Ystävälläni Leena Kleemolalla on parhaillaan taidenäyttely Vantaan Taiteilijaseuran Galleria Gjutarsissa Kuninkaalaan idyllisessä, kulttuurihistoriallisessa puutalomiljöössä vain noin kilometrin etäisyydellä Tikkurilan asemalta. Kävin katsomassa näyttelyn viikko sitten. Näyttely päättyy 29.3.

Leenalla on ollut useita näyttelyitä ja olen nähnyt niistä kolme. Ensimmäisessä aiheena olivat norsut ja kuvat olivat värikylläisiä hieman itämaiseen tai ehkä enemmänkin unenomaiseen tyyliin. Kahdessa jälkimmäisessä aiheena ovat olleet erilaiset suuret koneet, useimmiten tyhjiin tehdashalleihin unohdetut ja aikansa eläneet massiiviset laitteet, joista Leena puhuu "jättimäisenä koneistona, josta kuori on riisuttu pois".

Minulle hylätyt koneet tuovat lisäksi mieleen ihmisruumiit, joista henki on kadonnut. Tunne ei ole ahdistava tai vastenmielinen, vaan kuten Leenan maalaukset täynnä valon ja varjon leikkiä ja aina toivon tunnelmaa. Ikiaikainen ajatus hengen ja ruumiin erosta ja hengen asettumisesta ruumiiseen maanpäällisen seikkailunsa ajaksi herättää edelleen vastakaikua maailmassamme, jossa ruumis ja mieli yhä nähdään usein kahtena toisistaan erillään toimivana elementtinä.

Leenan maalaukset ovat mielestäni tulleet viime vuosina yhä taidokkaammiksi ja voin vilpittömästi sanoa, että jos kotini seinillä olisi yhtään enemmän tilaa ja tilipussissani yhtään enemmän painoa, ostaisin niistä jonkun välittömästi luomaan kotiini mystisen valoisaa tunnelmaansa. Pidin jo Leenan norsuista erittäin paljon, mutta siveltimen jälki on tullut entistä kauniimmaksi ja hallitummaksi viimeisissä näyttelyissä.

Galleria Gjutars itsessään on todella tunnelmallinen ja viehättävä puurakennus sikäli syrjäisellä paikalla, että sinne tuskin törmää sattumalta. Vaikka päivä oli harmaa, isot ikkunat valaisivat vaaleat sisätilat ja avarat huoneet valtavan kauniisti ja lapsetkin aistivat gallerian hartaan atmosfäärin. Vantaan Taiteilijaseuralla on tiloissa myös taidelainaamo, josta voi lainata teoksia kuukausivuokralla ja halutessaan ostaa ne omaksi, jolloin maksetut vuokrat vähennetään kokonaishinnasta. 

Aivan ensimmäiseksi myönnän jälleen yhden lukuisista paheistani: kuuntelen aika usein Radio Aaltoa eli tätä kaikkien romantikkojen ja muiden lälläreitten tai sydämensä tilapäisesti sumentaneiden omaa slovarikanavaa. Tänään Radio Aaltoa ei kuitenkaan voi kertakaikkisesti sietää: en yksinkertaisesti kestä tätä jouluiskelmähöttöä, lauloi sitä sitten suuri viihdetenorimme Pentti Hietanen, joka joulu yhtä pelottavan varmasti maan päälle liihottavat enkelit Katri Helena ja Arja Koriseva tai varsinkaan porilaisten suursuosikki Mamba solistinaan varsinainen supertonttu Tero Vaara. Ei ei ei, äkkiä jokin cd-levy soittimeen, pelastakaa minut tältä jokajouluiselta kiroukselta!

