Olen monesti aika paljonkin hämmästellyt, miten kummassa kirkon voi olla niin hankalaa ottaa aivan tiukasti kantaa naispappeuskysymykseen tai ylipäänsä minkäänlaista kantaa kysymyksiin homoseksuaalien asemasta kirkossa, toisin sanoen kirkon työntekijöiden, etenkin pappien, rekisteröityihin parisuhteisiin ja rekisteröityjen parisuhteiden kirkollisiin siunaamisiin.

Luettuani viimeisimmästä Vantaan Laurista (43/07) Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän kyselyn tuloksista, alan ymmärtää kirkkomme jahkailua hiukan paremmin. Kyselyssä selviteltiin suomalaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen vuonna 2007, ja otos oli siinä määrin kattava kuin tällaisessa tutkimuksessa sopii ollakin. Kyselyn mukaan vajaa puolet suomalaisista oli täysin tai jokseenkin sitä mieltä, ettei papin tulisi rekisteröidä homoseksuaalista parisuhdettaan eikä rekisteröityä parisuhdetta ylipäänsä kirkollisesti siunata. Kolmannes suomalaisista oli sitä mieltä, ettei homoseksuaalisessa suhteessa eläminen tai homoseksuaalisuus ilmiönä yleensä ole hyväksyttävää.

Siis haloo, tämä meidän demokraattisessa kotimaassamme tänä Jumalan vuonna 2007! Onneksi sunnuntain 9.12. Hesari kertoi hiukan myönteisempiä uutisia: pääkaupunkiseudulla vastaavan kyselyn tulos olisi selvästi vapaamielisempi, ja esimerkiksi Vantaan Hakunilan rohkea kirkkoherra Reijo Liimatainen on lokakuisessa saarnassaan toivonut kirkolle mahdollisuutta rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseen.

Kirkko aikoo selvittää kantansa rekisteröityihin parisuhteisiin ja niiden siunaamiseen ensi vuoden loppuun mennessä. Toivon hartaasti, että hengen miehet ja naiset kuuntelisivat tässä sydäntään ja järkeään sen sijaan, että suurennuslasin avulla viilaisivat pilkkua parintuhannen vuoden takaisissa, aikansa eläneissä ja aikansa ihmisten kirjaamissa fraaseissa.  

Muutimme viime viikolla Kartanonkoskelle. Muuttoa edelsi jokunen ilta pakkaamista, yksi ilta meni muuttaessa ja seuraavat päivät purettiin muuttolaatikoita. Viime päivät olemme työntäneet tavaroita kaappeihin ja varastoon, seuraavat viikot menevät niitä järjestellessä. Samalla olen yrittänyt hoitaa työni ja kahta taaperoa, joiden isä toki on ollut paljossa apuna.

Paljon on vettä virrannut Vantaassa tänä aikana. Jokelan tapahtumat pysäyttivät mielen ja sydämen juoksut hetkeksi, tehyläisten lakonuhka herätti ristiriitaisiakin tunteita. Saatuani arjen taas jollakin tavalla kulkemaan palaan blogin pariin kommentoimaan hillityllä tavallani elämänmenoa meillä ja muualla. Siihen asti toivon lukijoiltani kärsivällisyyttä tekstien verkkaisen julkaisurytmin suhteen.

Moni nainen ei rakastele, ennen kuin koti on imuroitu. Minun on aika työlästä pohtia päivänpolitiikkaa, kun koko koti on kaaoksen partaalla. 

Kaverit ovat kyselleet, ryhdynkö enää ollenkaan blogin pitämiseen vaalien jäätyä kauas kevääseen. Kovin näyttää olevan hiljaista sivullasi, he mutisevat, ja joku heistä uskaltautuikin muistuttamaan, että saattaisipa joku äänestäjänikin mielellään lukaista ajatuksiani näin vaalien jälkeenkin.

Hiljaista on ollut, niinpä. Paluu vaalien jälkeiseen arkeen ei kuitenkaan ole ollut hiljaista laisinkaan, ja ehkäpä juuri se on verottanut halujani ottaa kantaa, esittää muuten vain mielipiteitäni tai ajatuksiani tai ylipäänsä raportoida ajankohtaisista asioista omassa elämässäni, tai meidän kaikkien.

