Sofia ja Jolle halusivat eilen juhlistaa äitinsä synttäreitä, joten kutsuimme toissaviikolla pääkaupunkiin muuttaneet vanhempani kahville ja herkuttelimme mummin ja papan kanssa jäätelöannoksilla vastapellavaöljytyllä terassillamme. En ole koskaan jaksanut hermostua vuosien vierähtämisestä, vaikka tyttäreni kertoikin kolmannelle synttärivieraalle äitinsä täyttävän kuusikymmentäneljäsataatuhatta vuotta.

Kevään kääntyminen kesäksi ja toukokuun kesäkuuksi tuntuu enemmänkin ihanalta ja helpottavalta. Toukokuussa en onnistunut kirjoittamaan yhden yhtä blogiakaan, mikä ei johdu siitä, että olisin kadottanut viimeiset voimani vain muutamaa viikkoa ennen kauan odotettua ja mielestäni myös ansaittua kesälomaa (joinain ohikiitävinä hetkinä saattoi tosin tuntua tältäkin), vaan yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että toukokuussa kaikenlainen vapaa-aika jäi kertakaikkisesti nolliin. Opettajalle toukokuu tarkoittaa viimeisten projektien loppuunsaattamista (meillä leirikoulun jälkipyykki, luokkaretkijärjestelyt, yksi pikkuinen musikaali), opetussuunnitelman epätoivoista ja yleensä mahdotonta loppuunviemistä, arviointeja (toistasataa musiikkioppilasta ja vajaa kolmekymmentä omaa - ja näkisittepä niiden rastien ja sanallisten lausahdusten määrän ja jälkimmäisten runollisen nerokkuuden!), kevätjuhlavalmisteluja jne. Politiikan puolella toukokuuta ovat värittäneet esimerkiksi paripäiväiset valtuusto- ja lautakuntaseminaarit sekä näiden asialistoihin perehtyminen. Kaiken ohessa kullannuput kotosalla vaativat ja ansaitsevat oman huomionsa ja rakkaat kollegat täytyi hyvästellä viikonloppuvisiitillä Pärnussa (vielä sikeää talviunta tuhissut ihastuttava pikkukaupunki erinomaisine kahviloineen, baareineen ja ravintoloineen; palvelussa tosin vielä paljon petraamista). 

Siirryn syksyllä opettamaan kolmatta erityisluokkaa Ylästön kouluun. Jään kaipaamaan kollegoitani Vierumäen koulussa valtavasti ja muistamaan Vierumäen "hullut vuodet" ja mahtavan bändi- ja muun musiikkitoiminnan. Palaan kuitenkin tyytyväisin ja uteliain mielin suorastaan juurilleni Keski-Vantaalle ja itse asiassa kotinurkilleni. Jatkossa tulen siis säästämään niin ympäristöä kuin rahaa, kun työmatkat taittuvat vihreän urheiluautoni (tätäkin nimitystä neljännestä ja jo hieman ikääntyneestä perheenjäsenestämme kuulee käytettävän) sijasta salamanpunaisella polkupyörälläni (tämäkään ei ole oma määritelmäni vaan luonnollisesti kolmevuotiaan Salama-fanin suusta). Työ erityisopettajana ei pelota minua, vaan tuntuu erittäin kiintoisalta haasteelta, jonka otan enemmän kuin mielelläni vastaan.

Ennen elokuuta aion kuitenkin nauttia täysin rinnoin pienten ja isompien ystävieni seurasta, viettää rauhaisaa aikaa niin kaupungissa kuin kaupungin ulkopuolellakin, juosta, jumpata, uida, lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia, soittaa, laulaa, matkustellakin vähän. Nautin lasin valkoviiniä kesän kunniaksi, en kiirehdi nukkumaan enkä murehdi jos uni ei tulekaan.

Paavin mielestä kondomit lisäävät sukupuolitauteja. Parempi olisi pidättäytyä seksistä kokonaan.

