Vietimme eilen jouluaattoa keskimmäisen sisaren ja hänen perheensä kotona Helsingin puolella, Viikissä. Kantavanhemmat eli vanhempani olivat myös paikalla, mikä oli toki muutenkin mukavaa mutta lähes välttämätöntä siksi, että saimme pöytään kaikki perinteiset jouluherkkumme, joita sitten nautimmekin pitkään ja hartaasti. Aattopäivä oli kaiken kaikkiaan hyvin samanlainen kuin sadoissatuhansissa muissa suomalaiskodeissa: joulupuuro nautittiin joulurauhanjulistuksen kera, sitten saunottiin, syötiin joulupöydän antimia ja odoteltiin pukkia, jonka syliin ei lopulta kiivennytkään kukaan lapsista vaan talon emäntä!

Kun isovanhemmat oli lähetetty vierasmajaan nukkumaan, jatkoi keskimmäinen sukupolvi iltaa viinin, glögin, suklaan ja lähes loputtoman kikatuksen voimin. Kenenkään muun kanssa ei kikatuta niin kuin oman siskon; syynä ovat toisinaan lapsuuden yhteiset, hervottomat muistot, mutta yhä useammin vain samanlainen huumorintaju, joka näkee arjessa hillitöntä komiikkaa silloinkin, kun muiden mielestä liikutaan täysin asiallisilla vesillä.

Tänä jouluna syön jouluruokaa vain yhtenä päivänä, mikä ei minua kovin suuresti harmita, sillä vaikka äidin kalat ja laatikot maistuvatkin minulle erinomaisesti, en kuitenkaan halua syödä kinkkua enkä oikein välitä rosollistakaan (jota kylläkin tuunataan vuosittain, koska kukaan muukaan ei oikein tunnu intoutuvan mokomasta punajuurimössöstä). Juustoja ja suklaata söisin tietysti liiankin kanssa, mikä koskee toki muitakin vuoden päiviä ja juhlia kuin joulua, ja siksikin on parempi vetäytyä aika ripeästi yltäkylläisen tarjonnan ulottuvilta.

Joulun alla kävin pitkästä aikaa muutamassa ravintolassa. Lauantaina menimme lasten kanssa Tikkurilan kirjastoon ja päätimme poiketa sen jälkeen lounaalla Tikkurilan Rossossa, jossa olin paria viikkoa aiemmin syönyt varsin kehnon ja liian simppelin vuohenjuustosalaatin. Väkeä oli liikkeellä aika paljon, mutta saimme vain hetken odotettuamme paikan ikkunan ääreltä läheltä ovea. Meitä edellä oleva lapsiperhe kieltäytyi paikasta, koska arveli, etteivät lapset kuitenkaan pysy tuoleissaan, ja halusi pöydän lähempää leikkinurkkausta. Minä ajattelin polleasti, etteivät meidän Sofia ja Joel tule ravintolaan leikkimään vaan syömään, ja istahdin ylpeänä heidän kanssaan pöytään lukemaan ruokalistaa.

Listalta löytyikin mukavan oloista syötävää ja koska kello oli yli kahden, alkoi meillä olla kova nälkä. Odotimme, odotimme ja odotimme ja pienokaiseni käyttäytyivät kuin enkelit (tekevät näin usein mutta eivät suinkaan aina), mutta tarjoilijaa ei näkynyt eikä kuulunut. Puolen tunnin kuluttua keräsimme tavaramme ja poistuimme. Sofia kysyi, miksi en käynyt etsimässä tarjoilijaa jostakin, ja yritin kiukultani selittää hänelle, että ravintolassa palvelua kuuluu saada pyytämättäkin ja että koska tässä ravintolassa näin ei tehdä, emme halua siellä syödäkään. Huikkasin vielä tiskille lähdöstämme ja sanoin meidän odottaneen niin kauan, että lähdemme nyt kotiin ruoanlaittoon. Tarjoilijatyttö ei hämmästykseltään saanut hetkeen sanaa suustaan ja poistuimmekin ripeästi, etten olisi nolannut itseäni ryhtymällä polkemaan jalkaa tai tekemään muuta idioottimaista. Huonoa palvelua yhtä kaikki. Onneksi meillä oli kotona pakastimessa luomuperunasosetta ja lihapullia sekä äidille sardiineja ja ruisleipää. 