Ostin parille rakkaalleni joululevyn Jumbosta; me olemme vanhanaikaista väkeä, joka haikailee vinyylien perään, ostaa cd-levyjä kauppakeskuksista ja silloin tällöin kyllä kuuntelee biisin tai pari YouTubessa tai ostaa kotikoneelleen suosikkejaan iTunesista tai jostain muusta verkkoputiikista. Anttilasta ei klassista musiikkia irronnut (miksi ihmeessä, kun viihdeosasto muuten pullistelee kaiken maailman levyä, kasettia ja ties mitä kapulaa ja laitetta?!), mutta käteeni tarttui paitsi Ipanapa2-cd pikkurakkailleni myös muutama edullinen albumi omaan levyhyllyyni: Ismo Alangon Hitit vuodelta 2001 (minulla on entisestään hyllyssäni ainoastaan Kun Suomi putos puusta, mutta totta puhuen vaikuttaa siltä, että kuuntelen Alankoa mieluummin livenä kuin olohuoneessani), Simon & Garfunkelin debyyttilevy Wednesday Morning, 3 A.M. vuodelta 1964 (tämän parivaljakon levyjä minulla on muutama aivan alkuperäisenä vinyylinä), Neil Youngin ja hänen hullun hevosensa Zuma vuodelta 1975 (levyn aikoihin Youngin kantri/folk-tyyppinen musiikki alkoi saada rokahtavampia ja raskaampia sävyjä, mikä on korvilleni tosi jees) ja viimeisenä Foo Fightersin tupla In Your Honor vuodelta 2005 (ensimmäinen levy on paikoin aika raskasta makuuni, mutta toiselta löytyy suoranaisia helmiä kuten ensimmäinen biisi Still).

Anttilasta suuntasin Stockmannin levyosastolle, joka pelasti ostosreissuni; aloin jo olla huolissani, täytyykö minun todellakin lähteä keskustaan saakka muutaman klassisen cd-levyn perässä, mikä olisi tuntunut käsittämättömältä, kun shoppailin sentään yhdessä Pohjoismaiden suurimmista ostoskeskuksista. Ei tarvinnut. Stokkan hyllystä käteeni tarttui jo muutaman vuoden takainen Olli Mustosen, Pekka Kuusiston ja Tapiola Sinfoniettan levyttämä Mozart-albumi, joka sisältää itävaltalaisen neron viulukonsertot kolmannesta viidenteen näiden taiturillisten veijarimuusikkojen tulkitsemina. Lisäksi sieppasin mukaani Straussin elämää suuremmat Vier letzte Lieder ("Neljä viimeistä laulua" Hessen ja Heinen teksteihin) Kiri Te Kanawan laulamina, muuta kun ei ollut tarjolla ja ihan hyvä näin. Rakastan tätä myöhäisromanttista teosta joka syksy ja talvi.

Levyillä kulttuurinnälkäinen pikkulasten äiti saa tyydytettyä hiukan pohjatonta ruokahaluaan, mutta joulukuussa ehdin nauttia myös muutamasta erinomaisesta live-esityksestä. Ensinnä kävin lapsineni ja enoni perheen kanssa Nurmijärvellä paikallisen tanssi- ja musiikkiopiston yhteistyönä tekemässä suurproduktiossa Ali Baba ja 40 rosvoa, eikä hankkeelle ja esitykselle voi kuin nostaa hattua. Valtava ja valtavan hieno juttu! Serkkuni Annika oli mukana sellistinä. Juuri tällaisia hankkeita tarvitaan ja niitä kannattaa kaikin keinoin tukea sekä kuntien imagon kohottajina että ennen kaikkea siksi, että ne antavat kaikille osallistujille - tässäkin tapauksessa parille sadalle - unohtumattoman sosiaalisen ja taide-elämyksen, jonka merkitys ja positiivinen vaikutus kantaa parhaassa tapauksessa läpi elämän.