Olen kyllä lueskellut aika paljon, sikäli kuin se kahden pirteän pikkulapsen äidille on mahdollista. Kesällä tuntuukin hyvältä paitsi vain olla joutilaana myös kerätä uusia ajatuksia ja tietojakin päähän yrittämättä mitenkään aktiivisesti laittaa niitä minkäänlaiseen järjestykseen, saati sitten kristallisoida niistä jotakin oikeasti uutta tai viisasta varsinkaan. Blogin pitämisen tarkoitus on varmaankin kyllä myös ikään kuin ajatella julkisesti ja antaa keskeneräisetkin ajatukset ilmoille kuultaviksi, mutta toisaalta kai harva meistä haluaa pitää vanhanajan päiväkirjaa verkossa siten, että omat todelliset heikkoudet ja ajattelun alkeellisuudet paljastuisivat muille.

On sydänkesän aika. Moni kieltäytyy sähköpostin lukemisesta, verkossa surffailemisesta tai sanomalehtien seuraamisesta. Oikein hyvä niin. Pyrkisin tekemään itsekin juuri noin, jos olisin ollut kuluneen vuoden aktiivisesti mukana työelämässä ja joutunut antamaan itsestäni työlle ehkä enemmänkin kuin olisin toisinaan halunnut. Kotiäidille tilanne on kuitenkin hiukan toisenlainen. Kaikenlainen yhteydenpito ulkomaailmaan ja sen tapahtumien aktiivinenkin seuraaminen tuntuu keskikesälläkin virkistävältä. Siksipä palaan blogini pariin juuri näin juhannuskokkojen sammuttua, kaupungin katujen hiljennyttyä ja mökkikansan asetuttua järviemme ja meriemme rannoille muutamiksi viikoiksi.  

Tänään en kirjoita enempää. Olen käynyt kirjastossa, leikkipuistossa, juoksemassa ja uimassa. Nyt menen sänkyyn lukemaan Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja, joka minun olisi kannattanut lukea jo ennen eduskuntavaaleja mutta joka jäi hyllylle pinon kutakuinkin päällimmäiseksi, allaan lukemattomia muita mielenkiintoisia opuksia. Jatkan lähipäivinä kevyillä kesäisillä aiheilla, tai millä vain, mitkä kesäistä mieltäni liikuttavat.

Toivon sinulle, lukijani, joka sattumalta osuit blogiini näin sydänkesän laskeuduttua yllemme, hyvää lomaa tai muutoin levollisia päiviä! 

Heräsin aamulla lasten kanssa kuudelta, eikä meillä ollut kiire minnekään. Lapset söivät puuroa ja paahtoleipää, minä join pannullisen vihreää teetä ja söin omat paahtoleipäni. Järjestelimme paikkoja ja laitoimme pyykkiä koneeseen. Sofia on mestari lajittelemaan eriväriset pyykit omiin pinoihinsa. Televisiosta katselimme Pikku Kakkosen aamuohjelmat. Muksut rakastavat minusta niin ärsyttävää Mikki Hiirtä kerhotaloineen.

Kävimme äänestämässä ja leikkipuistossa ja sen viereisessä "metsässä". Sää on taivaallinen. Nyt minulla on ainakin kaksi ääntä, vaikka mies vitsailikin laittaneensa numerot väärinpäin. Itse asiassa ääniä on enemmänkin. Vielä eilisiltana sain pari sähköpostia, joissa tuntemattomat halusivat kertoa antaneensa äänensä minulle. Kyllä ilahdutti.

Lapset ovat iltapäivälevolla, ja me vanhemmat juomme kahvia ja luemme lehtiä. Hesarin lukemisellakaan ei tänään ole kiirettä, ja mitä siitä, vaikka jäisikin jokin juttu lukematta. D-osan alussa kerrotaan vanhempansa menettäneistä lapsista. En koe oloani sen uupuneemmaksi kuin yleensäkään (meidän Jolle on aina ollut hiukan huono nukkumaan, ja siitä johtuen olen usein hiukan uninen), mutta itkullani ei ollut olla loppua artikkelia lukiessani. Ehkä äiti on tänään vähän herkkänä. Ja kun äiti vain rakastaa lapsiaan niin valtavasti, niin kuin me kaikki tavalliset äidit.

Puhelin soi tai piippailee yhtenään, tukiryhmä ei ole unohtanut levolle siirtynyttä ehdokasta. Olen heille suunnattoman kiitollinen kaikesta avusta, jota olen saanut kampanjan aikana. Keitto porisee hellalla. Iltapäivällä menemme kyllä ravintolaan, mutta heti huomisesta alkaen on taas ihana saada syödä itse tehtyä kotiruokaa viimeviikkoisten pinaattilettujen ja -keiton, tortellinien, hernekeiton, pastan ja pakastevihannesten sijasta.

