Juoksin äsken luultavasti kahdeksisen kilometriä kotoani Kartanonkoskelta Pitkäkoskelle ja takaisin. Kerrankin juoksu kulki melkein lentäen, usein se on aikamoista takkuamista ja tauotonta toivetta pikaisesta kotiinpaluusta, vaikka yleensä juoksen muutaman kilometrin tämänpäiväistä vähemmän. En sitä paitsi ole, lukuunottamatta satunnaisia yöjuoksuja ja kesiä jolloin olen ollut viimeisilläni raskaana, juossut aikoihin näin vähän, joten ehkä syy joutuisaan menoon oli uusien lenkkareitteni.

Toimittaja Heta Ängeslevä päivittelee kolumnissaan tämän päivän Hesarissa (14.7.) suomalaisiin iskenyttä juoksuinnostusta eikä vain sitä, vaan ennen kaikkea maratonbuumia. Ylipainoiselle ja aikuisiän diabetekseen ja korkeaan kolesteroliin ja ties mihin muihin kauheuksiin taipuvaiselle kansallemme moinen innostus on toki varsin suotavaa, mutta en voi kuin yhtyä toimittajan hämmästykseen siitä, pitääkö lenkilläkin nykyisin suorittaa ja tavoitella jotain.

Vihreät länsivantaalaiskollegani yrittävät saada minut mukaan lokakuiselle Vantaan Maratonille tai sen puolikkaalle; ainakin sihteerimme Mikko Mäkelä ja kantava voimamme Petteri Niskanen ovat lähdössä mittelöön. Toistaiseksi en ole sanonut juuta enkä jaata. Vastaisin poikien pyyntöön mielelläni myöntävästi ja täydentäisin tavallaan hyvinkin ylpeänä reipasta joukkuettamme, mutta mutta... Ei maraton oikeasti kiinnosta minua pätkän vertaa. Ei minulla ole mitään halua tai tarvetta näyttää itselleni, millaiseen suoritukseen todella pystyn, eikä minulla ole intoa eikä itse asiassa aikaakaan aktiiviiseen harjoittelujaksoon. Edes kunnonkohottaminen tai painonpudotus ei iske minuun, joka jaksan kyllä ihan tarpeeksi näinkin ja säilytän mieluusti nykyiset kiloni.

Monella taudilla on kuitenkin tapana tarttua. Etenkin poliitikkojen keskuudessa maratonkuume näyttää siirtyvän kädenhipaisusta juoksijalta toiselle. Voisiko olla niin, että juuri poliitikkojen joukossa on erityisen paljon niitä, jotka mielellään kokeilevat rajojaan, piiskaavat itseään, tähtäävät maksimaaliseen suoritukseen, haluavat näyttää itselleen ja muille, haluavat kenties voittaakin? Mahtaako minusta koskaan olla kummaksikaan, kun aamulla herätessäni mieluiten katson ulos ikkunasta ja mietin, mitä päivä mahtaa tuoda tullessaan, sohvalla löhöilyä ja lukemista toisiaan seuraavien teekupillisten kera vai itsensä piiskaamista yhä parempaan suoritukseen Haltialan pelloilla?

Tämä kirjoitus on tarkoitettu ensisijaisesti naisille ja toissijaisesti niille miehille, joita heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä asiat kiinnostavat joko ekologisessa mielessä tai ylipäänsä. Tirkistelijät menkää matkoihinne, teille tällä tekstillä ei ole mitään tarjottavaa. Aiheena on nimittäin kuukautiskuppi.

Kuukautiskuppia käytettiin jo 1930-luvulla, mutta vasta viime vuosina se on saavuttanut laajempaa suosiota yhä useampien naisten alkaessa vaatia kuukautissuojaltaan paitsi luotettavuutta myös kestävyyttä ja miellyttävyyttä. Kuukuppi on luonnonkumista tai silikonista valmistettu pieni kuppi, joka asetetaan kuukautisten ajaksi emättimeen. Vuoto kerääntyy kuppiin, joka tyhjennetään ja puhdistetaan tarvittaessa. Kuppi kestää käytössä useamman vuoden, joten sen käyttö on sekä ekologisesti että taloudellisesti erittäin järkevää.