Seuraavaksi kävin oppilaitteni kanssa Kansallisoopperassa katsomassa Puccinin upean Toscan, jonka olin nähnyt oopperatalossamme aiemminkin. Reissu sujui ennakko-odotuksia paremmin: parkkeerasin itseni parvelle parin hulivilin väliin ja ehdin jopa nauttia Puccinin suurenmoisesta musiikista, eivätkä vierustoverinikaan kuolleet tylsyyteen (ruumiita tulee yhteensä kolme, joten pojilla oli mitä odottaa). En ole varsinainen oopperafriikki, mutta olen kyllä nähnyt useita kymmeniä oopperaesityksiä Kansallisoopperassamme, Savonlinnassa, Sibiksen oopperaosaston produktioina, pikkukaupunkiemme voimainponnistuksina ja esimerkiksi Sveitsissä ja nauttinut useimmista esityksistä valtavasti. Oopperan tukeminen on hankala ja tavallaan kaksipiippuinen juttu, josta oikeastaan kaikissa puolueissa ja ainakin Vihreissä tunnutaan olevan aika monta mieltä. Minun täytyy kyllä myöntää, että soisin maamme ainoaa oopperataloa tuettavan jatkossakin; taidemuotona ooppera viehättää ja koskettaa monia eivätkä lippujen hinnat tosiasiassa ole mahdottomia kustantaa tavallisille työntekijöillekään.

Viimeiseksi vierailin ensimmäistä kertaa Teatteri Vantaan produktiossa, joka oli tällä kertaa Broadway-näytelmä Aurinkoiset pojat ja esitettiin teatterin tiloissa Tikkurilan Silkkisalissa. Esitys oli laadukkuudessaan kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys, vaikka näytelmän huumori tuntuikin uppoavan paremmin yleisön enemmistön muodostaneeseen jo hieman ikääntyneeseen väkeen, joka itse asiassa kiemurteli naurusta suurimman osan esityksestä. Me kaksi päälle kolmekymppistä naista viihdyimme kyllä myös esityksessä hyvin, mutta taisimme nauttia vähintään yhtä paljon pelkästä muutaman tunnin rauhallisesta oleilusta ilman rakasta jälkikasvuamme ja joulukiireitä. Toivottavasti kaupungillamme riittää resursseja ja tahtoa tukea Teatteri Vantaata riittävästi tulevina taloudellisesti tiukkoinakin vuosina.  

Kesäpäivät järven tai meren rannalla mökkeillessä, uidessa ja saunoessa ovat ainakin parhaimmillaan suloisia, rentouttavia ja lähes välttämättömiä, mutta en vähättelisi kuumia, kuulaita tai kosteitakaan kesäpäiviä pääkaupungissamme. Helsingin rikkaus on sen moninaisuus ja kerroksellisuus (joka ei ole automaattista vaan jota täytyy myös vaalia). Se ei paljasta todellisia kasvojaan päiväturistille, vaan vaatii että sen sisään sukelletaan, ja vasta vähitellen ajan, sattuman ja herkeämättömän uteliaisuuden myötä sen todellinen luonne alkaa avautua. Minäkin olen tällä tutkimusretkellä vasta alkutaipaleella. (Näin toki puhutaan kaupungista, joka tosiasiassa laajemmassa mittakaavassa ei voi kehuskella niin historiallaan kuin kauneudellaankaan, mutta tässä yhteydessä unohtakaamme se.)

Ehdin kesälomani alkajaisiksi vihdoin lukea kirjan, johon tutustumista olin odottanut koko kevään: Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Finlandia-palkinto 2006). Olin nähnyt Kaupunginteatterissa esitetyn Kari Heiskasen ohjauksen samaisesta teoksesta loppukeväästä, ja vaikka näytelmä ei säväyttänyt minua ollenkaan samaan tapaan kuin kirja - ollessaan kuitenkin aivan erinomainen teatteriesitys - lisäsi se entisestään mielenkiintoani Westön alkuperäisteosta kohtaan.