Maanantaita ja tiistaita Sofia ja Jolle viettivät isänsä kanssa, joten pääsin nauttimaan ravintolaruokailusta ystäväni kanssa. Ensimmäisenä päivänä kävimme Töölössä sijaitsevassa intialaisessa Maharajassa (lausutaan tietääkseni Maharadza - olen itseopiskellut jonkin verran sanskritia ollessani aktiivijoogi viime vuosituhannen lopulla; kysymys ei siis ymmärtääkseni ole vatsarajasta sanan missään merkityksessä), jossa olimme herkutelleet aiemminkin. Paikka on samanaikaisesti sekä kodikas, lämmin ja viihtyisä että ehdottoman elegantti, tarjoilu on poikkeuksetta kohteliasta ja ystävällistä ja ruoka pettämättömän hyvää. Nautin Palak Paneer -aterian, joka sisältää tuorejuustoa pinaatissa, seuralaiseni valitsi lammasta tomaattikastikkeessa. Kummankin annos oli äärimmäisen herkullinen ja täyden kympin sai lammasaterian tomaattikastike.  

Aatonaattona kävimme pikaisella lounaalla Flamingon kreikkalaisessa Santorini-ravintolassa, jonka lounaslistan vuohenjuustosalaatti peittosi Rosson vastaavan mennen tullen. Pisteitä täytyy antaa ensinnäkin rohkeudesta perustaa kreikkalainen ravintola vantaalaiseen kulutusparatiisiin, lisäksi ravintolan sisustuksessa on nähty vaivaa, vaikka lopputulos on edelleen kliininen ja kaipaisi vaikkapa tummaa puuta idyllisemmän tunnelman luomiseksi. Salaatin asettelu oli todella viehättävä ja maku ehkä yllätyksetön mutta onnistunut, joskin sinänsä erinomaista oliiviöljyä oli leipäpalan kostuttamisessa käytetty makuuni liikaa. Salaattipöydän ciabatta-tyyppinen leipä oli erittäin hyvää. 

Vaalikampanjointi on loppusuoralla. Vielä juostaan tämä ja huominen ilta sateessa ja pimeydessä ympäri lähikaupunginosia jakamassa viimeisiä lehtiä ja esitteitä postilaatikoihin, huomenna yritetään näyttää energisiltä, päteviltä ja valloittavilta kauppakeskuksissa ja marketeissa. Demareiden tiedottaja, nuoruudenystäväni Matti Hirvola, kertoi tänään Uudessa Suomessa demareiden kampanjoivan vielä sunnuntainakin kiertämällä ovelta ovelle jakamassa sosialidemokraattista ilosanomaa. Siitä vain, sanon minä, mutta itse kyllä aion jakaa huomisiltana baarissa viimeiset käyntikorttini ja sunnuntaina rakentaa oikein ison majan lapsilleni, syödä toista tuntia herkullista lounasta perheeni kanssa ja juoruta kaikki viime kuukausien tärkeät ja vähemmän tärkeät tapahtumat Helena-ystäväni kanssa jossakin idyllisessä keskustan kuppilassa (keskusta on minulle Helsingin keskusta täysin riippumatta siitä, ovatko Vantaa ja Helsinki yhtä vai kahta kaupunkia). Päivä huipentuu Vihreiden valtakunnallisiin vaalivalvojaisiin Tavastialle (ihan mahtavaa; olen tosi ylpeä siitä, että puolueeni vaalivalvojaiset pidetään juuri Tavastialla, jossa en ole kesän jälkeen käynytkään). Ja työt alkavat maanantaina onneksi vasta kymmeneltä.

Vaalien alla on ollut erittäin mukavaa saada postia kaupunkilaisilta; vielä tässä jokaisesta kirjeestä lämmin kiitos. Tänään kartanonkoskelaisäiti valitteli ilkivallasta ja ennen kaikkea moporallista kotikaupunginosassamme. Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen ottamaan asiaa puheeksi: lukuisat naapurini ovat valitelleet samaa ja Ylästöstä asti on tullut kyselyä, eikö asialle voisi tehdä mitään. Nuoret mopoilijat kaahaavat hullua vauhtia viritetyillä menopeleillään, milloin tiellä milloin kevyenliikenteenväylällä, ja keräävät seurakseen pahimmillaan toistakymmentä kaveria, jolloin meteli on sietämätön. Kartanonkoskelaisäiti pahoittelee "marmatustaan", mutta joskus on syytäkin marmattaa.

Kaupungin konstit puuttua ongelmaan lienevät aika rajalliset. Kartanonkosken koululla on valvontakamerat, mutta itse arvelisin valistuksen tehoavan käytännössä kontrollia paremmin. Alaluokilla tapa- ja liikennekasvatus on varsin hyvin mukana opetussuunnitelmassa, yläluokista en niinkään tiedä. Kaupungin halukkuudesta alkaa organisoida tapakasvatushanketta kartanonkoskelais- tai ylästöläisnuorille en olisi kovin vakuuttunut, mutta ehkäpä koulujen vanhempainyhdistykset voisivat lähteä mukaan ideoimaan parempaa tekemistä lapsukaisilleen.