Yksityisautoilu saastuttaa. Kielletään henkilöautot. Tupakointi tappaa. Kielletään tupakointi. Kielletään lihansyönti, alkoholi, ulkomaille matkustaminen, shoppailu, elokuvateatterit, kaikki laitteet jotka kuluttavat sähköä ja joita ei välttämättä tarvita.

Joku meistä ryhtyy mielellään vegaaniksi, monille ei tupakka tai alkoholi maistu ollenkaan. Joku ei tarvitse autoa, toista ei kiinnostaa matkustelu. Kolmas ei ole kiinnostunut shoppailusta vaan käyskentelee vapaa-ajallaan mielellään luonnossa, neljännelle eläminen selibaatissa ei ole ongelma vaan luonnollinen osa elämää.

On kuitenkin turha taistella ihmisyyttä vastaan. Useimmat meistä nauttivat lihansyönnistä, alkoholista ja seksistä. Useimpien meidän elämän henkilöauto tekee niin paljon helpommaksi, että siitä luopuminen ei tunnu realistiselta. Suurin osa meistä käy mielellään lomamatkoilla ulkomailla, ostelee joskus turhuuksia ja nauttii elokuvista, tv-ohjelmista, peleistä ja monesta muusta ei-niin-välttämättömästä ajanvietteestä.

En itse yleensä kaipaa tupakkaa tai liharuokia. Ruokakaupassa käyn mielelläni, vaatteista en jaksa juurikaan kiinnostua ja sisustuspuuhat pitkästyttävät minua. Television katselu ei minua joitakin elokuvia, uutisia ja Mad Mediä lukuunottamatta innosta. Ilman autoa olen pulassa, lomamatkoja rakastan enkä nunnaksi aio ryhtyä. Mitään en pelaa, harvoin edes seurapelejä; kun toiset ottavat esille Trivial Pursuitin, minä otan toisen lasin viiniä, istahdan pianon ääreen ja alan laulaa.

Fanaattisuus on ainaisena uhkana niin uskonlahkoille, poliittisille liikkeille kuin kaikenlaisille paremman elämäntavan tyrkyttäjille. Asiansa saa esitettyä ja sitä edistettyä paljon paremmin hyväksymällä ihmisyyden monet kasvot ja näkemällä värien kirjon mustan ja valkoisen välillä. Vihreän liikkeen kantavana ajatuksena on ekologisen ja suvaitsevan ajattelutavan levittäminen. Parhaiten se onnistuu sekä keppiä että porkkanaa harkiten käyttämällä ja ennen kaikkea avoimella dialogilla. 

Yli miljardin ihmisen kirkkokunnan johtajan soisi tuntevan ihmisluonnon vähän paremmin. Lisää kondomeja jakoon vain!

Päätimme tänään lähteä lasten kanssa ensimmäistä kertaa luistelemaan. Surffasin kaupungin nettisivuilla, mutta aika monen mutkan takaa löysin lopulta vain viime huhtikuussa päivitetyn sivun, jolla kerrottiin kaikkien kaupungin luisteluratojen olevan tällä hetkellä pois käytöstä. En ollut uskoa silmiäni, joten kilautin vapaa-ajan lautakunnassa istuvalle kaverilleni. Hän kertoi meille täsmälleen saman, minkä olimme jo tietokoneeltamme lukeneet: Vantaalla ei ole yhtään tekojäärataa eikä mikään muukaan kenttä liene vuoden vaihtuessa jäässä.