Kirja kertoo lähes kolmesta vuosikymmenestä Helsingissä viime vuosisadan alusta ja kansalaissodan puhkeamisesta aina toisen maailmansodan kynnykselle saakka. Lukemattomien mielenkiintoisten ja värikkäiden yksityiskohtien takaa aukeaa lukuisten perheiden ja yksittäisten henkilöiden sotavuosien varjostama mutta samalla voimakkaan elämäntunteen sävyttämä maailma. Ajan henki on käsinkosketeltavasti läsnä koko kirjan, ja pääkaupunkiamme rakastavalle mutta sen menneisyyttä varsin heikosti tuntevalle toimii teos lähes oppikirjan veroisena oppaana kaupungin rakennusten, teiden ja osien historiaan. Samalla käydään läpi ajan kulttuuria, jota värittävät esimerkiksi kieltolaki, jazzmusiikin rantautuminen maahan sekä natsi-Saksan nousu. Jonkun mielestä kirja saattaa vaikuttaa liiankin akateemiselta ja ymmärrän kyllä miksi, mutta mielestäni siinä piileekin osa kirjan viehätystä. Sen lihallisuus ja verevyys täytyy löytää rivien välistä, alleviivaukset täytyy merkitä itse.

Kirjaa lukiessani ja Helsingin kesäisillä kaduilla kulkiessani tunnen olevani kotikaupungissa, vaikka asunkin keskustan ulkopuolella ja kilometrin verran sen rajan toisella puolella. Minkä rajan? Tänäänkään en voi nähdä mitään järkeä kartalle vedetyissä viivoissa, jotka vaikeuttavat joukkoliikenteen, terveys- ja sosiaalipalveluiden, kaavoituksen ja useiden muiden elintärkeiden yhteiskunnallisen arjen toimintojen organisoimista ja luovat keinotekoista henkistä etäisyyttä eri kaupunginosien välille.

Kun iltapäivän sadekuurot iltaa kohden lakkaavat, paistaa hellä ilta-aurinko lopulta pilvettömältä taivaalta ja hento tuulenvire käy mereltä Kauppatorin rantaan. Joutsenpoikue lipuu hitaasti eteenpäin iltauinnillaan ja päätämme ystävän kanssa juoda vielä yhdet lasilliset valkoviiniä. Kun tiedän, että lapsillani on hyvä olla hetken verran maaseudun rauhassa ilman äitiäänkin, voin rauhassa todeta, etten tällä hetkellä voisi kesältäni muuta pyytää.

Monen bloginkirjoittajan kotisivuilta löytää nykyisin listoja kirjoittajan suosikkilevyistä, -kirjoista ja -elokuvista. Listat ovatkin usein mielenkiintoisia ja ainakin itse seuraan niitä ilokseni, siksi paljon ne kertovat suosittelijastaan. Itse en kuitenkaan rohkenisi ryhtyä moiseen. Hyvänen aika, jo lukemalla näitä aika ajoin väkertämiäni blogeja oppii kuka tahansa tuntemaan minut aivan liian hyvin siihen nähden, ettei tosielämässä tunne minua ollenkaan tai vain hyvin vähän. Jos vielä ryhtyisin paljastamaan sivuillani levy- ja kirjahyllyni aarteet tai elämääni oleellisesti vaikuttaneet elokuvat, voisin kai samantien avata vaatekaappini ja päiväkirjanikin. Pienen myönnytyksen annan kuitenkin siinä, että haluan jälleen kertoa muutamalla sanalla parista viime viikkoina katsomastani hyvästä tai erinomaisesta leffasta.

No niin, yksi paljastus heti alkuun:olen ihan koukussa Woody Allenin leffoihin. Näistä katsoin viimeksi elokuvan Manhattan. Elokuvan pääroolissa ohjaaja esittää turhautunutta televisiokäsikirjoittajaa, joka etsii esikoisromaanilleen suuntaa edistymättä aikeissaan. Nuoren seurustelukumppaninsa lisäksi hän viettää aikaansa parhaan ystävänsä rakastajattaren kanssa, johon houkutuksille altis juutalaismies tietysti ihastuu. Rakastan Allenin terävää dialogia, tilannekomiikkaa, nopeutta, sarkasmilla verhoiltua positiivisuutta (tai toisinpäin) ja epäsovinnaisuutta. Manhattan on erinomainen elokuva.

