Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren herättelee tuoreessa pamfletissa keskustelua puolueiden ja demokratiamme tilasta sekä siitä, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan politiikasta uudelleen. Hänen näkemyksensä mukaan kansalaisten on vallattava puolueet takaisin itselleen. Kaksi vuotta sitten puolueeseen liittynyt kansalaisjärjestöaktiivi haluaa aktiiviset ja luovat nuoret ihmiset mukaan poliittisiin liikkeisiin siten, että välimatka vallan norsunluutorneista ruohonjuuritasolle pienenisi oleellisesti ja yhä enemmän ihmisiä voisi kiinnostua sekä polittiisesta toiminnasta että sen seuraamisesta ja siihen osallistumisesta ylipäänsä. Tämä vahvistaisi demokratiaa, joka toisinaan vaikuttaa vain kuolinkamppailuaan käyvältä sanavanhukselta kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä pölyttyvässä sivistyssanakirjassa.

En haluaisi enää tässä vaiheessa ottaa esille tapaus Kanervaa, mutta koska kirjoittelen blogiini hävettävän harvoin ja koska tapaus on kuitenkin herättänyt minussa joitakin ajatuksia, kirjaan niistä muutaman tähän ja yritän sitten lakata miettimästä koko juttua. Jokaisella meistähän tuntuu olevan jokin mielipide tapahtuneesta - puolesta, vastaan tai jotain siltä väliltä - ja paljastan tässä nyt lyhykäisesti omani.

Ensinnäkin minua ovat ärsyttäneet umpimoralistiset väitteet, joiden mukaan Kanerva on valehdellut (samoin kuin pääministeri Vanhanen omassa episodissaan) ja siksi pakotettu eroamaan. Ihminen, joka valehtelee kerran, valehtelee toisenkin kerran ja on yhtä kuin epäluotettava, eikä sillä ole mitään merkitystä, millaisesta asiasta on kyse; ulkoministerille tällainen käytös ei joka tapauksessa ole soveliasta. Ja katinkontit, sanon minä. On edelleen epäselvää, valehteliko Kanerva todella. Itse uskon, että hän valehteli, mutta aika moni sanavalmis ja järkevä ihminen olisi lausunut hätävalheen vastaavassa tilanteessa, aivan kuten pääministerikin omalla tahollaan. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka luotettava tai epäluotettava on omassa työssään, väittäisin.

Toiseksi, tapahtuneen liittäminen kuin itsestään selvästi ajankohtaiseen keskusteluun seksuaalisesta häirinnästä tai laajemminkin tasa-arvosta on mielestäni arveluttavaa tai jopa väärin. Kysymyksessä oli toki vanhahko mies, joka ilmiselvästi kärsii addiktiosta naisiin ja ehkäpä juuri nuoriin ja tiettyä muottia edustaviin naisiin, mutta kyllä minun on hirvittävän vaikeaa nähdä tanssija Tukiainen minkäänlaisena uhrina tässä tilanteessa. Jos Kanerva jostakin käsittämättömästä syystä olisi lähetellyt minulle vastaavanlaisia viestejä, olisin itsekin saattanut vastata flirttaavaan tyyliin takaisin enkä kokenut viestejä sen kummemmaksi vakavaksi häirinnäksi. Totta puhuen 200:nnen viestin kohdalla siltä olisi varmaan jo tuntunutkin ja itse asiassa hyvin paljon aiemminkin, mutta onhan meitä naisiakin moneksi.

Kolmanneksi, ymmärrän kyllä puolueenjohtaja Kataistakin hänen ilmeisesti varsin äkkinäisestä mielenmuutoksestaan erottaa pidetty ja taitavaksikin kehuttu ulkoministeri ja ehkä ystäväkin. Tilanteessa, jossa tapahtuneesta on jo paisunut lähes joka maailman kolkkaan ulottunut pulla tai suurempikin piiras (tämänkin voi toki kyseenalaistaa; ainakaan itse en ole viime viikkoina kovin monta ulkomaista lehteä selaillut), oli puheenjohtajan oman uskottavuutensa kannalta käytännössä pakko ehdottaa puoluetoverinsa eroa, oli tämä sitten kaikkien sääntöjen mukaista tai ei. Ja ah, kuinka hienosti hän tämän tehtävän hoitikaan, niin luonnollisesti ja aidosti (tässä yhteydessä en voi olla käyttämättä tätä poliittisen keskustelun pahasti tahraamaa kaunista sanaa) sanansa tuskallisen hitaasti valiten ja silmänsä kyyneleistä kostuen. Eikä tämän lauseen perässä ole oikeasti minkäänlaista hymiötä tai muuta vihjailevaa lopetusmerkkiä, vaan olen ihan tosissani, kuten aika usein muulloinkin.