Surffasin seuraavaksi Helsingin kaupungin sivuille, joilta luisteluratojen tilanne selvisi samantien. Kaikki kuusi tekojäärataa olivat joululomien aikaan avoinna ja niistä uudenvuodenpäivänäkin viisi. Hyppäsimme kotiovemme edestä bussiin ja hurautimme Käpylään luistelemaan. Hiukan oli liuku vielä kolme- ja viisivuotiaaltani hakusessa, mutta selvisimme vammoitta kaikki kolme ja päätimme yrittää ylihuomenna uudelleen. (Edellisessä blogissa mainitsemani ompelutaidon ohella luistelu on yksi niitä lajeja, joissa en myöskään ole vahvimmillani, mutta jälkikasvua suomalaisen perusharrasteisiin opastaessa joutuu ihan sopivassa määrin itsekin palauttamaan mieleen joitakin sinänsä ihan hauskoja taitoja ja tietoja.)

Vaikka naapurikaupungissa onkin toisinaan mukava asioida ja on järkevää, että jotkin palveluista ovat yhteisiä, on harmillista, ettei Vantaalla ole ainuttakaan tekojäärataa ja ettei kenttiä jäädytetä pitkien pyhien aikana. Lunta ei ole eikä hiihtoladuille siten ole menemistä. Aurinko kuitenkin paistaa kirkkaalta taivaalta ja pikkupakkanen nipistelee vain suloisesti poskilla, joten pilkkopimeän ja jatkuvaa koiranilmaa tarjonneen syksyn jälkeen tekisi monen mieli reippaaseen ulkoliikuntaan varsinkin, kun joulumässäilyt tuntuvat vyötäisillä ja takalistossa.

Kävelemisessä, lenkkeilyssä tai pyöräilemisessä ei ole mitään vikaa ja minua hieman tuntevat tietävät, etten varsinaisesti riennä sydän ilosta pakahtuen ulos, kun pakkasukko tarjoaa talvipäivän parhaitaan, mutta toivoisin silti, että kaupunki reagoisi säiden pakastumiseen nopeammin ja jäädyttäisi kaupunkiimme muutaman luisteluradan koulujen lomienkin aikana, jolloin monella lapsella ja perheellä olisi aikaa yhteiselle talviurheilulle. Taloudellisesti tämä ei voi olla ylivoimainen satsaus. On monta kertaa kalliimpaa ja osin hölmömpää pitää yllä jäähalleja, hiihtoputkia (onneksi ei sentään meillä) ja uimahalleja kutakuinkin ympäri vuoden tai lumettaa laskettelurinteitä alueilla, joilla ei ole niin rinteitä kuin luntakaan, kuin jäädyttää muutamia luistelukenttiä tasaisesti kaupungin eri nurkille heti pakkasten tullen (todettakoon, että käytän itsekin mielelläni uimahallia lähes mihin aikaan vuotta tahansa ja mietin parhaillani, milloin ja miten pääsisin lasteni kanssa seuraavaksi vaikkapa Talmaan laskettelua kokeilemaan; jäähallit taas palvelevat erinomaisesti tuikitärkeää junioriurheilua). Voisiko vaikkapa VPK tulla tässä avuksi?

Lisäksi Vantaan nettisivut eivät tunnu palvelevan käyttäjäänsä aivan parhaalla mahdollisella tavalla; joka tapauksessa Helsingin sivut näyttäytyivät tänään niitä huomattavasti selkeämpinä.  

Pidän kovasti hyvistä illanvietoista. Viime aikoina kodikkaita illanviettoja omassa tai ystävien kodeissa on kuitenkin ollut syystä jos toisesta vähäisenlaisesti. Pikkujouluaikaan kutsuin sentään kylään neljän Sibiksen-aikaisen kaverini perheet, lauantai-iltana taas laitoin hiukan ruokaa ystävälleni ja itselleni.

Julkaisen tässä nyt yhden lempireseptini, nimittäin täytetyt enchiladat Meksikonlahdelta. Tämän reseptin enchiladat ovat kasvistäytteiset, mutta kehottaisin vannoutuneitakin lihansyöjiä kokeilemaan reseptiä ennakkoluulottomasti - ja 99-prosenttisella varmuudella yllättymään positiivisesti! Ruoka on jonkin verran mausteinen mutta ei missään nimessä tulinen, ja omat lapseni syövät sitä mielellään noukittuaan ensin paprikapalat pois.