Liikennesäännöistä piittaamattomaan mopoiluun puuttuminen taas on ennen kaikkea poliisin tehtävä. Poliisin ja koulujen kanssa tehtävän yhteistyön lisäksi mahdollisia keinoja ongelman hillitsemiseksi saattaisivat olla ainakin pahimpiin kevyen liikenteen risteyksiin rakennettavat kiertoliittymät, jollaisia esimerkiksi Tuusulassa on rakennettu joidenkin alikulkutunneleiden yhteyteen. Toisaalta helpommalla päästäisiin, kun taajama-alueilla poistettaisiin kevyen liikenteen väyliltä "Sallittu mopoille" -kyltit. Nythän tilanne on sillä tavalla sekava, että joillakin pyöräteillä mopoilla saa ajaa ja joillakin taas ei, mikä hankaloittaa valvontaa ja toisaalta ehkä luo mopoilijoille tunteen, että mopolla saa ajaa missä vain.

Aion huomenna laulaa työpaikkani kehnon sisäilman käheyttämällä äänelläni Myyrmannissa laulun tai muutaman (luultavimmin noin klo 10 ja 10.30), joten yritän tänään päästä ajoissa nukkumaan univelkaani pois. Vaikka laulamisella on vähän tekemistä politiikan kanssa, on mielestäni kuitenkin miellyttävämpää laulaa huomenna kaupunkilaisille kolme minuuttia rakkaudesta elämän pieniin ja suuriin iloihin ja ihmisiin kuin pitää samankestoinen luento kaikesta siitä, mihin kaupungin niukoilla olevat rahahanat tulisi mielestäni suunnata. Ja molempi toki parempi, luvassa siis sekä laulua että rupattelua.    

Valtuustoinfossa käsiteltiin eilen ensi vuoden talousarviota ja taloussuunnitelmaa vuosille 2009-2011. Olin paikalla varavaltuutettuna. Kokous kesti lähes seitsemän tuntia, mutta jostain kumman syystä jaksoin säilyttää mielenkiintoni aihetta kohtaan lähes viimemetreille saakka.

Kaupunginjohtaja mainitsi heti alkuun, kuinka tuore EVA:n (Elinkeinoelämän Valtuuskunta) kuutta suurinta kuntaa käsittelevä Paras kaupunki -raportti kehuu Vantaan talouskuria. Velkaantunut Vantaa toimii säästeliäästi ja menestyy kaupunkien välisessä vertailussa monin mittarein mitattuna hyvin. Monelle valtuustosalissa heräsi tässä vaiheessa kysymys, onko kaupunki ollut jo liiankin tehokas ja ovatko palvelut kärsineet tehokkuudesta. Raportti kun tuntuu mittaavan pelkkää taloudellista tehokkuutta, eikä todellista palvelun laatua ole selvitetty palvelunsaajilta eli kuntalaisilta.

Mielenkiintoinen on raportin väite, että Vantaan ja Helsingin yhdistyminen toisi kaupungeille säästöjä 300 miljoonan euron verran edellyttäen, että uusi suurkaupunki omaksuisi Vantaan toimintatavat. Löydös selvästikin tukee ehdotusta kaupunkien yhdistymisen eduista ja haitoista tehtävästä selvityksestä, jota jotkin tahot ovat aivan turhaan vältelleet. Vantaan toimintatavat tarkoittanevat kuitenkin ennen kaikkea niukkaa henkilöstömäärää monella toimialalla. Voidaan olla monta mieltä siitä, onko tämä henkilöstömäärä pitkällä tähtäimellä riittävä. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että se ei ole ja että henkilöstöä on päinvastoin lisättävä esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä opetussektorilla. Helsingin raskaasta hallinnosta sen sijaan nähdäkseni riittäisi nipistettävää.

Lisäksi löydös herättää miettimään kaupunkimme budjettia esimerkiksi kunnallisveron korottamisen suhteen. Peruspalveluiden turvaaminen on ensi vuonna todella kovan työn takana ja moni uskoo, ettei tehtävästä selvitä ilman veroprosentin korottamista. Minäkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi vanhustenpalveluihin ja lastenpsykiatriaan on saatava lisää rahaa vaikka sitten veroprosenttia korottamalla. Samoin esimerkiksi kunnallisen päivähoidon tilanne on kestämätön.

Koulussa työskennellessäni olen kuitenkin huomannut monia sellaisia seikkoja, joista voitaisiin aivan hyvin säästää aikana, jolloin rahaa tarvitaan vielä kipeämmin jossakin muualla. Monet näistä huomioista koskevat oppimateriaaleja ja muita hankintoja ja ovat kustannuksiltaan lopulta varsin merkittävä menoerä, kun otetaan huomioon kaupungin muutkin peruskoulut. Mieleeni nousee väistämättäkin ajatus, että muillakin toimialoilla olisi edelleen syytä tutkia, käytetäänkö rahaa siihen, mihin sitä oikeasti tarvitaan, vai johonkin toisarvoiseen.