Moni hygieniahysteerikko kavahtaa ajatustakin kestokuukautissuojasta ja pysyttelee visusti kertakäyttökuluttajana tietämättä mitään siitä helppoudesta ja kätevyydestä, jonka kuukuppi tarjoaa. Monelle tällaiselle naiselle ihmiseritteet ovat kauhistus, joista he pysyttelevät niin kaukana kuin mahdollista, joskin suuri rakkaus tai lapsen syntymä saattavat muuttaa heidän näkemyksiään pysyvästikin. Kuukupin kohdalla hygienian ystävän ei kuitenkaan kannattaisi antaa ennakkoluuloilleen valtaa ja säikähtää ennen tähän ihmekapistukseen tutustumista. Juuri tämän siistimpää ei tämä naisen elämään lähes välttämättömästi kuuluva puuha nimittäin voi olla.

Kuukautiskupin vannoutununeena käyttäjänä olen valmis suosittelemaan sitä jokaiselle naiselle, joka haluaa elää kuukautistensa aikana mahdollisimman normaalia elämää ja olla kuluttamatta asiaan yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa. Paljon hyödyllistä tietoa löytyy esimerkiksi osoitteesta http://www.kuukuppikunta.net/index.php. 

Meillä sairastettiin antaumuksella ja luterilaiseen työmoraaliin soveltuvasti luonnollisesti koko talviloma. Yksitoista päivää neljän seinän sisällä on saavutus, johon harva kykenee ainakaan useita kertoja vuodessa.

Loputtomalta tuntuvan sairastelun aloitti lapsille puhjennut, sinänsä hyvin toivottu, vesirokko toissaviikon puolivälissä. Isä toi uskomattoman näppyläisille lapsilleen mehua, maitoa ja jäätelöä, jotteivät ressukat olisi ainakaan nääntyneet kurimukseensa, ja jatkoi sitten Lapin tuntureille talviloman viettoon (minkä toki erinomaisesti ja ilman minkäänlaista kettuilua ymmärrämme, matkahan oli varattu kuukausia aiemmin). Elintarvikkeiden lisäksi saimme tuliaisiksi ärhäkän talviflunssan, joka keuhkoja raastavan yskän ja desilitroissa mitattavan räkävirran lisäksi helli lapsiamme silmätulehduksella ja ripulilla. Tässä vaiheessa olimme luojan kiitos jo isovanhempien luona Porissa (jonne ystävällisesti veimme tautimme tuliaisiksi - viime vuonna täsmälleen samaan aikaa lahjoitimme vanhemmilleni noroviruksen), ja ehdinpä viettää talvilomani ehdottoman kohokohdan tapaamalla rakkaan ystävättäreni paikallisessa ravintola Callessa, ennen kuin pääsin itse osalliseksi flunssan riemuista. Muutenhan tilanteessa ei olisi ollut mitään erityisen musertavaa, mutta kun valvottuja öitä alkoi olla takana jo viikon verran, oli suoraan sanoen kohtuutonta juosta itsekin jokseenkin puolikuntoisena monta kertaa ympäri taloa milloin vettä milloin nenäliinaa hakemassa, rauhoitella minuuttitolkulla samanaikaisesti yskiviä ja parkuvia nassikoita ja sitten nukutella niitä toista tuntia keskellä yötä, kun uni ei yskän jälkeen enää tahdo tullakaan. Edellisten tautien kautta päädyimme tällä viikolla lopulta esikoisen (elämän ensimmäiseen) keuhkokuumeeseen.

Kun oma tautini tuntui siirtyneen poskionteloihin, kaivoin nopeasti esille netikannuni. Posliinisen kannun nokka olikin muutossa katkennut, eikä puuttuvaa palaa enää löytynyt. Siispä kannu kierrätykseen ja apteekkiin uutta hakemaan. Onneksi ymmärsin tarkistaa posliinille oikean jäteastian, se on nimittäin sekajäteastia eikä missään nimessä esimerkiksi lasinkeräysastia. Uusi, muovinen kannu toimii onneksi moitteettomasti sekin, ja tällä hetkellä taistelen vimmaisesti nenääni huuhtoen poskiontelotulehdusta vastaan, toki tarvittaessa valmiina myöntämään, että joskus ainoa oikea lääke löytyy lääkärin kirjoittamasta reseptistä (muutama päivä sitten tohtori oli sitä mieltä, että lääkitys on turha ja että minun tulee jatkaa luomutaisteluani).