8 vehnätortillaa

Kastike:
0,5 dl chilikastiketta
150 g tomaattipyrettä
2 dl vettä
1 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 tl oreganoa
suolaa
150 g ranskankermaa

Täyte:
1 punainen paprika
1 dl mustia kivettömiä oliiveja
2 prk raejuustoa
1 valkosipulin kynsi
suolaa
yhteensä 1 dl hienonnettua persiljaa ja basilikaa

Päälle:
1 dl juustoraastetta

Yhdistä kattilaan kastikkeen aineet ranskankermaa lukuunottamatta. Anna kiehahtaa ja lisää ranskankerma. Sekoita keskenään hienoksi pilkotut täyteaineet ja täytä tortillat. Kääri tortillat rullalle ja lado tiiviisti uunivuokaan. Kaada rullien päälle kastike ja ripottele juustoraaste. Paista noin 15 minuuttia 225 asteessa. Tarjoile raikkaan salaatin kera.

Ystäväni toi mukanaan pullollisen erityisen hienoa ranskalaista luomuviiniä: Chateau Les Dauphins, Bordeaux 2005. Pullo maksoi pitkälti toistakymmentä euroa ja pettymyksemme oli siksi erityisen suuri: viini oli yksinkertaisesti kovin mitäänsanomatonta. Iästään huolimatta sen maku oli kova ja hapokas, eikä edes herkullinen ruoka onnistunut poistamaan kuivuuden tunnetta kitalaesta. 

Toisaalta sain toiselta ystävältäni joululahjaksi paitsi mielenkiintoisen kirjan (Jhumpa Lahirin Tuore maa) myös pullollisen espanjalaista Casa de la Ermita Crianza -punaviiniä (2005), jota maistoin lasillisen tänään aivan sellaisenaan. Tämäkin luomuviini maksaa reilusti yli kymmenen euron mutta on mielestäni pikemminkin hintansa arvoinen: makea, mausteinen ja suorastaan jouluinen.  

Tästä voi päätellä ensinnäkin sen, että minulla on suurenmoisia ystäviä! Toiseksi voidaan todeta, että viinienkin maistelemiseen pätee kulunut sanonta "Makuasioista ei voi kiistellä" ja etten ole lajissa mitenkään erityisen harjaantunut vaikkakin innostunut. Kolmanneksi väitän, että luomuviinien ostaminen tuntuu - harmillista kyllä - välillä lähinnä sian ostamiselta säkissä, toista kulunutta lausahdusta lainatakseni (Alkon harvat luomuviinit tulevat kylläkin ostajalleen melko nopeasti tutuiksi, kuten onnellisten luomupossujen kuuluukin). Lisäksi en ole ollut kovin vaikuttunut yhdestäkään alle kymmenen euron hintaisesta luomuviinistä, vaikka kahdeksalla eurolla saa aivan ihania tavallisia viinejä. Tämä viestii siitä, että viinien luomulisä liikkuu vähintäänkin muutamassa eurossa, ellei peräti viidessä, ja se taas on varsin harmillista kenelle tahansa tavalliselle työntekijälle ja perheenäidille.

P. S. Tänään olimme ystäväperheen kanssa lounaalla Flamingon Amarillossa. Kaikki lapset (iältään 3-6) söivät lasten hampurilaisannoksen, Laura valitsi kasvisburriton ja minä päädyin chèvre-purilaiseen. Olimme kaikki tyytyväisiä annoksiimme ja myös palveluun. Erityisesti arvostan ruokalistan runsasta kasvisateriavalikoimaa ja kasvisaterioista juuri valitsemaani hampurilaista, jollaista ravintoloiden listoilta tapaa hyvin harvoin. 