Lisäksi rahojen siirtäminen toimialalta toiselle ei saisi olla liian jähmeää; onhan aivan selvää, että vaikka esimerkiksi luokkakokojen pienentäminen on hirvittävän tärkeää, täytyy sitä ennen kuitenkin huolehtia siitä, että jokaisen vanhuksen vaipat vaihdetaan juuri niin usein kuin on tarvetta. Lisäksi kaikenlaisten hiihtoputkien, jäähallien ja muiden vastaavien rakentamisesta ei tällaisena aikana mielestäni tarvitse puhuakaan.

Usein niukan talouden aikana löydetään parhaita toimintatapoja; ehkä siksi velkaantunut Vantaa pärjää EVA:n vertailussa niin hyvin. Johtaisiko veroprosentin korotus automaattisesti parempiin palveluihin vai katoaisiko raha jälleen jonnekin? Rahaa tarvitaan kuitenkin nyt ja epäilen, ettei sitä saada ensi vuonna kaivettua esille riittäviä summia peruspalveluiden turvaamiseksi. Siksi ajatus veroprosentin korottamisesta on pakko pitää esillä. Päätös siitä tehdään 15.11. mennessä. 

Ensin vallattiin talo Hiekkaharjussa, seuraavaksi entinen päiväkoti sen naapurustosta. Päiväkodin nimi on Pumpuli, eikä monikaan paikallisuutisia edes silloin tällöin seuraava ole tuskin voinut välttyä kuulemasta episodi Villa Pumpulista. Aiemmin taloja on vallattu lähinnä Helsingissä ja ehkä siksikin talonvaltaus omilla nurkilla on herättänyt poikkeuksellista mielenkiintoa ja myös mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Ei varmaan ole mitenkään yllätyksellistä, että tunnen kyllä aika paljon sympatiaa näitä lainrikkojia vastaan. Lakeja ja rikkomuksia kun on monenlaisia ja joissain yhteyksissä "kansalaistottelemattomuus" on sanana aivan perusteltu. Nuoret tarvitsevat kokoontumistiloja, kaikki parikymppiset eivät halua nuokkua baareissa eikä nuorisotaloilla ole heille annettavaa. Omatoimisuuteen ja yritteliäisyyteen tulee kannustaa ja näihin niin sanottuihin autonomisiin sosiaalitiloihin suunniteltu toiminta bändi-illoista kasvisruokakursseihin kuulostaa ihan hyvältä varsinkin, kun väki on ainakin tällä kertaa sitoutunut päihteettömyyteen ja kiinnostunut osallistumaan talon mahdollisiin korjaustoimenpiteisiin.

Toki talonvaltaajia voi paheksua tavasta, jolla he hankkeeseensa ryhtyvät. Joku voi aivan perustellusti kysyä, mitä siitä tulisi, jos kuka tahansa ryhtyisi ilman lupaa valtaamaan mitä tahansa tyhjilleen jääneitä tiloja. Ehkäpä valtaamisella kuitenkin halutaan viestiä, että nuoret eivät koe heitä kuunnellun riittävästi. Ehkäpä he haluavat kiinnittää yleisön huomion laajemminkin kysymykseen nuorten ajanviettopaikoista ja kaupungin tilojen käytöstä. Moni kyselee, miksi hyväkuntoista Villa Pumpulia pidettiin tyhjillään lähes kaksi vuotta ja jätettiin samalla esimerkiksi korjaamatta sen kellarissa tapahtunut vesivaurio.

Minuakin kiinnostaa, eikö kaupunki voisi jotenkin järkevämmin koordinoida tyhjien tilojensa mahdollista vuokraamista eteenpäin. On ilmeisesti olemassa enemmänkin järjestöjä tai muita porukoita, jotka kaipaisivat kokoontumistiloja ja olisivat valmiita maksamaan näistä tiloista vuokraa ja myös osallistumaan tilojen remontoimiseen ja ylläpitoon, jolloin kaupungin kustannukset eivät kasvaisi. Eikö Tilakeskus voisi antaa listan käyttökelpoisista tiloista asukaspalveluiden toimialalle ja vapaa-ajan lautakunnalle, jotka sitten koordinoisivat aktiivisesti tilojen vuokraamista eteenpäin ja tästä myös tiedotettaisiin yleisölle?