Realistisista työläiskuvauksistaan tunnetuksi tulleen brittiläisen Ken Loachin ohjaamassa Hellässä suudelmassa keskitytään kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan nuoren aikuisen rakkaustarinaan. Pakistanilaissyntyinen Casim (Atta Yakub) tapaa irlantilaissyntyisen katolisen koulun opettajan Roisinin (Eva Birthistle) Skotlannin Glasgow’ssa, pari rakastuu ja päättää muuttaa yhteen, mitä kummankaan lähiyhteisö ei pysty hyväksymään. Aihe saattaa tuntua kuluneelta, mutta en ainakaan itse muista suoralta kädeltä nähneeni vastaavaa tarinaa valkokankaalla, ja varsin hienosti ja laajalla perspektiivillä Loach onnistuu teemaa elokuvan ajoittaisista ja pahanlaisistakin heikkouksista (siirappisuus, ennalta-arvattavuus, epätasaiset näyttelijäsuoritukset) huolimatta lähestymään. 

Itävaltalaisen Michael Haneken ohjaus Elfriede Jelinekin romaanista Pianonopettaja ei ole erinomainen elokuva sekään mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tarinan juoni on nimittäin varsin kiinnostava ja elokuvan näyttelijät loistavia. Pääosissa esiintyvät pianonsoitonopettaja Erikaa näyttelevä Isabelle Huppert ja tämän nuorta oppilasta näyttelevä Benoit Magimel. Jokseenkin mielenvikaisen ja jossakin määrin sadistisen äitinsä kanssa asuva Erika pakenee ahdistustaan pornon maailmaan. Kun lahjakas ja komea oppilas alkaa vietellä Erikaa, paljastuu pianonopettajan fantasiamaailman kieroutuneisuus pikkuhiljaa ja lopulta karmaisevalla tavalla. Elokuvasta puuttuu "se jokin", mutta oikeasti syvällisellä tavalla se pureutuu vaikeaan aiheeseensa.

Neil Jordanin Crying Gamen olen nähnyt kolmeen kertaan, ja joka kerta häikäistyn elokuvan kauneudesta, älykkyydestä, lämmöstä, uskomattomasta tarinasta, kertakaikkisen tasapainoisesta ohjauksesta, valtavan hienoista näyttelijäntöistä, sanalla sanoen elokuvan täydellisyydestä. Juonesta on vaikeaa kertoa paljastamatta samalla liikaa tarinan todellisesta punaisesta langasta, elokuva on yksinkertaisesti pakko nähdä.

Kävin eilen pitkästä aikaa Oopperassa. Valintani oli Kaija Saariahon Adriana Mater, johon libreton on kirjoittanut Amin Maalouf ja jonka on ohjannut Peter Sellars, molemmat Saariahon luottokollegoja. Kapellimestarina hääräsi minulle entuudestaan tuntematon espanjalainen Ernest Martínez Izquierdo. Päärooleissa esiintyivät Monica Groop, Pia Freund, Jyrki Korhonen ja Tuomas Katajala.

En ole nähnyt Saariahon Kaukaista rakkautta kuin muutaman televisioidun pätkän verran, siksikin olin varsin utelias sekä kuulemaan että näkemään suomalaisen nykyoopperan kiistatonta johtotähteä. Ja kyllä, oopperan toisinaan jopa futuristisen moderni mutta samalla myöhäisromanttisen elokuvallinen ja suhteellisen helposti lähestyttävä musiikki yhdistettynä lähes runollisen kauniiseen librettoon vangitsi sillä tavalla totaalisesti, että ainoastaan hiukan venytetyn tuntuista lopetusta (luultavasti lopetus tuntui venytetyltä ainoastaan siksi, että mieleni alkoi kiinnostua luvattoman paljon Vltavan ruokalistasta, jonka pariin tiesin pääseväni hyvässä seurassa heti oopperan jälkeen; vuohenjuustosalaatin lämpimät punajuuret maistuivat itse asiassa erittäinkin herkullisilta ja sopivat yhdistelmään erinomaisesti ja sopivan yllättävästi) lukuunottamatta ajatukseni ei juuri hetkeksikään karannut entisen Jugoslavian sodan ulkopuolelle.