Jopas on keli tänään! Toivon todella kovasti, että sängyissään viihtyvät opiskelijat, hipit, eilisillan ja yön bilettäjät ja autottomat pikkulasten äidit jaksavat raahautua vaalihuoneistoihin myräkästä huolimatta, jottei citymaasturikansa saa kohtuuttoman suurta enemmistöä seuraavaan valtuustoomme. Siis kumisaappaat jalkaan, sadeasu niskaan ja happihyppelylle ennen iltakahdeksaa! (Ymmärrän hyvin, että tsemppaamista tarvitaan, sillä yhden ainokaisen kerran olen itsekin jättänyt äänestämättä joskus viime vuosituhannella, kun edellisen yön juhliminen, sateisen raukea sunnuntai ja tuleva aviomies vierellä köllöttelemässä yksinkertaisesti pakottivat jäämään neljän seinän sisään - kirjaimellisesti, sillä asuimme pienessä yksiössä - koko päiväksi.)

Oma vaalikampanjani huipentui eilen kahdeksantuntiseen turneeseen Myyrmannissa ja sitä seuranneeseen reippailuun Viertolassa, jonne jaoin vielä viime tingassa kolmisensataa vaalilehteämme. Ilmeisesti olen oikeasti levon tarpeessa, sillä tänä aamuna sekoitin kotimme kellot lopulta niin, että ne näyttivät kolmea eri aikaa! En ymmärtänyt, että muinaismuiston näköinen kännykkäni siirtyisi talviaikaan automaattisesti, kun taas hieno digiboksini ei osannut siirtoa tehdä. Siispä siirsin kännykkäni kelloa turhaan tunnilla taaksepäin, jolloin se lopulta näytti kymmentä, rakas kannettavani yhtätoista ja digiboksini kahtatoista! Tässä vaiheessa ymmärsin sentään kilauttaa kaverille, joka ystävällisesti selvitti tilannetta minulle ja kehotti jatkamaan unia.

Mutta unten aika ei ole nyt. Tänään hemmottelen itseäni muulla mukavalla, lahjaksi saamallani vastajauhetulla kahvilla ja suklaalla, kiireettömällä peuhaamisella Sofian ja Jollen kanssa, muiden rakkaiden ihmisten seuralla, hyvällä ruoalla ja parilla lasillisella viiniä illan koittaessa. Ja jos huomenna en saa enää konettani auki, kiitän jo etukäteen kaikkia äänestäjiäni lokamyrskyn uhmaamisesta ja minua kohtaan osoittamastanne luottamuksesta, jonka arvoinen pyrin aivan varmasti olemaan.

Juoksin äsken luultavasti kahdeksisen kilometriä kotoani Kartanonkoskelta Pitkäkoskelle ja takaisin. Kerrankin juoksu kulki melkein lentäen, usein se on aikamoista takkuamista ja tauotonta toivetta pikaisesta kotiinpaluusta, vaikka yleensä juoksen muutaman kilometrin tämänpäiväistä vähemmän. En sitä paitsi ole, lukuunottamatta satunnaisia yöjuoksuja ja kesiä jolloin olen ollut viimeisilläni raskaana, juossut aikoihin näin vähän, joten ehkä syy joutuisaan menoon oli uusien lenkkareitteni.

Toimittaja Heta Ängeslevä päivittelee kolumnissaan tämän päivän Hesarissa (14.7.) suomalaisiin iskenyttä juoksuinnostusta eikä vain sitä, vaan ennen kaikkea maratonbuumia. Ylipainoiselle ja aikuisiän diabetekseen ja korkeaan kolesteroliin ja ties mihin muihin kauheuksiin taipuvaiselle kansallemme moinen innostus on toki varsin suotavaa, mutta en voi kuin yhtyä toimittajan hämmästykseen siitä, pitääkö lenkilläkin nykyisin suorittaa ja tavoitella jotain.