Villa Pumpulin tapauksessa tehdään ilmeisesti niin, että talo vuokrataan Vantaan elävän musiikin yhdistykselle Velmulle, joka tämän jälkeen vastaa talon käytöstä ja toiminnasta. Toivottavasti suunnitelma onnistuu ja tyydyttää kaikkia osapuolia. Tärkeintä on kuitenkin ottaa tapauksesta opiksi ja miettiä, kuinka tiloja tarvitsevat toimijat ja tyhjät tilat voisivat kätevimmin kohdata toisensa.

Olin viime viikonloppuna kahdesti uimassa Kuusijärvellä lasteni kanssa. Tämä oli ensimmäinen kertamme järvellä kesäaikaan, koska aiempina kesinä asuessamme vielä Länsi-Vantaalla kävimme uimassa etupäässä Espoon puolella Luukissa ja Oittaalla. Kuusijärvi oli täynnä väkeä, mutta kaikille tuntui löytyvän tilaa sekä rannalta että järvestä, ihmiset olivat hyväntuulisia eikä missään tarvinnut jonottaa ylenmäärin. Ainoastaan autopaikoista alkoi olla pulaa jo runsaasti ennen puoltapäivää. Meillä kartanonkoskelaisilla on sellainen etu, että pääsemme suoralla bussilla paitsi Helsingin keskustaan ja Tikkurilaan (sekä pienen kävelyn avulla Myyrmäkeen ja moneen muuhunkin kaupungin kolkkaan) myös Kuusijärvelle, jonka autopaikkojen riittävyydestä ei meidän näin ollen tarvitse huolehtia.

Helsingin Sanomat kirjoitti Vantaan suosituimman uimapaikan ja suositun ulkoilualueen huolestuttavasta tilanteesta eilisessä numerossaan (29.7.), itse olen kirjoittanut aiheesta blogiini helmikuussa. Vantaanjoen ja Helsingin Seudun vesiensuojeluyhdistyksen tuoreen selvityksen mukaan Kuninkaanmäkeen Lahdenväylän ja vanhan Lahdentien väliselle alueelle suunniteltu linja-autovarikko nimittäin sijaitsisi pääosin alueella, josta vedet valuvat Kuusijärveen, mikä väistämättä vaikuttaisi järven vedenlaatuun. Sekä alueen asukasyhdistykset että aktiiviset käyttäjät ovat syystäkin huolissaan järven kohtalosta.

Kesäkuinen selvitys vahvistaa aiempaa kuvaa siitä, ettei Kuusijärven alueelle suunnitellun varikon ongelma ole niinkään varikosta aiheutuva liikenne, melu ja pakokaasut, vaan järveen purkautuvan pohjaveden synty ja vaihtuvuus. Varikon suunniteltu sijainti on lähes kauttaaltaan Kuusijärven valuma-alueen päällä, ja järvi on erittäin altis vaurioitumaan valuma-alueella tehtävien toimien vaikutuksesta. Varikon edellyttämä metsän raivaaminen ja maan asfaltointi kattaisi noin 10 prosenttia valuma-alueen pinta-alasta, mikä ei voisi olla vaikuttamatta oleellisesti järven vesitaseeseen ja veden laatuun.

Selvityksen mukaan erityisesti pohjaveden merkitys Kuusijärvelle olisi tutkittava ennen minkäänlaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Sekä pinta- että pohjavesien määrä sekä kulkeutumissuunnat olisi selvitettävä tarkoin, jotta hankkeen vaikutukset järven tilaan voitaisiin ennakoida. Veden vaihtuvuuden edistämiseksi tulisi harkita lisäveden johtamista järveen. Kaikenkaikkiaan selvitys on kattava ja ammattitaitoisesti valmisteltu, maallikolle tosin osin vaikeaselkoinen.

Kuusijärven ehdottomana puolustajana ryhtyisin mielelläni Kuninkaanmäen bussivarikon vastustajaksi. Haluan, että pienet rakkaani Sofia ja Joel pääsevät pulahtamaan puhtaaseen järviveteen vielä sittenkin, kun kellukkeita ja äidin hetkeksikään herpaantumatonta silmää ei enää tarvita ja seurana ovat ehkäpä omat ystävät tai lapset. Tilannetta ei kuitenkaan tule katsoa mustavalkoisesti, vaan vaatia ja odottaa perusteellista tutkimusta virtaamien muuttumisuhan osalta ja tehdä päätökset näiden tutkimusten pohjalta.

Mein Gott, minkä keskustelun saimmekaan aikaiseksi Iltalehden nettisivuille, joilla uutisoitiin Länsi-Vantaan Vihreiden kannanotto viikoittaisesta kasvisateriasta Vantaan kouluissa, päiväkodeissa ja muussa kaupungin järjestämässä ruokailussa. Puheenvuoroja oli äsken jätetty 852, ja puheenjohtajana olen saanut myös useita henkilökohtaisia yhteydenottoja. Ohhoh.

