Kävin likimain viime tingassa Helsingin taidemuseon Tennispalatsin Athos-näyttelyssä. Voi, miten se kannattikaan, ja kyllä sen arvasinkin. Näyttely on kertakaikkisen ainutlaatuinen ja hyvin kattava. Vastaavaa ei ole nähty missään maailmassa. Aihe kiinnostaa minua paitsi yleismaailmallisen merkityksensä vuoksi (Athos kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin) myös henkilökohtaisesta sympatiasta näitä hengen kosketusta janoavia erakoita kohtaan.

... olen aikaisempina vuosina kirjoittanut joulun alla Korvatunturin pukille, mutta jo jonkin aikaa minusta on tuntunut siltä, ettei pukki olekaan kovin kiinnostunut toiveistani. Olen muun muassa pyytänyt hieman vähemmän krääsää lapsilleni, mutta kaikkina heidän pienen elämänsä jouluina he ovat kuitenkin saaneet enemmän kuin tarpeeksi tavaraa, muutakin kuin noita aina yhtä arvokkaita Taivaan tavaroita, joita Joulupuu on rakennettu -laulussa luetellaan.

Myös sinuun olen toki turvautunut näinä vuosina. Kuten hyvin tiedät, olet joulupukin ohella ainoa suuren luokan tähti, jota olen vuosikausia todella fanittanut. Niin, myönnettäköön, että siitä on jo kovastikin aikaa, mutta luettuani vasta ilmestyneestä U2-yhtyeesi omaelämäkerrasta tunnistin edelleen suuren sympatian sinua ja väkeäsi kohtaan sydänalassani. Arvostan sitä, ettet ole antanut kyynisyyden kadottaa suuria unelmiasi. Arvostan sitä, etteivät unelmasi ole jääneet yksinomaa sanoiksi suurenmoisille lauluillesi, vaan olet antanut niille elämän esimerkiksi ihmisoikeuksien ja ympäristönsuojelun vauhdittamisessa tai Afrikan auttamisessa ulkomaisen velan, korruption ja aidsin keskellä.

Siksi minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että kirjoitan tästedes joulunajan toivelistani joulupukin sijasta sinulle. Tänä vuonna olen jo hieman myöhässä, joten tiivistän toiveen yhteen: Rakas Bono, teethän voitavasti, jotta ihmiskuntamme lakkaisi rinnastamasta kyynisyyttä viisauteen ja toiveikkuutta naiiviuteen. Parempaa uutta vuotta sinulle!

Kävin lasteni kanssa Helsingin Annantalolla nukketeatteri Sampon jouluisessa esityksessä Joulu tulla jollottaa. Miten herttaista, puhdasta, pelkistettyä, hellää, hauskaa ja ammattitaitoista! Tällaisia elämyksiä lapsemme ja me aikuisetkin tarvitsemme, tästä jos jostain syntyy oikea joulumieli, toiselle harras, toiselle maallinen, mutta sittenkin niin lämmin ja suloinen. 3-vuotias tapitti haltioissaan 45-minuuttisen esityksen alusta loppuun, 1-vuotias pääsi tarvittaessa pyrähtelemään penkkien väleihin ja kiipeilemään niille.  

Kyllä he tänä aamuna nauliutuivat koti-TV:nkin ääreen lasten aamuohjelmia katsomaan, kun Mikki Hiiri ystävineen kohkasi taas sellaisella vauhdilla, että äiti olisi mieluiten sulkenut koko toosan, ellei olisi sittenkin halunnut juoda kahvikuppostaan ja lukea päivän Hesaria hetkeä rauhassa. Sama ilmiö toistuu perheemme ruokailuissa. Lapset rakastavat hartaudella taputtelemiani ja paistamiani linssipihvejä, mutta ahmivat vähintään yhtä suurella antaumuksella kaupan valmiita tortellineja ja pastakastiketta.

Valinta onkin meidän vanhempien. Lapset sopeutuvat, tottuvat, oppivat. Oppivat pitämään, oppivat inhoamaan, oppivat arvostamaan, oppivat välttämään. Mikä vastuu ja mikä ihana tehtävä onkaan annettu meille vanhemmille, jotka voimme avata lapsillemme juuri sellaisen maailman, jossa arvelemme heidän olevan hyvä kasvaa ja elää. Mikä vastuu ja mikä tärkeä tehtävä.  

Kaivelin vanhoja lehtileikkeitä ja löysin HS:n kulttuurisivun artikkelin marraskuun puolivälistä. Siinä kirjoitettiin musiikkioppilaitosten rahoituksesta ja arvomaailmasta.

Tänä vuonna musiikkioppilaitosten opetustuntikohtaista valtionapua maksetaan reilut 53 miljoonaa euroa. Ensi vuoden talousarviossa lisäystä on vain 4000 tunnin verran, kun tarve Musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajan Juha Klemettisen mukaan olisi 140 000 tuntia. Sekä Klemettinen että opetusministeriön ylitarkastaja Tiina Kavilo ovat yhtä mieltä siitä, että lukukausimaksujen korkeuden vuoksi musiikkiharrastus musiikkiopistossa ei ole ainakaan pääkaupunkiseudulla enää kaikkien lasten saatavilla.

Tuttavani tytär opiskelee laulua Vantaan musiikkiopistossa. Kustannukset ovat lähes 300 euroa lukukaudelta. Se on aikamoinen summa perinteisesti edullisena pidetyssä musiikkiopistossa. Avoimella puolella opetus maksaa vielä enemmän. Läheskään kaikki eivät varsinaiselle puolelle kuitenkaan pääse tai mahdu.

Patotien opetuspisteessä Louhelassa on hiljattain poistettu säästösyistä käytöstä kerroksen toinen pää. Eikö sille todellakaan ollut tarvetta vai pakottaako rahapula epätoivoiselta kuulostaviin temppuihin? Kaupungin perimät vuokrat lienevät suuri osa opiston menoista opettajien palkkojen ohella.

Helsingin puolella on ollut syksyn aikana aikamoista hässäkkää taiteen perusopetusta antavien oppilaitosten tukemisen suhteen. Jotain mätää on samoissa asioissa Vantaallakin. Millaisilla summilla tätä elintärkeää kulttuurityötä tekevää laitosta ja vastaavia mahdetaan oikein tukea? Voidaanko vuokria määrättäessä ottaa huomioon laitoksen erityisluonne? Saavatko toiminnan järjestäjät riittävästi tukea taloudelliselle suunnittelulleen?

Pidin maanantaina 4.12. Hämeenkylän kirkossa ystävieni kanssa koko perheen joulukonsertin, jonka nimesimme erään kirjoittamani joululaulun nimen mukaisesti Lumiseksi poluksi. Konsertin järjestelyt ja ohjelmiston harjoitteleminen veivät aikaa ja energiaa sen verran, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähälle. Ehkä tästä eteenpäin ehdin ja jaksan taas kirjoittaa säännöllisemmin. Kunpa saisin koko nettisivustonikin pikapuolin auki.