Blogiin kirjoittamiseni on ollut alusta alkaenkin jokseenkin satunnaista, mutta ensi viikosta alkaen se lienee sitä enenevässä määrin. Tai tiedä häntä, mitä ilta tai elämä muuten tuo tullessaan. Kiitos teille kaikille blogiani seuranneille ja vihreää ja onnellista kevään jatkoa!  

Kyllä sitten otti päähän huomata Vihreiden Naisten vaalimainos Hesarissa muutama päivä sitten. Jostakin kumman syystä minulta unohtui maksaa Vihreiden Naisten jäsenmaksu viime vuonna, enkä huomannut erehdystäni, ennen kuin minulle selvisi, etten ole mukana Vihreiden naisten vaalimainonnassa. Suoraan sanoen olen kyllä toisinaan (ja enenevässä määrin) hieman hajamielinen, mutta sittenkin lähinnä aika pedantti, eikä minulle usein satu tällaista.

Erehdys pysyi huomaamattomana koko viime vuoden, koska Vihreät naiset lähettävät kirjepostia vielä vuoden maksetun jäsenmaksun jälkeen ja olin toki maksanut jäsenmaksuni vuonna 2005 ja sitä ennenkin. Sähköpostin loppumisen panin kyllä merkille, mutta ajattelin minun jotenkin epähuomiossa pudonneen listalta pois, ja olin lähinnä tyytyväinen, kun sähköpostini ei kuormittunut jälleen yhdellä sähköpostilistalla olemisella.

Asia on nyt korjattu, mutta näissä vaaleissa en ole mukana Vihreiden naisten mainonnassa, niin vihreä nainen kuin tosiasiassa olenkin. Olen rohkeasti feminismi, sanan kaikessa hyvässä ja positiivisessa merkityksessä, miehiä tasaveroisina ja rakkaina kumppaneina pitäen ja arvostaen. 

Se on yksinkertaista, kun sen vain tietää: Heinäluoma voittaa, Vanhanen on kakkonen ja Katainen kolmas. Cronbergkin kyllä osaa homman, Soini ei osaa ihan niin hyvin.

Näin sanoi tänään pontevasti meidän 3-vuotias Sofia selaillessaan HS:n tammikuun Kuukausiliitettä. Lehden kannessa kolme ensin mainittua on hiihtämässä, ja kyseessä lienee mikäpäs muu kuin hiihtokilpailu. Tyttäreni arvio kilpailun voittajasta ei selvästikään perustunut kilpailijoiden ylle kiinnitettyyn kilpailunumeroon (nämä nimittäin eivät suinkaan täsmänneet tuloksen kanssa), vaan puhtaaseen järkeen ja vielä puhtaampaan tunteeseen, kuten politiikassa on tapana. Tyttäreni on toki (äitinsä täysin puolueettomasti arvioimana) poikkeuksellisen fiksu lapsi, mutta suoraan sanoen tästä voisi ehkä kuitenkin päätellä sen, että vaalitulosveikkauksissa asiaa niin kovin hyvin tuntematonkin voi pärjätä aivan kelvollisesti - tai sitten hänen arvionsa menee päin metsää niin kuin monen muunkin.

No niin, ehkä minun olisi syytä jättää tämä ilmoitus jollekin toiselle areenalle, mutta ilmoitettakoon myös tällä sivulla, että meidän Jolle käyttää toistaiseksi kertakäyttövaippoja ja että meidän sinänsä erinomainen kestovaippapakettimme 10-14-kiloiselle taaperolle on edullisesti kaupan. Peppu lehahti parissa tunnissa kirkuvan punaiseksi, ja pikkuinen pillitti sitä istuessaan vielä seuraavana aamuna ja pesujen yhteydessä monta päivää, vaikka toki ryhdyimme asianmukaiseen hoitoon pikimmiten. Atoopikko mikä atoopikko, harmillista kyllä. Eikä kaveri toistaiseksi saa pisaraakaan pottaan, vaikka vanhemmat hankkisivat pellen paikalle, joten aika monta vaippapakettia saa tämä perhe vielä marketista noutaa ja sekajätteeseen työntää.

Muuten todettakoon vielä, että suosittelen jokaiselle perheelle kestovaippojen kokeilemista. Se ei yleisesti tunnu olevan lainkaan näin työlästä kuin meillä.