Toisaalta, ehkä valitettavastikin näin. Ooppera oli nimittäin kauneudestaan huolimatta hyvin raskas. Libretossa tapahtuu vähän, ja enin aika vietetään mielen synkimmissä syvyyksissä ja osin alitajunnan tasolla. Tummaa mielenmaiseman luotausta tukee upea lavastus ja valaistus. Oopperan tekijöillä lienee ollut paljonkin sanottavaa teoksessaan ja sen toteutuksessa, mutta viimeiseksi minua jäi pohdituttamaan ajatus sodan addiktoivuudesta ja siitä irti päästämisen vaikeudesta. Sotatila on yksilöä  ja yhteiskuntaa järisyttävä kokemus, jonka päätyttyä arkeen palaaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sama pätee perinteisempiin riippuvuuksiin: niiden yksilössä aikaansaamat sekä psyykkiset että fyysiset tunnetilat ovat toisinaan niin voimakkaita, että riippuvuudesta vieroittuneenakaan yksilö ei voi olla noista kokemuksista koskaan täysin vapaa. Siksi moni addikti on aina addikti, oli hän sitten vapautunut riippuvuudestaan tai juuri edellä mainitusta syystä kyvytön ja haluton irroittautumaan siitä. 

Orkesteri soitti mainiosti, kuorokohtaukset olivat paitsi hyvin laulettuja myös taiturillisesti ja harkiten kirjoitettuja. Lisäksi laulajat pärjäsivät hienosti. Adrianan rooli on kuin kirjoitettu (saattaapi näin ollakin) Monica Groopin herkälle, taipuisalle ja kertakaikkisen kauniille mezzosopraanolle. Pia Freund yllätti positiivisesti. Monen sopraanon ääni itsessään ei ole aina kovin kaunis, Freundin voimakas sopraano sen sijaan on (tässä on toki pitkälti kysymys henkilökohtaisista mieltymyksistä). Nuorta tenoria Tuomas Katajalaa en ollut aiemmin kuullutkaan. Myös hänen tenorinsa on hyvin kaunis, kuulas, notkea ja nuorekas ja sopi rooliin erinomaisesti. Kun hän vielä saa lisää voimaa ääneensä, saattaa meitä ilahduttaa seuraavien vuosikymmenten ajan harvinaisen nautinnollinen tenori. Jyrki Korhosen basso jäi heikoimmalle. Hänen roolihenkilönsä Tsargo on toki kuolemaa tekevä juopporetku, mutta entisenä valtaa janonneena ja saaneenakin mahtimiehenä olisin halunnut kuulla muutakin kuin huokoista ja aika ajoin väkinäisenkin tuntuista puskemista.    

Suomen mieslaulajien joukkue ei tällä hetkellä loista taidokkuudellaan tai menestyksellään. Joskus jo ajattelin, että vika onkin minussa, kun naislaulajana arvioin miehiäkin jotenkin feminiinisen mittapuun mukaan. Näin ei kuitenkaan ollut. Kuuntelin muutama päivä sitten armoitetun tenorin Thomas Quasthoffin esittämiä Schubertin klassikkoja (Winterreise, Die schöne Müllerin...) enkä voinut kuin sydän pakahtuneena ihailla ihmisäänen mahdollisuuksia tavoittaa upeasti kirjoitetun tekstuurin avulla jotain arkea suurempaa.   

Katsoin syksyn aikana suunnilleen yhden elokuvan ja luin korkeintaan yhden kirjan. Masentavaa. Riemu oli sitäkin suurempi, kun joululomalla ehdin istahtaa illalla television ääreen harva se ilta ja nauttia toinen toistaan hienommista tai muuten vain viihdyttävistä elokuvista. Mahtavaa. Tässä muutama sananen katsomistani elokuvista.