Neti- eli nenänhuuhtelukannulla huuhdellaan nenäontelot laskemalla kannusta kädenlämpöistä miedosti suolattua vettä toiseen sieraimeen, josta vesi kulkeutuu toisen sieraimen kautta ulos. Sama toistetaan päinvastoin. Ylähengitystiet puhdistuvat ja tukkoisuus helpottuu. Operaatio voidaan toistaa tarvittaessa useita kertoja päivässä, mitään haittaa siitä ei ole. Länsimaiseen lääketieteeseen vihkiytyneet suomalaiset lääkärit suosittevat nykyisin kannun käyttöä varsinkin allergioiden, astman ja poskiontelotulehdusten riivaamille kansalaisille.

Hankkiessani ensimmäisen kannuni, joka myös sarvikuonona tunnetaan, yli kymmenen vuotta sitten sain osakseni runsaasti hämmästystä, jopa kauhistusta, ehkä sääliä ja varmasti aika paljon mielenkiintoakin. Nykyisin kannu löytyy monen insinöörin tai muun teknokraatin kylpyhuoneen vakiovarusteista. Jos kannu yksinään ei kuitenkaan riitä parantamaan ärtyneitä poskionteloita, sain fiskarsilaiselta puoskariystävältäni vielä seuraavat kaksi ohjetta: Carmolis-tippojen höyryhengittely ja piparjuuritahna harsoliinassa poskien päällä (atoopikot varmistakoot, ettei tahnaa ole liikaa tai että kangasta on riittävästi, jottei iho saa liikaa ärsytystä). Yleensä hänen ohjeensa tepsivät mitä mainioimmin. 

Kansanedustaja Mikko Alatalo on julkaissut uuden kantrilevyn. Tiedotteen mukaan toiset kirjoittavat ajatuksistaan kirjoja, toiset lauluja, ja eduskunnassa jos jossakin kuultaneen ajatuksia laidasta laitaan. Niiden pohjalta lienee vaivatonta koota tarinoita kansien väliin luettavaksi tai kuunneltavaksi.

Oli miten oli, Vihreän Langan toimittaja Jukka Vahti arvelee albumin laulujen käsittelevän politiikkaa korkeintaan ruohonjuuritasolla, laulujen nimiä kun ovat esimerkiksi "Kaikki tekevät sitä mielellään" ja "Äidin pitää päästä nollaamaan". Näin tosiaan voisi ajatella, ja ainakin Iltalehden ärhäkkä kolumnisti Jyrki Lehtola kuittailee Alatalolle tämän tuoreesta saavutuksesta kohtalaisen tylysti.

Hyvänen aika, antaa sedän tehdä lauluja, oli hän ammatiltaan sitten kansanedustaja tai mitä tahansa muuta! Viime aikoina(kin) on käyty keskustelua siitä, kuinka perusteellisesti kansanedustajan tai muun poliitikon tulisi työhönsä uppoutua. Puheenvuoroissa on oltu vuorotellen sekä sitä mieltä, että edustajan olisi totta vieköön keskityttävä tärkeään työhönsä ja unohdettava kaikenlainen muu aikaavievä puuhastelu hänelle siunatun neljän vuoden rupeaman ajaksi, että toisaalta kehotettu poliitikkoa elämään keskivertokansalaisen perusarkea pestinsä aikana, jottei lainsäädäntö aivan karkaisi maija- ja mikkomeikäläisten elämän ulottumattomiin.

Täytyy tosin myöntää, että ainakin itseni on vaikeaa yhdistää laulujen ja politiikan tekeminen edes näissä pienissä kuvioissani Keski-Vantaalla. Olen loppu- ja alkuvuodesta käyttänyt vähäiset yksinolon hetkeni monesti laulujen tekemiseen silläkin kustannuksella, että esimerkiksi blogissani on ollut hiljaista kuin peruskoulunopettajan päiväunissa ja että olen päättänyt luopua jäsenyydestäni Vantaan Vihreiden hallituksessa. Lauluja on kuitenkin syntynyt, ja vaikka pöytälaatikkokirjoittajan on varsin mautonta alkaa tuotoksiaan kehumaan, rohkenen nyt kuitenkin väittää niiden olevan ihan kelvollisia.