Kristillisen lähimmäisenrakkauden käsitteen ilmeisen hyvin sisäistäneenä olen Kanervan puolella (käyttäisin mielelläni sanaa "homofiili", ihmisystävä, mutta sen kaiku on kielessämme mielestäni harmillisella tavalla seksuaalinen): kaikilla meillä on addiktiomme, mutta niin kauan kuin niillä ei aiheuta harmia muille (toki Kanervan tapauksessa ainakin elämänkumppani hyvin todennäköisesti on tuntenut aika suurtakin harmia) ja työtehtävätkin hoituvat mallikkaasti, ei meidän nähdäkseni tule ristiinnaulita ihmisiä niiden perusteella. Kataisenkin puolella olen: olisin tehnyt itse aivan samoin. Eniten olen kuitenkin sellaisen yhteiskunnan ja poliittisen kulttuurin puolella, jossa poliitikollakin saa olla yksityiselämä, josta median ei tarvitse kirjoittaa heti ensimmäisenä, kun siitä pienen vihin saa. Nykytilanteessa yritän valitettavasti imeä julkisuusoppini Keskustan Paula Lehtomäeltä, joka näyttää ymmärtäneen, ettei toivomani kaltaiseen kulttuuriin ole paluuta. 

Kotinurkillani Vantaan Kartanonkoskella on tänä viikonloppuna kokoontunut Vihreiden puoluevaltuuskunta, joka lanseerasi tänään Vihreiden kunnallisvaaliohjelman. Ohjelma keskittyy kolmeen teemaan: ilmastovastuu, valinnanvapaus ja oikeudenmukaisuus.

Kunnilla on merkittävä rooli päästöjen vähentämisessä, sillä käytännössä lähes kaikki päästöt syntyvät kunnissa. Valinnanvapaus taas ei voi kuulua pelkästään porvaripuolueiden sanavarastoon, vaan tulee nähdä kuntalaisen perusoikeutena monenlaisiin ja joskus yksilöllisiinkin palveluihin, joista kunta on tuotantotavasta riippumatta vastuussa. Oikeudenmukaisuuden nostaminen yhdeksi pääteemaksi tuntuu erityisen perustellulta aikana, jolloin perinteiset yhteiskuntarakenteet rapisevat esimerkiksi maahanmuuton ja erilaisten perhe- ja asumismuotojen lisääntyessä ja tarvitaan sekä suvaitsevaisuutta että uudistuksia sosiaaliturvaan.

Mutta onko Vihreillä enää syytä nostaa ilmastonmuutosta kuntavaaliteemojen kärkeen, kun kolme valtakunnallisesti suurinta puoluetta tuntuu nykyisin pitävän asiaa esillä jatkuvasti ja olevan aiheesta välillä vähintäänkin riittävän tohkeissaan? Ovatko Vihreät todella tehneet itsensä tarpeettomaksi? Lempiargumenttini tähän on seuraava, jonka alkuperäistä lausujaa en valitettavasti muista: Eihän matematiikanopettajankaan työ lopu siihen, kun hän on saanut opetettua lapsille yhteen- ja vähennyslaskun, vaan seuraavaksi siirrytään kerto- ja jakolaskuihin tai vaikkapa yhtälöihin.

Jokaisen puolueen on syytä pitää ilmastovastuuta esillä. Vastuu on toki myös yksittäisillä ihmisillä mutta ennen kaikkea lainsäätäjillä, joiden tulee sekä kepein että porkkanoin mutta johdonmukaisesti ja äärimmäisen pikaisesti ohjata ihmisiä muuttamaan kulutustottumuksiaan nykyistä ympäristöystävällisemmiksi. Vihreitä tarvitaan edelleen nostamaan esille myös esimerkiksi energiankulutuksen vähentäminen, jota suuret puolueet ovat aiheena toistaiseksi vältelleet ja tuskin lempilapsekseen hetkeen ottavatkaan, vaikka syytä olisi.

Henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että Oras Tynkkysen valinta pääministeri Vanhasen energiapoliittiseksi neuvonantajaksi on Vihreiden hallitukseen menon lisäksi viime aikojen suuria vihreitä poliittisia voittoja. 

Viestintäministeri Suvi Lindén sai hiljattain aika ronskisti kielteistä palautetta lausuttuaan kesken parhaimman lomakauden muutaman sanasen YLE:n rahoituksesta. Muistaakseni yhtäältä Lindénin olisi haluttu pysyvän kokonaan vaiti keskeneräisine mielipiteineen, toisaalta häneltä olisi toivottu jämerämpää kannanottoa, kolmannelta taholta hänen kannanottonsa tulkittiin liiankin radikaaliksi.

Pääministeri Vanhasen ohjeistukset ministereilleen suiden pitämiseksi supussa keskeneräisistä asioista näyttävät ulkopuolisen silmin jokseenkin omituisilta etenkin, kun viestin oikeinkirjoitus on kuin keskitasoisen alakoululaisen (ellei Vanhanen olisi raitis, moni varmasti tahollaan epäilisi pääministerin kirjoittaneen opastuksensa vähintäänkin muutaman saunaoluen rohkaisemana; näinhän tuppaa tekstiviestikulttuurissamme toisinaan käymään!). Lindénin saama arvosteluryöppy viittaa samaan ilmiöön: Suomessa ei osata keskustella. Kerrankin voin olla Paavo Väyrysen kanssa selkeästi samaa mieltä jostakin asiasta. 

Lindénin kanssa olen täysin samaa mieltä siitä, että YLE:n nykyinen rahoitus TV-lupamaksuin on auttamattomasti vanhentunut, epäreilu ja typerä. Lindén ei vielä ollut päättänyt kantaansa siitä, mikä olisi rahoitukseksi paras vaihtoehto. Miksi hänen olisi pitänytkään? Ehkei hän ylipäänsä ole kysymyksessä maamme paras asiantuntija, ehkä hän haluaa rauhassa kuunnella itseään viisaampia, ehkei hän näe vielä kiirettä naulita kantaansa. En minäkään osaa missään nimessä kertoa parasta vaihtoehtoa, hyvänen aika, minähän olen opettaja ja harrastelijamuusikko! Mutta saan kai silti pohdiskella asiaa ääneen ja aivan samoin saa mielestäni ministerikin. Ja kun kerran olemme kantamme valinneet, voimme vielä vaihtaakin sitä saatuamme asiasta tarkempaa tai uudempaa tietoa.

Toivon lisää keskeneräistäkin pohdiskelua julkisuuteen. Välillä löpinääkin, mitä siitä, mutta ei ainakaan paluuta vaikenemiskulttuuriin, jossa avoimuus nähdään pelkkänä naiiviutena ja omaa täydellisyyttä pidetään yllä kieltäytymällä keskustelemisesta. "Jos on poliitikkona hirveän tarkka lausumisistaan, ei sano oikeastaan yhtään mitään", Lindén sanoo Hesarin NYT-liitteen haastattelussa ja on mielestäni ihan oikeassa.  

Eduskuntavaalitulokset herättävät monia ajatuksia:

1. Vantaalla kukaan Vihreistä ei päässyt läpi, Timppa jäi harmillisesti ensimmäiselle varasijalle. Monella meistä oli sydän särkyä, vaikka toki oli hyvin tiedossa, että näinkin saattaa käydä. Vantaan suhteen vaalit menivät kaikenkaikkiaan kehnosti: vain kolme kansanedustajaa ja kaikki miehiä, Espoossa vastaava luku on 15.

2. Cronberg teki mahtavan tuloksen Pohjois-Karjalassa. Rannalle jääminen harmittaa tietysti meitä kaikkia, mutta toisaalta en voi kuin iloita Vihreiden upeasta äänisaaliista aiemmin varsin (poliittisesti)epävihreällä alueella. Ihmeitä tapahtuu. Vaalipiirijako on välttämätöntä uusia heti seuraavan hallituskauden aikana, vaikka se vaikeuttaisikin läpipääsyä Uudellamaalla.