Ingmar Bergmanilta katsoin kaksi klassikkoa, Fannyn ja Alexanderin sekä Seitsemännen sinetin. Fannyn ja Alexanderin olin nähnyt aiemminkin mutta unohtanut tunnelmaa ja pappia lukuunottamatta varsin perusteellisesti, ja siksi toinen katselukerta avasi elokuvan aivan uudella ja paljon syvällisemmällä tavalla, ja katselukokemus jouluyönä oli kertakaikkisen koskettava. Bergmanin ihmiskuvaus on vertaansa vailla. Seitsemännestä sinetistä en sitten juuri tolkkua saanutkaan, kunhan ihastelin taiturillista kuvausta, valojen ja varjojen vaihtelua, ja kävin välillä peittelemässä tai pisuttamassa tai viemässä vettä tai nenäliinaa unta odotteleville pienokaisilleni.

Klassikkolinja jatkui Fellinin Amarcordilla ja Brigitte Bardot -söpöilyllä ...ja Jumala loi naisen. Fellini on lempiohjaajiani, voisin katsella hänen elokuviaan loputtomasti. Usein surullisistakin kohtauksista huolimatta hänen elokuvansa jättävät lähes poikkeuksetta hyvän olon, häivähdyksen oivalluksesta elämän tosiasiallisesta kauneudesta. Nino Rotan musiikki sulautuu elokuvan pikkutarinoihin, tunnelmaan ja kuvaukseen saumattomasti. ...ja Jumala loi naisen -elokuvan parasta antia olivat minulle Ranskan etelärannikon hurmaavat maisemat, vaikka kai meistä jokainen katsoo ilokseen myös parikymppisen Bardot'n vastustamatonta flirttiä ja varsinkin hänen täysin siemauksin nauttimaansa tanssia.

Eurooppalaisen elokuvan voittokulku jatkui joululomallani loppuun saakka. Seuraavana oli vuorossa varsin tuntematon, uudehko musiikkidokumenttielokuva Romanien tie, jossa kerrotaan romanialaisten, makedonialaisten, espanjalaisten ja intialaisten romanihuippumuusikkojen yhteisestä Gipsy Caravan -kiertueesta Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten. Kaikki konsertit olivat loppuunmyytyjä, eivätkä syyttä. Ihan uskomaton draivi, istuin kuin naulittu olohuoneemme sohvalla ja harmistuin lähes joka kerta, kun jokin käsittömällä intensiteetillä ja sydänverellä esitetyistä lauluista jätettiin näyttämättä loppuun. Kaikista eniten minua vetävät puoleensa kappaleet, joiden melodiat, harmoniat ja soittimet kuljettavat mielen Lähi-Itään tai Intiaan, joiden hypnoottinen rytmi ei katkea ennen loppua ja jotka humalluttavat niin kiehtovasti ilman tilkkaakaan viiniä.

Espanjalainen elokuva on ollut pitkään lähellä sydäntäni, kiitos Pedro Almodovarin (moni muukin taitaa kiitellä häntä samasta), jolta tällä kertaa esitettiin hänen ehkä vakavin työnsä Huono kasvatus. Almodovarin hillittömään tragikomiikkaan ihastuneena olin hiukan huolissani, viihtyisinkö ohjaajan rehellisesti tummansävyisen elokuvan parissa, mutta huoleni oli turha. Almodovarin elokuvat eivät ole milloinkaan raskaita, eikä niistä irtoa pahaa makua. Lisäksi kauniimpia ja ilmeikkäämpiä näyttelijöitä ei nykyelokuvista juuri muualta löydy. Oikeasti raskas, vaikkakin myös lähes mestarillinen, elokuva on Alessandro Gonzáles Inárritun Amores Perros. Keskittymiseni ei karannut sen parissa juuri sen kauemmas kuin Huonossa kasvatuksessakaan (joka piti minut herpaantumattomasti otteessaan alusta loppuun), mutta katarsis oli kaukana siitä olotilasta, jossa lopulta vaivuin uneen todella tummanpuhuvan elokuvan katsomisen jälkeen.