Ja laulujen nimistä sitten. Keijut lentää, Joululaulu ystävälle, Perfect Match, ja uusin on vielä hetken ilman nimeä. Ruohonjuuritason politiikkaa, toden totta, ja sitäkin joskus tarvitaan ;).  

Kävin ennen joulua ostamassa itselleni lenkkeilytakin jostakin laadukkaasta urheiluliikkeestä. Löysinkin trendikkään ja mukavanoloisen takin, jonka maksoin liikkeen ystävälliselle myyjälle. Miespuolinen myyjä kehotti olemaan käyttämättä huuhteluainetta pesun yhteydessä, mihin vastasin, etten muutenkaan käytä kyseistä ainetta, sillä pesen pyykkini pesupähkinöillä eikä huuhteluaineelle ole tarvetta. Kyllä siinä kaverin leuka loksahti, ja naispuolinen työkaveri tuli hänkin kurkistelemaan, minkä näköinen hippi oikein on saapunut urheilukauppaan. Hämmästys taisi olla sitäkin suurempi, kun en varsinaisesti ole näyttänyt hipiltä ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen.

K äytän jyväskyläläisen ekokauppa Ekolon myymiä Samu-pesupähkinöitä. Samoja tai vastaavia löytyy varmasti pääkaupunkiseudunkin ekokaupoista. Pähkinät ovat puhdas luonnontuote villistä ja vapaasta luonnosta Himalajan rinteiltä. Käsittelemättömistä pähkinänkuorista liukenee luonnon omaa puhdistusainetta saponiinia yli 30 asteen lämpötiloissa. Pyykistä tulee puhdasta ja raikkaan tuoksuista, ja värit säilyvät hyvin. Allergikoille pähkinät sopivat erinomaisesti (pähkinäallergikkojen kannattanee kuitenkin olla varovaisia!), ainakaan perheemme kahdelle atoopikolle niistä ei ole ollut ongelmia. 

Neljästä viiteen pähkinää laitetaan pieneen kangaspussiin, joka suljetaan hyvin ja pudotetaan pyykin sekaan. Samoja pähkinöitä voi käyttää kahteen kertaan, minkä jälkeen pähkinänkuoret pudotetaan biojätteeseen. Pinttyneet tahrat voi käsitellä etukäteen, ja valkopyykkiin voi lisätä luonnon omia valkaisuaineita kuten soodaa tai leivinjauhetta. Lastenvaatteissa tahroja toisinaan onkin, mutta omiin vaatteisiini pelkät pesupähkinät riittävät mainiosti. Vanha kunnon tuuletuskin tekee vaatteille ihmeitä.

Varsinaisiksi hipeiksi meitä siis tuskin voi kutsua, vaikka jätinkin joulusiivouksen väliin ja totesin kotiaan toista päivää kuuraavalle ystävälleni, että meillä hipeillä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse niin puunata. No, suloinen ja puhdas joulu tuli sitten vietettyä isovanhempien luona ja koti siivottua välipäivinä, käyhän se näinkin.

Oikein paljon onnea, iloa ja hyviä hetkiä vuodelle 2008!

Olen monesti aika paljonkin hämmästellyt, miten kummassa kirkon voi olla niin hankalaa ottaa aivan tiukasti kantaa naispappeuskysymykseen tai ylipäänsä minkäänlaista kantaa kysymyksiin homoseksuaalien asemasta kirkossa, toisin sanoen kirkon työntekijöiden, etenkin pappien, rekisteröityihin parisuhteisiin ja rekisteröityjen parisuhteiden kirkollisiin siunaamisiin.

Luettuani viimeisimmästä Vantaan Laurista (43/07) Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän kyselyn tuloksista, alan ymmärtää kirkkomme jahkailua hiukan paremmin. Kyselyssä selviteltiin suomalaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen vuonna 2007, ja otos oli siinä määrin kattava kuin tällaisessa tutkimuksessa sopii ollakin. Kyselyn mukaan vajaa puolet suomalaisista oli täysin tai jokseenkin sitä mieltä, ettei papin tulisi rekisteröidä homoseksuaalista parisuhdettaan eikä rekisteröityä parisuhdetta ylipäänsä kirkollisesti siunata. Kolmannes suomalaisista oli sitä mieltä, ettei homoseksuaalisessa suhteessa eläminen tai homoseksuaalisuus ilmiönä yleensä ole hyväksyttävää.

