Monen bloginkirjoittajan kotisivuilta löytää nykyisin listoja kirjoittajan suosikkilevyistä, -kirjoista ja -elokuvista. Listat ovatkin usein mielenkiintoisia ja ainakin itse seuraan niitä ilokseni, siksi paljon ne kertovat suosittelijastaan. Itse en kuitenkaan rohkenisi ryhtyä moiseen. Hyvänen aika, jo lukemalla näitä aika ajoin väkertämiäni blogeja oppii kuka tahansa tuntemaan minut aivan liian hyvin siihen nähden, ettei tosielämässä tunne minua ollenkaan tai vain hyvin vähän. Jos vielä ryhtyisin paljastamaan sivuillani levy- ja kirjahyllyni aarteet tai elämääni oleellisesti vaikuttaneet elokuvat, voisin kai samantien avata vaatekaappini ja päiväkirjanikin. Pienen myönnytyksen annan kuitenkin siinä, että haluan jälleen kertoa muutamalla sanalla parista viime viikkoina katsomastani hyvästä tai erinomaisesta leffasta.

No niin, yksi paljastus heti alkuun:olen ihan koukussa Woody Allenin leffoihin. Näistä katsoin viimeksi elokuvan Manhattan. Elokuvan pääroolissa ohjaaja esittää turhautunutta televisiokäsikirjoittajaa, joka etsii esikoisromaanilleen suuntaa edistymättä aikeissaan. Nuoren seurustelukumppaninsa lisäksi hän viettää aikaansa parhaan ystävänsä rakastajattaren kanssa, johon houkutuksille altis juutalaismies tietysti ihastuu. Rakastan Allenin terävää dialogia, tilannekomiikkaa, nopeutta, sarkasmilla verhoiltua positiivisuutta (tai toisinpäin) ja epäsovinnaisuutta. Manhattan on erinomainen elokuva.

Realistisista työläiskuvauksistaan tunnetuksi tulleen brittiläisen Ken Loachin ohjaamassa Hellässä suudelmassa keskitytään kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan nuoren aikuisen rakkaustarinaan. Pakistanilaissyntyinen Casim (Atta Yakub) tapaa irlantilaissyntyisen katolisen koulun opettajan Roisinin (Eva Birthistle) Skotlannin Glasgow’ssa, pari rakastuu ja päättää muuttaa yhteen, mitä kummankaan lähiyhteisö ei pysty hyväksymään. Aihe saattaa tuntua kuluneelta, mutta en ainakaan itse muista suoralta kädeltä nähneeni vastaavaa tarinaa valkokankaalla, ja varsin hienosti ja laajalla perspektiivillä Loach onnistuu teemaa elokuvan ajoittaisista ja pahanlaisistakin heikkouksista (siirappisuus, ennalta-arvattavuus, epätasaiset näyttelijäsuoritukset) huolimatta lähestymään. 

Itävaltalaisen Michael Haneken ohjaus Elfriede Jelinekin romaanista Pianonopettaja ei ole erinomainen elokuva sekään mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tarinan juoni on nimittäin varsin kiinnostava ja elokuvan näyttelijät loistavia. Pääosissa esiintyvät pianonsoitonopettaja Erikaa näyttelevä Isabelle Huppert ja tämän nuorta oppilasta näyttelevä Benoit Magimel. Jokseenkin mielenvikaisen ja jossakin määrin sadistisen äitinsä kanssa asuva Erika pakenee ahdistustaan pornon maailmaan. Kun lahjakas ja komea oppilas alkaa vietellä Erikaa, paljastuu pianonopettajan fantasiamaailman kieroutuneisuus pikkuhiljaa ja lopulta karmaisevalla tavalla. Elokuvasta puuttuu "se jokin", mutta oikeasti syvällisellä tavalla se pureutuu vaikeaan aiheeseensa.

Neil Jordanin Crying Gamen olen nähnyt kolmeen kertaan, ja joka kerta häikäistyn elokuvan kauneudesta, älykkyydestä, lämmöstä, uskomattomasta tarinasta, kertakaikkisen tasapainoisesta ohjauksesta, valtavan hienoista näyttelijäntöistä, sanalla sanoen elokuvan täydellisyydestä. Juonesta on vaikeaa kertoa paljastamatta samalla liikaa tarinan todellisesta punaisesta langasta, elokuva on yksinkertaisesti pakko nähdä.