Vihreät länsivantaalaiskollegani yrittävät saada minut mukaan lokakuiselle Vantaan Maratonille tai sen puolikkaalle; ainakin sihteerimme Mikko Mäkelä ja kantava voimamme Petteri Niskanen ovat lähdössä mittelöön. Toistaiseksi en ole sanonut juuta enkä jaata. Vastaisin poikien pyyntöön mielelläni myöntävästi ja täydentäisin tavallaan hyvinkin ylpeänä reipasta joukkuettamme, mutta mutta... Ei maraton oikeasti kiinnosta minua pätkän vertaa. Ei minulla ole mitään halua tai tarvetta näyttää itselleni, millaiseen suoritukseen todella pystyn, eikä minulla ole intoa eikä itse asiassa aikaakaan aktiiviiseen harjoittelujaksoon. Edes kunnonkohottaminen tai painonpudotus ei iske minuun, joka jaksan kyllä ihan tarpeeksi näinkin ja säilytän mieluusti nykyiset kiloni.

Monella taudilla on kuitenkin tapana tarttua. Etenkin poliitikkojen keskuudessa maratonkuume näyttää siirtyvän kädenhipaisusta juoksijalta toiselle. Voisiko olla niin, että juuri poliitikkojen joukossa on erityisen paljon niitä, jotka mielellään kokeilevat rajojaan, piiskaavat itseään, tähtäävät maksimaaliseen suoritukseen, haluavat näyttää itselleen ja muille, haluavat kenties voittaakin? Mahtaako minusta koskaan olla kummaksikaan, kun aamulla herätessäni mieluiten katson ulos ikkunasta ja mietin, mitä päivä mahtaa tuoda tullessaan, sohvalla löhöilyä ja lukemista toisiaan seuraavien teekupillisten kera vai itsensä piiskaamista yhä parempaan suoritukseen Haltialan pelloilla?

Tämä kirjoitus on tarkoitettu ensisijaisesti naisille ja toissijaisesti niille miehille, joita heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä asiat kiinnostavat joko ekologisessa mielessä tai ylipäänsä. Tirkistelijät menkää matkoihinne, teille tällä tekstillä ei ole mitään tarjottavaa. Aiheena on nimittäin kuukautiskuppi.

Kuukautiskuppia käytettiin jo 1930-luvulla, mutta vasta viime vuosina se on saavuttanut laajempaa suosiota yhä useampien naisten alkaessa vaatia kuukautissuojaltaan paitsi luotettavuutta myös kestävyyttä ja miellyttävyyttä. Kuukuppi on luonnonkumista tai silikonista valmistettu pieni kuppi, joka asetetaan kuukautisten ajaksi emättimeen. Vuoto kerääntyy kuppiin, joka tyhjennetään ja puhdistetaan tarvittaessa. Kuppi kestää käytössä useamman vuoden, joten sen käyttö on sekä ekologisesti että taloudellisesti erittäin järkevää.

Moni hygieniahysteerikko kavahtaa ajatustakin kestokuukautissuojasta ja pysyttelee visusti kertakäyttökuluttajana tietämättä mitään siitä helppoudesta ja kätevyydestä, jonka kuukuppi tarjoaa. Monelle tällaiselle naiselle ihmiseritteet ovat kauhistus, joista he pysyttelevät niin kaukana kuin mahdollista, joskin suuri rakkaus tai lapsen syntymä saattavat muuttaa heidän näkemyksiään pysyvästikin. Kuukupin kohdalla hygienian ystävän ei kuitenkaan kannattaisi antaa ennakkoluuloilleen valtaa ja säikähtää ennen tähän ihmekapistukseen tutustumista. Juuri tämän siistimpää ei tämä naisen elämään lähes välttämättömästi kuuluva puuha nimittäin voi olla.

Kuukautiskupin vannoutununeena käyttäjänä olen valmis suosittelemaan sitä jokaiselle naiselle, joka haluaa elää kuukautistensa aikana mahdollisimman normaalia elämää ja olla kuluttamatta asiaan yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa. Paljon hyödyllistä tietoa löytyy esimerkiksi osoitteesta http://www.kuukuppikunta.net/index.php. 