Siis haloo, tämä meidän demokraattisessa kotimaassamme tänä Jumalan vuonna 2007! Onneksi sunnuntain 9.12. Hesari kertoi hiukan myönteisempiä uutisia: pääkaupunkiseudulla vastaavan kyselyn tulos olisi selvästi vapaamielisempi, ja esimerkiksi Vantaan Hakunilan rohkea kirkkoherra Reijo Liimatainen on lokakuisessa saarnassaan toivonut kirkolle mahdollisuutta rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseen.

Kirkko aikoo selvittää kantansa rekisteröityihin parisuhteisiin ja niiden siunaamiseen ensi vuoden loppuun mennessä. Toivon hartaasti, että hengen miehet ja naiset kuuntelisivat tässä sydäntään ja järkeään sen sijaan, että suurennuslasin avulla viilaisivat pilkkua parintuhannen vuoden takaisissa, aikansa eläneissä ja aikansa ihmisten kirjaamissa fraaseissa.  

Muutimme viime viikolla Kartanonkoskelle. Muuttoa edelsi jokunen ilta pakkaamista, yksi ilta meni muuttaessa ja seuraavat päivät purettiin muuttolaatikoita. Viime päivät olemme työntäneet tavaroita kaappeihin ja varastoon, seuraavat viikot menevät niitä järjestellessä. Samalla olen yrittänyt hoitaa työni ja kahta taaperoa, joiden isä toki on ollut paljossa apuna.

Paljon on vettä virrannut Vantaassa tänä aikana. Jokelan tapahtumat pysäyttivät mielen ja sydämen juoksut hetkeksi, tehyläisten lakonuhka herätti ristiriitaisiakin tunteita. Saatuani arjen taas jollakin tavalla kulkemaan palaan blogin pariin kommentoimaan hillityllä tavallani elämänmenoa meillä ja muualla. Siihen asti toivon lukijoiltani kärsivällisyyttä tekstien verkkaisen julkaisurytmin suhteen.

Moni nainen ei rakastele, ennen kuin koti on imuroitu. Minun on aika työlästä pohtia päivänpolitiikkaa, kun koko koti on kaaoksen partaalla. 

Kaverit ovat kyselleet, ryhdynkö enää ollenkaan blogin pitämiseen vaalien jäätyä kauas kevääseen. Kovin näyttää olevan hiljaista sivullasi, he mutisevat, ja joku heistä uskaltautuikin muistuttamaan, että saattaisipa joku äänestäjänikin mielellään lukaista ajatuksiani näin vaalien jälkeenkin.

Hiljaista on ollut, niinpä. Paluu vaalien jälkeiseen arkeen ei kuitenkaan ole ollut hiljaista laisinkaan, ja ehkäpä juuri se on verottanut halujani ottaa kantaa, esittää muuten vain mielipiteitäni tai ajatuksiani tai ylipäänsä raportoida ajankohtaisista asioista omassa elämässäni, tai meidän kaikkien.

Olen kyllä lueskellut aika paljon, sikäli kuin se kahden pirteän pikkulapsen äidille on mahdollista. Kesällä tuntuukin hyvältä paitsi vain olla joutilaana myös kerätä uusia ajatuksia ja tietojakin päähän yrittämättä mitenkään aktiivisesti laittaa niitä minkäänlaiseen järjestykseen, saati sitten kristallisoida niistä jotakin oikeasti uutta tai viisasta varsinkaan. Blogin pitämisen tarkoitus on varmaankin kyllä myös ikään kuin ajatella julkisesti ja antaa keskeneräisetkin ajatukset ilmoille kuultaviksi, mutta toisaalta kai harva meistä haluaa pitää vanhanajan päiväkirjaa verkossa siten, että omat todelliset heikkoudet ja ajattelun alkeellisuudet paljastuisivat muille.

