä, en voi kuin hämmästellä nuorison konservatiivisuutta jopa pääkaupunkiseudulla.

2. Uudeltamaalta valituista 34 ehdokkaasta 30 on miehiä. Vasta 17. suurimman vertailunumeron saanut on nainen (Tanja Saarela, kesk). Tämä ei ole ainoastaan konservatiivista, vaan erittäin huolestuttavaa ja surullista. Mikä nuoria naisia vaivaa? Missä viipyy naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan? Tasa-arvon saralla riittää vielä rutkasti työtä, ja jälleen voin ylpeänä ilmoittaa olevani feministi.

3. Uudenmaan listan 34 valitusta voidaan pitää jonkin sortin julkkiksina 14 henkilöä, joista 8 on kansanedustajia. Koko Suomen ääniharava on ilmeisesti Juha Mieto. Johtopäätökseni mukaan ei ole mitään syytä laskea nuorten äänestysikärajaa 16 ikävuoteen. Tätä voidaan toki kokeilla, mutta varsin epäluuloisesti suhtaudun hankkeeseen etenkin näiden tulosten valossa.