Vaikka keskustelun määrä herätti minussa hetken kauhua, olen sittemmin toki vain tyytyväinen, että esille nostamamme ajatus on saanut ihmiset pohtimaan kasvissyöntiä yleisemminkin. Harmillista on vain se, että lihansyöjien (tässä yhteydessä tarkoitan termillä näitä henkilöitä, joiden mielestä yksikin "pakollinen" kasvisateria viikossa on liikaa) argumentointi on ainakin toistaiseksi ollut lähes kautta linjan kovin tunteikasta, faktat täysin sivuuttavaa ja osin jopa epäasiallista. Keskustelussa tuntuu unohtuneen, että ehdotamme ainoastaan yhtä viikoittaista kasvisateriaa, emme suinkaan täydellistä siirtymistä kasvisruokailuun kunnallisessa ruokailussa. Emme myöskään ole kieltämässä maitotuotteiden tai munien tarjoamista kasvisaterian yhteydessä. Moni keskustelija tuntuu olevan kokonaan tietämätön siitä, että termillä "kasvissyöjä" tai "vegetaristi" tarkoitetaan useimmiten juuri sellaista henkilöä, joka ei syö lihaa eikä kalaa mutta kylläkin maitotuotteita ja munia. "Vegaaniksi" taas kutsutaan henkilöä, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita.

Monesti kuulee väitteitä, että Vihreät ovat jotenkin naiiveja ja lapsellisia yksilöitä, jotka suhtautuvat asioihin tunneperäisesti ja idealistisesti. Olen täsmälleen toista mieltä. Monissa asioissa, kuten nyt suhtautumisessa kasvisruokailuun, Vihreät ovat edelleen altavastaajia konservatiiviselle enemmistölle ja joutuvat siksi perustelemaan väitteensä monin kerroin tarkemmin ja objektiivisemmin kuin enemmistön edustajat, joilta moni sallii epämääräiset heitot tyyliin "kasvissyöjät kuolevat lihansyöjiä nuorempina" tai "kasvisruokaa syövät lapset ovat heikkoja, kalpeita, aneemisia ja sairastelevia".

Tässä yhteydessä en voi taaskaan olla viittaamatta kansanedustaja Oras Tynkkyseen, jonka idealistinen elämäntapa saattaa herättää joissakuissa ylimielistä väheksyntää mutta jonka jokainen argumentti on perusteltu sellaisilla kivenkovilla faktoilla, että luu menee monellakin väittelijällä kurkkuun. Eikä hän sittenkään ole mikään täysin ainutlaatuinen poikkeus viherkansan keskuudessa, vaan monellakin meistä järki ja tunteet elelevät ihan sopuisasti samassa päässä.  

Vantaan Sanomissa on kuluneella viikolla kirjoitettu jälleen kerran Kuusijärven tilanteesta sen läheisyyteen suunnitellun bussivarikon luoman varjon takia. Olen itsekin saanut huolestuneen yhteydenoton Kuusijärven kohtalosta mahdollisen varikon rakennusaikana ja sen jälkeen.  

Kuusijärvi on ihanteellinen ulkoiluympäristö vantaalaisille lapsiperheille ja kaikille kuntalaisille. Varikosta riippumatta järven tilaa voisi parantaa johtamalla sinne lisää vettä vesilaitoksen runkoverkosta. Muutoin kysymys varikon tulevasta sijainnista on kaiken kaikkiaan ongelmallinen. Olisi helppoa vastustaa kategorisesti kaikenlaisia rakennushankkeita järven minkäänlaisessa läheisyydessä. Vaikeampaa on ottaa kantaa faktoihin ja arvioihin rakennushankkeisiin liittyen.

En itsekään haluaisi nähdä loputonta bussirallia lähellä kaupungin parasta uimapaikkaa, mutta tosiasia on, että alueen maanomistaja voi halutessaan toteuttaa paikalle varikkoakin haitallisempia toimintoja tai myydä alueen eteenpäin jollekin kasvottomalle omistajalle, jolle alueen luontoarvoilla ei voisi olla juuri vähempää merkitystä.

Rakennusaikaisesta uhkakuvasta en olisi varsinaisesti huolissani, sillä varikko sijaitsee toisella puolen Lahdentietä kuin Kuusijärvi, eivätkä liettyneet vedet ymmärtääkseni valu tien yli ja maaperään imeytyneet puhdistuvat. Lisäksi varikon lupaehdoissa on mahdollisuus edellyttää toimenpiteitä sekä Kuusijärven tilan turvaamiseksi että parantamiseksi.