Meillä sairastettiin antaumuksella ja luterilaiseen työmoraaliin soveltuvasti luonnollisesti koko talviloma. Yksitoista päivää neljän seinän sisällä on saavutus, johon harva kykenee ainakaan useita kertoja vuodessa.

Loputtomalta tuntuvan sairastelun aloitti lapsille puhjennut, sinänsä hyvin toivottu, vesirokko toissaviikon puolivälissä. Isä toi uskomattoman näppyläisille lapsilleen mehua, maitoa ja jäätelöä, jotteivät ressukat olisi ainakaan nääntyneet kurimukseensa, ja jatkoi sitten Lapin tuntureille talviloman viettoon (minkä toki erinomaisesti ja ilman minkäänlaista kettuilua ymmärrämme, matkahan oli varattu kuukausia aiemmin). Elintarvikkeiden lisäksi saimme tuliaisiksi ärhäkän talviflunssan, joka keuhkoja raastavan yskän ja desilitroissa mitattavan räkävirran lisäksi helli lapsiamme silmätulehduksella ja ripulilla. Tässä vaiheessa olimme luojan kiitos jo isovanhempien luona Porissa (jonne ystävällisesti veimme tautimme tuliaisiksi - viime vuonna täsmälleen samaan aikaa lahjoitimme vanhemmilleni noroviruksen), ja ehdinpä viettää talvilomani ehdottoman kohokohdan tapaamalla rakkaan ystävättäreni paikallisessa ravintola Callessa, ennen kuin pääsin itse osalliseksi flunssan riemuista. Muutenhan tilanteessa ei olisi ollut mitään erityisen musertavaa, mutta kun valvottuja öitä alkoi olla takana jo viikon verran, oli suoraan sanoen kohtuutonta juosta itsekin jokseenkin puolikuntoisena monta kertaa ympäri taloa milloin vettä milloin nenäliinaa hakemassa, rauhoitella minuuttitolkulla samanaikaisesti yskiviä ja parkuvia nassikoita ja sitten nukutella niitä toista tuntia keskellä yötä, kun uni ei yskän jälkeen enää tahdo tullakaan. Edellisten tautien kautta päädyimme tällä viikolla lopulta esikoisen (elämän ensimmäiseen) keuhkokuumeeseen.

Kun oma tautini tuntui siirtyneen poskionteloihin, kaivoin nopeasti esille netikannuni. Posliinisen kannun nokka olikin muutossa katkennut, eikä puuttuvaa palaa enää löytynyt. Siispä kannu kierrätykseen ja apteekkiin uutta hakemaan. Onneksi ymmärsin tarkistaa posliinille oikean jäteastian, se on nimittäin sekajäteastia eikä missään nimessä esimerkiksi lasinkeräysastia. Uusi, muovinen kannu toimii onneksi moitteettomasti sekin, ja tällä hetkellä taistelen vimmaisesti nenääni huuhtoen poskiontelotulehdusta vastaan, toki tarvittaessa valmiina myöntämään, että joskus ainoa oikea lääke löytyy lääkärin kirjoittamasta reseptistä (muutama päivä sitten tohtori oli sitä mieltä, että lääkitys on turha ja että minun tulee jatkaa luomutaisteluani).

Neti- eli nenänhuuhtelukannulla huuhdellaan nenäontelot laskemalla kannusta kädenlämpöistä miedosti suolattua vettä toiseen sieraimeen, josta vesi kulkeutuu toisen sieraimen kautta ulos. Sama toistetaan päinvastoin. Ylähengitystiet puhdistuvat ja tukkoisuus helpottuu. Operaatio voidaan toistaa tarvittaessa useita kertoja päivässä, mitään haittaa siitä ei ole. Länsimaiseen lääketieteeseen vihkiytyneet suomalaiset lääkärit suosittevat nykyisin kannun käyttöä varsinkin allergioiden, astman ja poskiontelotulehdusten riivaamille kansalaisille.