Kävin eilen pitkästä aikaa Oopperassa. Valintani oli Kaija Saariahon Adriana Mater, johon libreton on kirjoittanut Amin Maalouf ja jonka on ohjannut Peter Sellars, molemmat Saariahon luottokollegoja. Kapellimestarina hääräsi minulle entuudestaan tuntematon espanjalainen Ernest Martínez Izquierdo. Päärooleissa esiintyivät Monica Groop, Pia Freund, Jyrki Korhonen ja Tuomas Katajala.

En ole nähnyt Saariahon Kaukaista rakkautta kuin muutaman televisioidun pätkän verran, siksikin olin varsin utelias sekä kuulemaan että näkemään suomalaisen nykyoopperan kiistatonta johtotähteä. Ja kyllä, oopperan toisinaan jopa futuristisen moderni mutta samalla myöhäisromanttisen elokuvallinen ja suhteellisen helposti lähestyttävä musiikki yhdistettynä lähes runollisen kauniiseen librettoon vangitsi sillä tavalla totaalisesti, että ainoastaan hiukan venytetyn tuntuista lopetusta (luultavasti lopetus tuntui venytetyltä ainoastaan siksi, että mieleni alkoi kiinnostua luvattoman paljon Vltavan ruokalistasta, jonka pariin tiesin pääseväni hyvässä seurassa heti oopperan jälkeen; vuohenjuustosalaatin lämpimät punajuuret maistuivat itse asiassa erittäinkin herkullisilta ja sopivat yhdistelmään erinomaisesti ja sopivan yllättävästi) lukuunottamatta ajatukseni ei juuri hetkeksikään karannut entisen Jugoslavian sodan ulkopuolelle.

Toisaalta, ehkä valitettavastikin näin. Ooppera oli nimittäin kauneudestaan huolimatta hyvin raskas. Libretossa tapahtuu vähän, ja enin aika vietetään mielen synkimmissä syvyyksissä ja osin alitajunnan tasolla. Tummaa mielenmaiseman luotausta tukee upea lavastus ja valaistus. Oopperan tekijöillä lienee ollut paljonkin sanottavaa teoksessaan ja sen toteutuksessa, mutta viimeiseksi minua jäi pohdituttamaan ajatus sodan addiktoivuudesta ja siitä irti päästämisen vaikeudesta. Sotatila on yksilöä  ja yhteiskuntaa järisyttävä kokemus, jonka päätyttyä arkeen palaaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sama pätee perinteisempiin riippuvuuksiin: niiden yksilössä aikaansaamat sekä psyykkiset että fyysiset tunnetilat ovat toisinaan niin voimakkaita, että riippuvuudesta vieroittuneenakaan yksilö ei voi olla noista kokemuksista koskaan täysin vapaa. Siksi moni addikti on aina addikti, oli hän sitten vapautunut riippuvuudestaan tai juuri edellä mainitusta syystä kyvytön ja haluton irroittautumaan siitä. 

Orkesteri soitti mainiosti, kuorokohtaukset olivat paitsi hyvin laulettuja myös taiturillisesti ja harkiten kirjoitettuja. Lisäksi laulajat pärjäsivät hienosti. Adrianan rooli on kuin kirjoitettu (saattaapi näin ollakin) Monica Groopin herkälle, taipuisalle ja kertakaikkisen kauniille mezzosopraanolle. Pia Freund yllätti positiivisesti. Monen sopraanon ääni itsessään ei ole aina kovin kaunis, Freundin voimakas sopraano sen sijaan on (tässä on toki pitkälti kysymys henkilökohtaisista mieltymyksistä). Nuorta tenoria Tuomas Katajalaa en ollut aiemmin kuullutkaan. Myös hänen tenorinsa on hyvin kaunis, kuulas, notkea ja nuorekas ja sopi rooliin erinomaisesti. Kun hän vielä saa lisää voimaa ääneensä, saattaa meitä ilahduttaa seuraavien vuosikymmenten ajan harvinaisen nautinnollinen tenori. Jyrki Korhosen basso jäi heikoimmalle. Hänen roolihenkilönsä Tsargo on toki kuolemaa tekevä juopporetku, mutta entisenä valtaa janonneena ja saaneenakin mahtimiehenä olisin halunnut kuulla muutakin kuin huokoista ja aika ajoin väkinäisenkin tuntuista puskemista.    

Suomen mieslaulajien joukkue ei tällä hetkellä loista taidokkuudellaan tai menestyksellään. Joskus jo ajattelin, että vika onkin minussa, kun naislaulajana arvioin miehiäkin jotenkin feminiinisen mittapuun mukaan. Näin ei kuitenkaan ollut. Kuuntelin muutama päivä sitten armoitetun tenorin Thomas Quasthoffin esittämiä Schubertin klassikkoja (Winterreise, Die schöne Müllerin...) enkä voinut kuin sydän pakahtuneena ihailla ihmisäänen mahdollisuuksia tavoittaa upeasti kirjoitetun tekstuurin avulla jotain arkea suurempaa.   