On sydänkesän aika. Moni kieltäytyy sähköpostin lukemisesta, verkossa surffailemisesta tai sanomalehtien seuraamisesta. Oikein hyvä niin. Pyrkisin tekemään itsekin juuri noin, jos olisin ollut kuluneen vuoden aktiivisesti mukana työelämässä ja joutunut antamaan itsestäni työlle ehkä enemmänkin kuin olisin toisinaan halunnut. Kotiäidille tilanne on kuitenkin hiukan toisenlainen. Kaikenlainen yhteydenpito ulkomaailmaan ja sen tapahtumien aktiivinenkin seuraaminen tuntuu keskikesälläkin virkistävältä. Siksipä palaan blogini pariin juuri näin juhannuskokkojen sammuttua, kaupungin katujen hiljennyttyä ja mökkikansan asetuttua järviemme ja meriemme rannoille muutamiksi viikoiksi.  

Tänään en kirjoita enempää. Olen käynyt kirjastossa, leikkipuistossa, juoksemassa ja uimassa. Nyt menen sänkyyn lukemaan Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja, joka minun olisi kannattanut lukea jo ennen eduskuntavaaleja mutta joka jäi hyllylle pinon kutakuinkin päällimmäiseksi, allaan lukemattomia muita mielenkiintoisia opuksia. Jatkan lähipäivinä kevyillä kesäisillä aiheilla, tai millä vain, mitkä kesäistä mieltäni liikuttavat.

Toivon sinulle, lukijani, joka sattumalta osuit blogiini näin sydänkesän laskeuduttua yllemme, hyvää lomaa tai muutoin levollisia päiviä! 

Heräsin aamulla lasten kanssa kuudelta, eikä meillä ollut kiire minnekään. Lapset söivät puuroa ja paahtoleipää, minä join pannullisen vihreää teetä ja söin omat paahtoleipäni. Järjestelimme paikkoja ja laitoimme pyykkiä koneeseen. Sofia on mestari lajittelemaan eriväriset pyykit omiin pinoihinsa. Televisiosta katselimme Pikku Kakkosen aamuohjelmat. Muksut rakastavat minusta niin ärsyttävää Mikki Hiirtä kerhotaloineen.

Kävimme äänestämässä ja leikkipuistossa ja sen viereisessä "metsässä". Sää on taivaallinen. Nyt minulla on ainakin kaksi ääntä, vaikka mies vitsailikin laittaneensa numerot väärinpäin. Itse asiassa ääniä on enemmänkin. Vielä eilisiltana sain pari sähköpostia, joissa tuntemattomat halusivat kertoa antaneensa äänensä minulle. Kyllä ilahdutti.

Lapset ovat iltapäivälevolla, ja me vanhemmat juomme kahvia ja luemme lehtiä. Hesarin lukemisellakaan ei tänään ole kiirettä, ja mitä siitä, vaikka jäisikin jokin juttu lukematta. D-osan alussa kerrotaan vanhempansa menettäneistä lapsista. En koe oloani sen uupuneemmaksi kuin yleensäkään (meidän Jolle on aina ollut hiukan huono nukkumaan, ja siitä johtuen olen usein hiukan uninen), mutta itkullani ei ollut olla loppua artikkelia lukiessani. Ehkä äiti on tänään vähän herkkänä. Ja kun äiti vain rakastaa lapsiaan niin valtavasti, niin kuin me kaikki tavalliset äidit.

Puhelin soi tai piippailee yhtenään, tukiryhmä ei ole unohtanut levolle siirtynyttä ehdokasta. Olen heille suunnattoman kiitollinen kaikesta avusta, jota olen saanut kampanjan aikana. Keitto porisee hellalla. Iltapäivällä menemme kyllä ravintolaan, mutta heti huomisesta alkaen on taas ihana saada syödä itse tehtyä kotiruokaa viimeviikkoisten pinaattilettujen ja -keiton, tortellinien, hernekeiton, pastan ja pakastevihannesten sijasta.

Blogiin kirjoittamiseni on ollut alusta alkaenkin jokseenkin satunnaista, mutta ensi viikosta alkaen se lienee sitä enenevässä määrin. Tai tiedä häntä, mitä ilta tai elämä muuten tuo tullessaan. Kiitos teille kaikille blogiani seuranneille ja vihreää ja onnellista kevään jatkoa!