Katsottuani parin viikon iltoina nämä seitsemän mainiota elokuvaa voin nyt myöntää, että minulla on suoranaisia vaikeuksia laskeutua taas sinänsä suloiseen ja elämänmakuiseen arkeeni, jonka illat täyttyvät jokseenkin täydellisesti ja rutiininomaisesti kodin ja työn monenmoisista askareista ja jossa seuraava elokuva häämöttää jossakin valkovuokkojen tuolla puolen.      

Elokuun illat ovat aina olleet vuoden kauneimpia. Vääntäydyttyäni kevyelle aamulenkille sunnuntaiaamuna saatoin todeta, että myös elokuun aamut voivat olla satumaisen suloisia: raikkaita mutta vielä lämpimiä, kirpeitä mutta samalla pehmeitä. Syksy on kuitenkin tuloillaan, kesä kääntämässä meille vaivihkaa selkäänsä ja suunnittelemassa ensilehtiensä pudottamista. Siksi tässä vielä pikaisesti muutama suositukseni mukaviksi kesänähtävyyksiksi. Elokuisina kohteinani olivat koko perheelle erinomaisesti soveltuvat Kungsbackan kotieläinpiha Porvoossa ja Muumimaailma Naantalissa sekä Sateenkaari-Suomi-näyttely Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla.

Tänä kesänä on väitelty siitä, voidaanko eri musiikinlajeja pistää objektiivisesti paremmuusjärjestykseen. Käytännöllisesti katsoen kysymys kuuluu: onko klassinen musiikki parempaa kuin kevyt musiikki?

Ensimmäinen ongelma on siinä, että eri musiikintyylien raja-aidat ovat sekoittuneet aikoja sitten. Eero Hämeenniemen klassinen musiikki saa vaikutteensa intialaisesta kansanmusiikista, Nightwishin rockmusiikin melodiat tarvitsevat oopperalaulajaa, jazz pyrkii ehkä olemaan vaikutteista vapaa ja omaksuu samanaikaisesti vaikutteita kaikkialta.

Toinen ongelma on siinä, että joitakin satoja vuosia sitten musikaalinen huippulahjakkuus ryhtyi ilmeisesti aika lailla automaattisesti säveltämään klassiseksi nimittämäämme musiikkia, sikäli kuin ryhtyi sävellyspuuhiin ylipäätään. Nykyisin tilanne on vallan toinen, huippulahjakkuus voikin olla kiinnostunut jostakin aivan toisesta musiikin osa-alueesta, vaikkapa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista.

Kolmas ongelma on siinä, että saavutetuista eduista ei haluta luopua. Klassisen musiikin tekijät ovat saaneet aikojen saatossa nauttia suurempaa tukea ja arvostusta kuin kevyen musiikin tekijät. Tilanne on viime vuosina tai vuosikymmeninä kääntynyt osin päälaelleen, mikä on ymmärrettävästi nostanut klassisen musiikin ammattilaiset ja ystävät varpailleen.

Poliitikkojen tulisi nähdä pinnallisen piikittelyn ja toisaalta viisaankin väittelyn lomasta, että jokaisella musiikinlajilla on oma merkityksensä eikä niitä voi asettaa muutoin kuin rinnakkain. Siksi jokainen musiikinlaji ansaitsee tukensa, joka ei voi määräytyä muutoin kuin tapaus- ja tilannekohtaisesti ja vaatii päättäjiltä todellista kulttuurintuntemusta ja ammattitaitoa.

Pori Jazz on siitä(kin) mukava festivaali, että siellä pääsee aitoon festaritunnelmaan sellainenkin, joka ei muutoin (enää) välitä kokea kaikkia suomalaiselle festarille tyypillisimpiä ominaisuuksia vaikkapa liikaa humaltuneista teineistä ylitse pursuaviin bajamajoihin. Toisinkin kuulee toki väitettävän, mutta ainakin itse vietin jälleen harvinaisen onnistuneen kesäviikon entisen kotikaupunkini lopulta aurinkoisissakin jazztunnelmissa.