Katsoin syksyn aikana suunnilleen yhden elokuvan ja luin korkeintaan yhden kirjan. Masentavaa. Riemu oli sitäkin suurempi, kun joululomalla ehdin istahtaa illalla television ääreen harva se ilta ja nauttia toinen toistaan hienommista tai muuten vain viihdyttävistä elokuvista. Mahtavaa. Tässä muutama sananen katsomistani elokuvista.

Ingmar Bergmanilta katsoin kaksi klassikkoa, Fannyn ja Alexanderin sekä Seitsemännen sinetin. Fannyn ja Alexanderin olin nähnyt aiemminkin mutta unohtanut tunnelmaa ja pappia lukuunottamatta varsin perusteellisesti, ja siksi toinen katselukerta avasi elokuvan aivan uudella ja paljon syvällisemmällä tavalla, ja katselukokemus jouluyönä oli kertakaikkisen koskettava. Bergmanin ihmiskuvaus on vertaansa vailla. Seitsemännestä sinetistä en sitten juuri tolkkua saanutkaan, kunhan ihastelin taiturillista kuvausta, valojen ja varjojen vaihtelua, ja kävin välillä peittelemässä tai pisuttamassa tai viemässä vettä tai nenäliinaa unta odotteleville pienokaisilleni.

Klassikkolinja jatkui Fellinin Amarcordilla ja Brigitte Bardot -söpöilyllä ...ja Jumala loi naisen. Fellini on lempiohjaajiani, voisin katsella hänen elokuviaan loputtomasti. Usein surullisistakin kohtauksista huolimatta hänen elokuvansa jättävät lähes poikkeuksetta hyvän olon, häivähdyksen oivalluksesta elämän tosiasiallisesta kauneudesta. Nino Rotan musiikki sulautuu elokuvan pikkutarinoihin, tunnelmaan ja kuvaukseen saumattomasti. ...ja Jumala loi naisen -elokuvan parasta antia olivat minulle Ranskan etelärannikon hurmaavat maisemat, vaikka kai meistä jokainen katsoo ilokseen myös parikymppisen Bardot'n vastustamatonta flirttiä ja varsinkin hänen täysin siemauksin nauttimaansa tanssia.

Eurooppalaisen elokuvan voittokulku jatkui joululomallani loppuun saakka. Seuraavana oli vuorossa varsin tuntematon, uudehko musiikkidokumenttielokuva Romanien tie, jossa kerrotaan romanialaisten, makedonialaisten, espanjalaisten ja intialaisten romanihuippumuusikkojen yhteisestä Gipsy Caravan -kiertueesta Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten. Kaikki konsertit olivat loppuunmyytyjä, eivätkä syyttä. Ihan uskomaton draivi, istuin kuin naulittu olohuoneemme sohvalla ja harmistuin lähes joka kerta, kun jokin käsittömällä intensiteetillä ja sydänverellä esitetyistä lauluista jätettiin näyttämättä loppuun. Kaikista eniten minua vetävät puoleensa kappaleet, joiden melodiat, harmoniat ja soittimet kuljettavat mielen Lähi-Itään tai Intiaan, joiden hypnoottinen rytmi ei katkea ennen loppua ja jotka humalluttavat niin kiehtovasti ilman tilkkaakaan viiniä.

Espanjalainen elokuva on ollut pitkään lähellä sydäntäni, kiitos Pedro Almodovarin (moni muukin taitaa kiitellä häntä samasta), jolta tällä kertaa esitettiin hänen ehkä vakavin työnsä Huono kasvatus. Almodovarin hillittömään tragikomiikkaan ihastuneena olin hiukan huolissani, viihtyisinkö ohjaajan rehellisesti tummansävyisen elokuvan parissa, mutta huoleni oli turha. Almodovarin elokuvat eivät ole milloinkaan raskaita, eikä niistä irtoa pahaa makua. Lisäksi kauniimpia ja ilmeikkäämpiä näyttelijöitä ei nykyelokuvista juuri muualta löydy. Oikeasti raskas, vaikkakin myös lähes mestarillinen, elokuva on Alessandro Gonzáles Inárritun Amores Perros. Keskittymiseni ei karannut sen parissa juuri sen kauemmas kuin Huonossa kasvatuksessakaan (joka piti minut herpaantumattomasti otteessaan alusta loppuun), mutta katarsis oli kaukana siitä olotilasta, jossa lopulta vaivuin uneen todella tummanpuhuvan elokuvan katsomisen jälkeen.