Jotkut ovat Kuusijärven yhteydessä ottaneet esiin Pähkinärinteen Lammaslammen, jonka ympärille on rakennettu kokonainen kaupunginosa. Lammaslammen kehnoa tilaa ei kuitenkaan ole saanut aikaan rakentaminen itsessään vaan lampea rehevöittävät ravinteet.

Vantaan Vihreät ei ole ollut kovin äänekäs Kuusijärven tilanteen suhteen, koska yksimielisyyttä aiheesta ei toistaiseksi ole. Yksimielisiä ollaan kuitenkin siitä, että Kuusijärven hyvinvointi ja virkistyskäyttö ovat ensimmäisellä sijalla ja toisaalta joukkoliikenteen merkitys toisella sijalla. Kasvava yksityisautoilu ei tee hyvää Kuusijärvellekään, ja varikon oikella sijainnilla on satojen linja-autojen liikkumisen ja päästöjen kannalta suuri merkitys. 

Työpäivän päätteeksi haen lapset päiväkodista, mutta toisinaan minulle jää muutama minuutti loppuaikaa ja pääsen juomaan iltapäiväkahvin tai -teen valitsemassani kahvilassa Itä-Vantaalla. Kovin on heikko tämä Vantaan kahvilatarjonta niin työpaikkani lähellä idässä kuin kotikulmilla lännessäkin. Monesti valitsen jonkin idyllisen kuppilan kauppakeskus Jumbosta tai yhtä viihtyisän näköalapaikan kauppakeskus Myyrmannista.

Toisinaan tapailen ystäviä kahvittelun tai lounaan merkeissä jossakin kodin ulkopuolella. Mitään periaatteellista minulla ei ole siinä, että kohteeksi muotoutuu lähes poikkeuksetta jokin helsinkiläinen kahvila tai ravintola, en vain tunne monta viihtyisää ja laadukasta ruokapaikkaa kotikaupungissani. Kunnon ravintola-aterian suhteen tilanne Vantaalla on luultavasti vieläkin surkeampi. Missä ihmeessä täällä voisi viettää romanttista kynttiläillallista tai tarjota lapsille tyylikkäässä ja rauhallisessa ympäristössä jotain muuta kuin pitsaa, hampurilaista tai texmex-sotkuja?  

Varmasti Vantaalta löytyy joitakin kivoja ja kodikkaitakin kahvihuoneita, muutamassa olen käynytkin. Näistä kahviloista saattaa kuulla kaupungissa pidempään asuneilta tai niihin sattumalta törmänneiltä. Mitään railakasta ei markkinointi tällä saralla kuitenkaan ole. Yleinen mielipide tuntuu näkevän Vantaalla ainakin jonkinasteisen tyhjiön ravintolaelämän saralla. Lisäksi useimmat kivat kahvilat tuntuvat sulkevan ovensa illoiksi ja viikonlopuiksi.

Tyhjiö löytyy paitsi paikallisesta kahvila- ja ravintola- niin myös perinteisemmästä kulttuurista. Paraikaa käydään keskustelua siitä, tulisiko Itä-Vantaan musiikkiopiston ja kuvataidekoulun saada uudet tilat Tikkurilan Orvokkitien koulusta vai vanhasta silkkitehtaasta Keravanjoen rannasta. Vapaa-ajan lautakunta käsittelee asiaa tämän kuukauden aikana. Mielestäni oikea tila olisi ehdottomasti silkkitehdas.

Ei ole ollenkaan samantekevää, millaista profiilia kaupunki kantaa paitsi lasten ja nuorten myös yleisemmin kulttuurielämän saralla. Paitsi että Vantaalla on mukaviakin kahviloita, joita ihmiset vain eivät riittävän hyvin tunne, täällä on myös valtavan viehättäviä luonnon- ja kulttuurimaisemia, joita kaupunki ei riittävästi hyödynnä markkinoinnissaan. 

Nyt olisi tuhannen taalan paikka kehittää Heurekan tiedekeskuksen rinnalle todellinen vastapaino taiteen saralta. Muutaman euron säästö valitsemalla musiikkiopiston ja kuvataidekoulun uudeksi kodiksi Orvokkitien koulu ei kanna hedelmää niin niissä opiskeleville lapsille ja nuorille kuin kaupungin imagollekaan. Toivottavasti päättäjämme eivät jälleen tee päätöksiä laput silmillään ja tulpat korvissaan.  

Hallitus vahvisti tänään Sipoon rajasiirron. Päätös tarkoittaa, että Helsinki saa haltuunsa noin 30 neliökilometrin suuruisen alueen Lounais-Sipoosta vuoden 2009 alussa ja lisäksi Vantaalta niin sanotun Västerkullan kiilan. Vihreistä ministereistä Tuija Brax oli helsinkiläisenä kaupunginvaltuutettuna jäävännyt itsensä ja Tarja Cronberg äänesti liitoksen puolesta.