3. Zahra Abdullan menestys Helsingissä riemastuttaa todella. Olisi ollut jymysaavutus, jos hän olisi yltänyt eduskuntaan. Harmi, että se jäi niin pienestä kiinni. Erityisesti minua ilahduttaa, että hän on nainen ja että naisten määrä kasvoi uudessa eduskunnassa 75:stä 84:ään.

4. Henkilökohtaisesti minua hiukan arveluttaa Kokoomuksen vaalivoitto ja todennäköinen porvarihallitus. Demareiden tappio minua ei kylläkään juuri harmita, dinosauruksen olisi hyvä kömpiä välillä oppositioon. Yleensä muutos on hyvästä, ja sitä kansa tuntui haluavan. Lisäksi se tuntui haluavan helppoa energiaratkaisua, mikä ei minua kylläkään ilahduta.

5. Vihreiden sisällä on varmasti jonkin verran erimielisyyttä siitä, olisiko puolueen syytä mennä hallitukseen vai ei, jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi. Itse luulen, että porvarihallituksessa olisi helpompi edistää paitsi perustuloon siirtymistä myös ilmastonmuutokseen vastaamista kuin punamullassa tai sinipunassa. Siksi haluaisin Vihreät hallitukseen. Ympäristöministeriksi tarvittaisiin pitkästä aikaa joku asioita oikeasti ymmärtävä. Ehdotan erinomaista Oras Tynkkystä, jonka esiintyminen myös pätevän puheenjohtajamme rinnalla YLEn vaalitentissä viime viikolla varmasti antoi muidenkin ymmärtää, miksi. 

Viime viikolla pidettyjen nuorisovaalien tulokset löytyvät osoitteesta http://www.valtikka.fi/nuorisovaalit/tulokset. Niiden mukaan Vihreät on valtakunnan kolmanneksi suurin puolue Keskustan ja Kokoomuksen jälkeen, ja ennen SDP:tä ja yhtä monta paikkaa saaneita Vasemmistoliittoa ja Perussuomalaisia. Helsingissä Vihreät on suurin puolue 22,7 prosentin kannatuksellaan, Uudellamaalla kannatusta on 16,6 prosenttia ja sijoitus kolmas.

Muutamia huomionarvoisia seikkoja:

1. Perussuomalaiset ovat yllättäen neljänneksi suurin puolue Uudellamaalla. Kun Keskusta vielä on ykkäsenä, en voi kuin hämmästellä nuorison konservatiivisuutta jopa pääkaupunkiseudulla.

2. Uudeltamaalta valituista 34 ehdokkaasta 30 on miehiä. Vasta 17. suurimman vertailunumeron saanut on nainen (Tanja Saarela, kesk). Tämä ei ole ainoastaan konservatiivista, vaan erittäin huolestuttavaa ja surullista. Mikä nuoria naisia vaivaa? Missä viipyy naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan? Tasa-arvon saralla riittää vielä rutkasti työtä, ja jälleen voin ylpeänä ilmoittaa olevani feministi.

3. Uudenmaan listan 34 valitusta voidaan pitää jonkin sortin julkkiksina 14 henkilöä, joista 8 on kansanedustajia. Koko Suomen ääniharava on ilmeisesti Juha Mieto. Johtopäätökseni mukaan ei ole mitään syytä laskea nuorten äänestysikärajaa 16 ikävuoteen. Tätä voidaan toki kokeilla, mutta varsin epäluuloisesti suhtaudun hankkeeseen etenkin näiden tulosten valossa.

SDP:n uusmaalainen ehdokas, SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialainen, varoittelee kuuntelemasta Kokoomuksen eläkelupauksia sekä Vihreiden perustuloajatuksia (Etelän Uutiset 18.2.). Hän hämmästelee, kuinka talousasiantuntemuksellaan ylpeilevät ja vastuullista markkinataloutta kannattavat ehdokkaat sortuvat moiseen perisyntiin äänestäjien miellyttämiseksi ja kuinka älykköpuolueenakin tituleerattu Vihreä liitto voi esittää moisia utopioita. Viialaisen mukaan uudistusten maksajiksi joutuisivat tavalliset palkansaajat.