Katsottuani parin viikon iltoina nämä seitsemän mainiota elokuvaa voin nyt myöntää, että minulla on suoranaisia vaikeuksia laskeutua taas sinänsä suloiseen ja elämänmakuiseen arkeeni, jonka illat täyttyvät jokseenkin täydellisesti ja rutiininomaisesti kodin ja työn monenmoisista askareista ja jossa seuraava elokuva häämöttää jossakin valkovuokkojen tuolla puolen.      

Elokuun illat ovat aina olleet vuoden kauneimpia. Vääntäydyttyäni kevyelle aamulenkille sunnuntaiaamuna saatoin todeta, että myös elokuun aamut voivat olla satumaisen suloisia: raikkaita mutta vielä lämpimiä, kirpeitä mutta samalla pehmeitä. Syksy on kuitenkin tuloillaan, kesä kääntämässä meille vaivihkaa selkäänsä ja suunnittelemassa ensilehtiensä pudottamista. Siksi tässä vielä pikaisesti muutama suositukseni mukaviksi kesänähtävyyksiksi. Elokuisina kohteinani olivat koko perheelle erinomaisesti soveltuvat Kungsbackan kotieläinpiha Porvoossa ja Muumimaailma Naantalissa sekä Sateenkaari-Suomi-näyttely Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla.

Tänä kesänä on väitelty siitä, voidaanko eri musiikinlajeja pistää objektiivisesti paremmuusjärjestykseen. Käytännöllisesti katsoen kysymys kuuluu: onko klassinen musiikki parempaa kuin kevyt musiikki?

Ensimmäinen ongelma on siinä, että eri musiikintyylien raja-aidat ovat sekoittuneet aikoja sitten. Eero Hämeenniemen klassinen musiikki saa vaikutteensa intialaisesta kansanmusiikista, Nightwishin rockmusiikin melodiat tarvitsevat oopperalaulajaa, jazz pyrkii ehkä olemaan vaikutteista vapaa ja omaksuu samanaikaisesti vaikutteita kaikkialta.

Toinen ongelma on siinä, että joitakin satoja vuosia sitten musikaalinen huippulahjakkuus ryhtyi ilmeisesti aika lailla automaattisesti säveltämään klassiseksi nimittämäämme musiikkia, sikäli kuin ryhtyi sävellyspuuhiin ylipäätään. Nykyisin tilanne on vallan toinen, huippulahjakkuus voikin olla kiinnostunut jostakin aivan toisesta musiikin osa-alueesta, vaikkapa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista.

Kolmas ongelma on siinä, että saavutetuista eduista ei haluta luopua. Klassisen musiikin tekijät ovat saaneet aikojen saatossa nauttia suurempaa tukea ja arvostusta kuin kevyen musiikin tekijät. Tilanne on viime vuosina tai vuosikymmeninä kääntynyt osin päälaelleen, mikä on ymmärrettävästi nostanut klassisen musiikin ammattilaiset ja ystävät varpailleen.

Poliitikkojen tulisi nähdä pinnallisen piikittelyn ja toisaalta viisaankin väittelyn lomasta, että jokaisella musiikinlajilla on oma merkityksensä eikä niitä voi asettaa muutoin kuin rinnakkain. Siksi jokainen musiikinlaji ansaitsee tukensa, joka ei voi määräytyä muutoin kuin tapaus- ja tilannekohtaisesti ja vaatii päättäjiltä todellista kulttuurintuntemusta ja ammattitaitoa.

Pori Jazz on siitä(kin) mukava festivaali, että siellä pääsee aitoon festaritunnelmaan sellainenkin, joka ei muutoin (enää) välitä kokea kaikkia suomalaiselle festarille tyypillisimpiä ominaisuuksia vaikkapa liikaa humaltuneista teineistä ylitse pursuaviin bajamajoihin. Toisinkin kuulee toki väitettävän, mutta ainakin itse vietin jälleen harvinaisen onnistuneen kesäviikon entisen kotikaupunkini lopulta aurinkoisissakin jazztunnelmissa.

Sain päätökseen Rosa Meriläisen pamfletin Puheet ovat tekoja. Olisi kieltämättä ollut viisasta lukea kirja jo ennen eduskuntavaaleja, mutta minkäs teet, aika ei riitä kaikkeen ja valintoja on tehtävä, enkä viime kädessä tiedä, olisiko kirjan lukeminen muuttanut minua tai vaalikampanjaani tuolloin suuntaan tai toiseen. Teksti on joka tapauksessa niin sujuvaa, että lasken kirjan jopa aika leppoisaksi kesälukemistoksi, ainakin niille, joiden ajattelu yhtyy varsin suurelta osin Rosan kanssa.