Päätös oli ennalta arvattavissa mutta ei sittenkään, lukuisista selvityksistä, kyselyistä ja keskusteluista huolimatta, alkuunkaan ongelmaton. Minun täytyy kyllä ihan rehellisesti sanoa, että jotakin tässä operaatiossa mätti alusta alkaen sen verran pahasti, etten suoraan sanoen olisi toivonut tehdynlaista päätöstä. Moni vihreä on perustellut myönteistä kantaansa liitokseen ekologisin seikoin painottaen tiivistä asuinrakentamista ja joukkoliikenneyhteyksiä. Hyvin monet näistä vihreistä ovat mielestäni lisäksi sydämellisiä ja oikeudentuntoisia ihmisiä. Varmaan Cronberginkin kanta muotoutui pitkälti ekologisten seikkojen valossa, henkilökohtaisesti en ole häntä aiheesta kuullut.

Inhimillisesti ajatellen liitos kuitenkin herättää ärtymystä, vastenmielisyyttä ja surua. Eihän näin saa toimia. Tämän jälkeen mikä vain tuntuu olevan mahdollista, vielä vääremmältäkin tuntuvat asiat. Oma oikeudentuntoni sanoo, että asia olisi pitänyt ratkaista toisin. Asuntorakentaminen alueella ei käynnisty vielä pitkiin aikoihin, ja asuntorakentamisella on kiire nyt eikä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Jos hankkeet taas aloitetaan hyvin nopeasti, hosumiselta tuskin voidaan välttyä. Olen ehdottomasti kaikenlaisen metropolialueen yhtenäistämisen kannalla, mutta tämä toimenpide ei vie ajatusta eteenpäin, vaan lähinnä päinvastoin.

On helppo sanoa, että "hyi teitä muita itsekkäitä, minä ainakin olisin ollut heikomman puolella ja äänestänyt liitosta vastaan". On lukuisia argumentteja, joita en ole kuullutkaan, ja moni niistä hyvinkin fiksuista vihreistä, jotka ovat näitä perusteluja ja yksityiskohtia minua enemmän kuulleet ja niiden myötä kääntyneet liitoksen kannattajiksi, olisi kenties saattanut saada minunkin mieleni muuttumaan. Kas, asiat eivät ole mustavalkoisia, ja ekologian ja etiikan järjestys voi vaihdella. Tässä kysymyksessä olisin kuitenkin valinnut etiikan ensin, koska uskon, että sekä ympäristöseikat että talouden näkökulmat olisi voitu ottaa huomioon loppujen lopuksi vähintään yhtä hyvin ilman liitostakin.

Eräs vihainen vantaalainen veronmaksaja tuli tänään kojullemme kertomaan Myyrmäen uuden terveyskeskuksen toimimattomuudesta. Ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, että Myyrmäki on Tikkurilan ohella Vantaan toinen napa ja monen kymmenentuhannen asukkaan kotipaikka.

Rouva oli yrittänyt varata aikaa lääkärille käymällä terveyskeskuksessa eräänä perjantaina. Tämä ei onnistunut paikan päällä, ja lisäksi tietokoneet olivat rikki ja aikoja saisi vasta seuraavana tiistaina.

Seuraavana torstaina rouva soitti ajanvaraukseen omaan soluunsa. Puhelin oli aina vain varattu. Rouva soitti kaupungin keskukseen ja jonotti puoli tuntia ajanvaraukseen, josta ilmoitettiin, että aikoja saa vasta neljän viikon päähän. Koska asia oli rouvan mielestä kiireellinen, häntä kehotettiin menemään Peijaksen sairaalan päivystyspoliklinikalle.

Vielä seuraavana päivänä rouva yritti tavoittaa terveyskeskuslääkäriä ja saikin tämän langan päähän. Lääkäri ei kuitenkaan suostunut tutkimaan rouvaa, vaan ohjasi tämän edelleen Peijakseen. Rouva varasi ajan Vantaan Lääkärikeskukseen samalle illalle, jolloin hän sai laboratoriokokeen jälkeen lääkkeet vaivaansa, ja aikaa kului kaikkineen noin puoli tuntia. 

Minun ei omienkaan kokemusteni valossa ole mitään syytä epäillä edellä kerrotun tapahtumaketjun luotettavuutta. Jossakin mättää aika pahasti. Miksi tavallisten potilaiden annetaan ruuhkauttaa Peijaksen sairaalaa ongelmilla, jotka voitaisiin hoitaa terveysasemilla? Onko kysymys resursseista vai huonosta organisaatiosta? Ongelmaan tulisi puuttua pikimmiten.