Ottamatta sen kummemmin kantaa Kokoomuksen Häkämiehen ja Lehden eläkelupauksiin, voin vain muistuttaa samasta, mistä jo mielipidekirjoituksissanikin kirjoittelin: Vihreiden esittämä perustulomalli on nimenomaan malli ja haaste muille puoluille perusturvan uudistamiseksi. Kaikissa puolueissa lienee vallalla yksimielisyys siitä, että perusturvamme kaipaa uudistusta. Selkeitä toimenpide-ehdotuksia en muista lukeneeni minkään muun puolueen taholta kuin Vihreiden. 

Vihreät eivät ehdota hiljattain julkistetun perustulomallinsa toteuttamista ensi tilassa, vaan parlamentaarisen komitean perustamista perusturvan uudistamisen selvittämiseksi. Tämän selvityksen osana tulee tarkastella Vihreiden esittämää perustulomallia. Lisäksi, Vihreiden Kansaneläkelaitokselta tilaamien mikrosimulaatiomallien mukaan perustulo ei lisäisi kustannuksia perusturvan toteuttamisessa. Ja lisäksi, voidaan perustellusti olettaa, että perustulolla olisi positiivisia vaikutuksia työllisyyteen ja sitä kautta valtiontalouteen.   

Räikeistä lupauksista kiinnittäisin ennemminkin huomoiota SDP:n ja Keskustan menonlisäys- ja veronkevennyspuheisiin. SDP lupaa 2,4 miljardia hyvinvointipalveluihin ja määrittelemättömän summan veronkevennyksiin ja Keskusta 2-3 miljardia veronkevennyksiin ja 1,5 miljardia menonlisäyksiin.

Kun valtiovarainministeriön selvitys samanaikaisesti katsoo, että huomioon ottaen seuraavien 20 vuoden haasteet kansantaloudelle jakovaraa veronkevennyksiin tai menonlisäyksiin ei oikeastaan ole, en oikeastaan voi kuin huokaista hallituspuolueittemme käsittämättömille laskelmille.

Sain yhteydenoton eräältä kukkakauppiaalta, joka toivoi Vihreiden ajavan kukkien myyntiä luvanvaraiseksi. Kukkakaupoissa ei saa myydä esimerkiksi paperipäällysteisiä karkkeja ilman elintarvikelupaa, mutta kukkia taas myydään tänä päivänä lähes kaikkialla ehkäpä Alkoa lukuunottamatta.

Meidän perheen käyttämässä marketissa kukat ovat myynnissä aivan hedelmien ja vihannesten vieressä. Lähikaupassa kukat myydään erillisessä pisteessä. Jos ajatellaan, että kukista irtoaa haitallista pölyä elintarvikkeille ja ettei mitään elintarvikkeita siksi voida sallia myytävän kukkakaupassa, ei markettimme käytäntö vaikuta yhtään sen hygieniaystävällisemmältä. 

Kukkakauppiaan mukaan moni kauppias haluaisi viedä kukkakauppansa toimia ja tarjontaa ympäristöystävällisempään suuntaan. Kukkakaupat ostaisivat ja myisivät laadukasta kotimaista kukkaa. Tällöin kukkien hinta olisi kuitenkin korkeampi kuin marketeissa, joissa kukkien laadusta tai kotimaisuudesta ei perinteisesti ole oltu kovin tarkkoja. Tuntiessamme monen ihmisen perusluonteen, laiskuuden ja saituuden, voimme arvata, mistä enemmistö kukan tarvitsijoista kukkansa hakisi.

On varmasti totta, että kukkakaupat ovat kuoleva luonnonvara ilmankin, että ne keskittyvät nykyistä enemmän ekologiseen toimintaan ja tarjontaan samalla, kun kukkien myynti sallitaan missä vain. Voisiko ratkaisu tähän olla kukkien myynnin luvanvaraisuus ja samalla siirtyminen kohti laadukkaampaa ja kotimaisempaa tarjontaa? Ainakin itse näkisin tässä pelkästään hyviä puolia.

Kauppojen aukiolo on puhuttanut joulun alla, kun aattopäivä osui sopivasti sunnuntaille. Tarkkasilmäinen lukija lienee jo huomannut, että pääasiallinen informaationlähteeni on Helsingin Sanomat. Lehti ennättikin jo aatonaattona listaamaan puolueiden kantoja kyseiseen teemaan. Varmaan meitä kansanedustajakandidaatteja tullaan tästä tenttaamaan vielä tarkemminkin.