Aika usein huomaan ihailevani kolmikymppisiä ja nuorempiakin, jotka tuntuvat tietävän kaikesta kaiken ja omaavan jollakin päällepäin järkevällä tavalla perustellun mielipiteen asiasta kuin asiasta. Usein nämä ovatkin tehneet poliittista tai kansalaisjärjestötyötä jos eivät koko ikäänsä niin ainakin vuosikaudet. Yritän muistuttaa itselleni, että myös muunlainen elämänkokemus voi rikastuttaa sekä poliitikon että kenen tahansa muun työntekijän ajatusmaailmaa. Monesti se, että on kokenut tai nähnyt jotain, on jopa aika paljon hedelmällisempää kuin se, että on lukenut tai kuullut jotain. Lisäksi kaunopuheisuuteen voi oppia, politiikan kieli on oma kielensä, jonka omaksumista ei ehkä ole minkäänlaista syytä kiirehtiä, lähinnä kai päinvastoin.

Joka tapauksessa Rosa on terävä tyyppi ja hänen pamflettinsa täyttä asiaa. Jo ennen vaaleja lukemani Oras Tynkkysen pamfletti Vihreä on kasvun väri on samoin erinomainen opus joko kesälukemiseksi tai muuten vain. Jos naistenlehti kysyisi minulta, minkä kirjan pariin palaan yhä uudelleen, voisin mainita Oraksen kirjan, syytä ainakin olisi. Muutoin jätän kirjan lukemisen tai elokuvan katsomisen mieluiten yhteen kertaan, jolloin elämys säilyy raikkaimpana. 

Elämä alkaa olla yhtä hässäkkää vaalipäivän lähestyessä. Lapsista on kuitenkin pidettävä huoli, ruoka on katettava pöytään vähintään neljä kertaa päivässä (meidän lapset ovat tästä poikkeuksellisen tarkkoja) ja pyykit on pestävä. Onneksi taloudessa on toinenkin aikuinen, ja ihana anoppi tulee hätiin viikonloppuna ja kultainen äiti ensi viikolla.

Vaalityö tapahtuu iltaseitsemän jälkeen, kun pienet on puettu pyjamiin ja peitelty sänkyihin tutti suussa (ja pari kummassakin kädessä) tai kirahvi kainalossa (ja hauva, sammakko, pikkuhauva, panda, Nallepuh, toinen Nallepuh, Pai, isogorilla, pikkugorilla, kaksi keskikokoista gorillaa, oranki...), viikonloppuisin kampanjaäiti voi sentään juoksennella (kirppu)toreilla, asemilla ja kauppakeskuksilla päivisinkin. Aikaa on niukasti eikä vapaa-aikaa yhtään - tai ehkä sittenkin. Kun on koukussa, niin aikaa yhtäkkiä löytyykin, uniset silmät aukeavat ja vaalit unohtuvat hetkeksi: Idolsia ei vain voi jättää katsomatta. Mahtavaa, yksinkertaisesti mahtavaa. 

Vantaan vihreät nuoret ja opiskelijat järjesti viime keskiviikkona jo perinteeksi muodostuneet ystävänpäiväbileet Tikkurilan Vernissassa. Paikalla oli pitkälti toistasataa nuorta, kourallinen nuoria vihreitä uusmaalaisia eduskuntavaaliehdokkaita sekä erinomainen Jukkapoika Tiskipekkansa kanssa. Nuorimies on suomalaisen reggaen kirkkaimpia tähtiä ja häntä ensi kertaa lavalla kuulleena myönnän, ettei syyttä. Koska kysymyksessä oli kuitenkin poliittinen tilaisuus, käytimme myös me ehdokkaat mahdollisuuden hyväksemme ja propagandoimme kukin jostakin omasta mieliteemastamme. Valitsin tällä kertaa kulttuurin.

Oopperatalossa esitetään parhaillaan suurta draamaa, kuten asiaan kuuluukin. Tällä kertaa draama vain ei tapahdu Oopperan hienossa salissa, vaan kaikkialla talossa ja myös sen ulkopuolella. Kansallisoopperamme johdon ja henkilökunnan väliset ristiriidat ovat äityneet niin suuriksi, että ylikapellimestari Mikko Franck on ilmoittanut lähtevänsä talosta ja henkilökunta on astunut talon ulkopuolelle banderollein ja vetoavin iskulausein mielenilmaukseen.