1-vuotiaallamme on elämänsä ensimmäinen korvatulehdus. Pikkumies on kärsinyt aika harmittoman oloisesta nuhasta viimeisen kuukauden, mutta vasta oikean korvan rapsuttelu paljasti vanhemmille, että vierailu lääkärin luona saattaisi olla tarpeellinen. Toden totta, jotkut lapset näköjään syövät ja nukkuvat hyvin siitäkin huolimatta, että korvat ovat tulehtuneet, kun taas jotkut lapset pitävät hirveää meteliä päivin öin paljon pienemmästäkin.

Annoimme lapselle ensin kauramaitoa tavallisen maidon sijasta, ja sain ystävältä ohjeen sipulihauteen laittamisesta korvan päälle. (Pilko sipuli ja sujauta palat esimerkiksi sideharsoon. Pidä myttyä kipeän korvan päällä sopivaksi katsomasi aika vaikkapa kypärämyssyn alla. Tällä konstilla kerrotaan hoidetun monet korvasäryt.) Tällä kertaa antibioottikuuri näytti kuitenkin aiheelliselta. Minä olen muutenkin aika laiskanpuoleinen väsäilemään kaikenmoisia hauteita.

Ystävättäreni yksivuotias päätyi seuraavana päivänä lääkärille täsmälleen samasta syystä. Lapsukaisen molemmat korvat olivat tulehtuneet, eikä tämä ollut ensimmäinen, joskaan ei myöskään kymmenes, kerta. Lääkäri antoi antibioottikuurin ja suositteli influenssarokotteen ottamista. Kansanterveyslaitoksen työryhmä on esittänyt, että rokote tulisi suositukseksi kaikille lapsille muutaman vuoden kuluessa muun muassa pandemioiden varalta, jolloin lapsen vastustuskyvyn on tärkeää olla kunnossa. Ystävätär sitten kuuliaisesti myöntyi ottamaan influenssarokotteen paitsi yksi- myös kolmevuotiaalleen.

En suosittele tämän kirjoituksen lukemista muille kuin niille kaltaisilleni, joiden perheessä taistellaan joko vaippajätevuoren, pissantuoksuisten kestovaippojen tai vaippaihottumien kanssa, tai ylipäänsä kulutetaan aikaa erilaisten pienen elimistön eritteisiin liittyvien kysymysten parissa.

Minulla on varsin pitkä pinna, mutta tänään tekee taas tiukkaa pitää se ehjänä. Pojalla on jälleen reidet ruvella sen jälkeen, kun olen tunnollisena pukenut hänet muutamana päivänä kestovaippaan. Miten onnistuinkin ostamaan sellaisen kestovaippakokonaisuuden, joka ei kertakaikkiaan sovi kummallekaan lapsellemme? Olen ihan varma, että kestovaippoja on erinomaisia. Varsinkin siitä olen varma, että kestovaippojen käyttäminen ei vaadi sen kummempaa vaivaa kuin moni paljon merkityksettömämpi asia tässä elämässä. Mutta se, että tämä nyt vain ei toimi ja tämän perheen toinen aikuinen on kyllästynyt koko sanaan jo aikoja sitten, ottaa minua taas tänään todella päähän.

Ystäväni vanha äiti elää viimeisiä hetkiään helsinkiläisessä sairaalassa. Ystäväni opettaa päivisin äidinkieltä yläasteella toisessa kaupungissa ja kiirehtii työpäiviensä päätteeksi äitiään hyvästelemään. Vielä muutama viikko sitten äiti kykeni asumaan omassa kodissaan. Muutto kotoa pois laukaisi yleiskunnon nopean heikkenemisen, eikä äidin ja tyttären yhteisiä päiviä ole jäljellä enää monta.

Tilanne on kaikille paitsi raastava myös epäinhimillinen. Eikö hoitovapaaoikeutta voisi jo pikimmiten laajentaa koskemaan iäkkäiden omaisten saattohoitoa? Oikeus jäädä osa- tai kokoaikaisesti työstä pois omaisen saattohoidon vuoksi olisi paitsi inhimillinen myös taloudellisesti kestävä uudistus. Tällöin laitoshoidon tarve vähenisi huomattavasti, millä katettaisiin todennäköisesti monin kerroin yhteiskunnan omaisille maksama tuki. Aiheesta kirjoitettiin myös tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 5.10.).

Toinen huomionarvoinen kysymys on se, kuinka vaikeaa ja epäarvokasta on kuoleman kohtaaminen jatkuvan melun keskellä.

Sivistyneen yhteiskunnan tunnistaa siitä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan. Sen tunnistaa myös siitä, kuinka se suhtautuu elämän kahteen suureen hetkeen, syntymään ja kuolemaan.