Huomaan usein olevani monessa asiassa aika liberaali siihen asti, kunnes joku, jota asia hyvin henkilökohtaisesti koskettaa, pakottaa minut kuuntelemaan näkökantojaan ja tarkistamaan mielipidettäni. Näin on käynyt esimerkiksi alkoholipolitiikkani kohdalla. Kauppojen aukiolon suhteen saattaa vielä hyvinkin käydä samoin, mutta tällä hetkellä olisin valmis kannattamaan kauppojen vapaata aukioloa ympäri vuoden ja myös sunnuntaisin. Joulunpyhien kaltaisten juhlapäivien suhteen en olisi kovin ehdoton, luultavasti muutama viisas argumentti voisi saada minut kallistumaan puoleen tai toiseen. 

Lepopäivän pyhittäminen on kansakuntamme enemmistölle itsestä kiinni, eikä moni ammattikunta ole aikoihin voinut omistaa jokaista sunnuntaitaan perheelleen, ystävilleen tai rauhalliselle yksinololle. Toisaalta esimerkiksi moni opiskelija tai perheetön olisi varmasti ihan mielellään töissä juhlapyhinäkin. Työskentelin itse ennen muinoin R-kioskilla myyjänä, ja tarjouduin tuolloin perheettömänä päivystämään mieluusti juhannuspyhien yli, ansaitulla korvauksella tietenkin.

Lähikauppojen tulevaisuudesta olen kylläkin monen muun rinnalla huolissani. Luulen kuitenkin, että huolehtimalla tiiviistä kaupunkirakentamisesta ja palveluiden toimivuudesta kullakin alueella, myös lähikauppojen toimintaedellytykset pystyttäisiin turvaamaan. Moni yksinasuja tai autoton hoitaa varmasti sekä nyt että mahdollisessa kauppojen vapaamman aukiolon tulevaisuudessa ostoksensa lähikaupassa. Useat perheelliset taas toimivat varmasti samoin kuten minäkin: viikon isot ruokaostokset marketissa ja täydennykset pitkin viikkoa lähikaupassa. Miksi tämä muuttuisi, vaikka kauppojen aukiolo vapautettaisiinkin? Kannatetaan.

Ruoan alv-kysymys pohdituttaa minua edelleen, kuten niin monia muitakin. Vihreiden kanta tuntuu yleisesti olevan hieman nihkeä alvin alennusta kohtaan, ja mieluummin puhutaan lapsilisien, kansaneläkkeiden, työmarkkinatuen ja opintorahan korottamisesta. Jos alvin alennusta verrataan tasaiseen tuloveronalennukseen, alvin alennus vaikuttaa paremmalta tulonjakopolitiikalta. Jos taas alvin alennusta verrataan harkiten kohdennettuihin tulonsiirtoihin, se vaikuttaa kalliilta ja tehottomalta köyhyyspolitiikalta.

Maallikolle kaikki tämä on aika hämärää. Mitkä näistä rinnastuvat toisiinsa? Voimmeko verrata veronalennuksia tulonsiirtoihin? Aivan varmasti minäkin kannata edellä mainittuja tulonsiirtoja ja ymmärrän hyvin, että juuri ne ovat tehokkain keino helpottaa pienituloisten asiaa, mutta jos kuitenkin verrataan keskenään tasaista tuloveronalennusta ja toisaalta ruoan arvonlisäveronalennusta, tuntuu mielestäni edelleen täysin loogiselta asettua alvin alennuksen kannalle.

Myös luomun tilanteesta, siis mahdollisesta luomuelintarvikkeiden alv-alennuksesta, löytää jotensakin ristiriitaisia tietoja. Toisaalta valtiovarainministeriöstä väitetään, ettei jotakin tuoteryhmää saa suosia muiden kustannuksella, toisaalta en ymmärrä, miten valtiovarainministeriö tästä päättää? Eihän alvin periminen kaikkiaankaan ole yhdenmukaista. Luomutuotteiden alvin alentaminen tai vaikkapa poistaminen sopisi ainakin minulle erinomaisesti, ja osaisin kyllä luetella melkein loputtomasti sellaisia tuotteita, joiden haittaverolla voisi tämän alennuksen kompensoida.