Hankkiessani ensimmäisen kannuni, joka myös sarvikuonona tunnetaan, yli kymmenen vuotta sitten sain osakseni runsaasti hämmästystä, jopa kauhistusta, ehkä sääliä ja varmasti aika paljon mielenkiintoakin. Nykyisin kannu löytyy monen insinöörin tai muun teknokraatin kylpyhuoneen vakiovarusteista. Jos kannu yksinään ei kuitenkaan riitä parantamaan ärtyneitä poskionteloita, sain fiskarsilaiselta puoskariystävältäni vielä seuraavat kaksi ohjetta: Carmolis-tippojen höyryhengittely ja piparjuuritahna harsoliinassa poskien päällä (atoopikot varmistakoot, ettei tahnaa ole liikaa tai että kangasta on riittävästi, jottei iho saa liikaa ärsytystä). Yleensä hänen ohjeensa tepsivät mitä mainioimmin. 

Kansanedustaja Mikko Alatalo on julkaissut uuden kantrilevyn. Tiedotteen mukaan toiset kirjoittavat ajatuksistaan kirjoja, toiset lauluja, ja eduskunnassa jos jossakin kuultaneen ajatuksia laidasta laitaan. Niiden pohjalta lienee vaivatonta koota tarinoita kansien väliin luettavaksi tai kuunneltavaksi.

Oli miten oli, Vihreän Langan toimittaja Jukka Vahti arvelee albumin laulujen käsittelevän politiikkaa korkeintaan ruohonjuuritasolla, laulujen nimiä kun ovat esimerkiksi "Kaikki tekevät sitä mielellään" ja "Äidin pitää päästä nollaamaan". Näin tosiaan voisi ajatella, ja ainakin Iltalehden ärhäkkä kolumnisti Jyrki Lehtola kuittailee Alatalolle tämän tuoreesta saavutuksesta kohtalaisen tylysti.

Hyvänen aika, antaa sedän tehdä lauluja, oli hän ammatiltaan sitten kansanedustaja tai mitä tahansa muuta! Viime aikoina(kin) on käyty keskustelua siitä, kuinka perusteellisesti kansanedustajan tai muun poliitikon tulisi työhönsä uppoutua. Puheenvuoroissa on oltu vuorotellen sekä sitä mieltä, että edustajan olisi totta vieköön keskityttävä tärkeään työhönsä ja unohdettava kaikenlainen muu aikaavievä puuhastelu hänelle siunatun neljän vuoden rupeaman ajaksi, että toisaalta kehotettu poliitikkoa elämään keskivertokansalaisen perusarkea pestinsä aikana, jottei lainsäädäntö aivan karkaisi maija- ja mikkomeikäläisten elämän ulottumattomiin.

Täytyy tosin myöntää, että ainakin itseni on vaikeaa yhdistää laulujen ja politiikan tekeminen edes näissä pienissä kuvioissani Keski-Vantaalla. Olen loppu- ja alkuvuodesta käyttänyt vähäiset yksinolon hetkeni monesti laulujen tekemiseen silläkin kustannuksella, että esimerkiksi blogissani on ollut hiljaista kuin peruskoulunopettajan päiväunissa ja että olen päättänyt luopua jäsenyydestäni Vantaan Vihreiden hallituksessa. Lauluja on kuitenkin syntynyt, ja vaikka pöytälaatikkokirjoittajan on varsin mautonta alkaa tuotoksiaan kehumaan, rohkenen nyt kuitenkin väittää niiden olevan ihan kelvollisia.

Ja laulujen nimistä sitten. Keijut lentää, Joululaulu ystävälle, Perfect Match, ja uusin on vielä hetken ilman nimeä. Ruohonjuuritason politiikkaa, toden totta, ja sitäkin joskus tarvitaan ;).