YTV suunnitelee mittavia muutoksia pääkaupunkiseudun joukkoliikenteeseen lähivuosina. Suunnitelmissa on lisätä syöttöliikennettä keskeisille asemille, Vantaalla lähinnä Tikkurilaan ja Myyrmäkeen, sekä parantaa poikittaisia yhteyksiä. Kehäradan valmistuminen on osin suunnitelmaluonnoksen lähtökohtana.

Syöttöliikenteen lisääminen tarkoittaa sitä, että suorat yhteydet Vantaalta Helsinkiin ja sen keskustaan vähenevät. Toisaalta matka-ajat monin paikoin lyhenevät, kun vuorovälejä pystytään tihentämään, ja myös asemien kuntoon ja turvallisuuteen on luvattu kiinnittää huomiota. Monelle matka-aika on yksi tärkeimmistä tekijöistä likennevälinettä ja reittiä valittaessa. Muita tekijöitä voivat olla esimerkiksi hinta, matkustusmukavuus ja ympäristönäkökohdat. 

Itse arvostan suoria yhteyksiä, mikä johtuu siitä, että liikun usein lasten kanssa ja palelen helposti. En halua kuitenkaan lähtökohtaisesti vastustaa YTV:n suunnitelmia vaan olla avoin ja ennakkoluuloton uusille ratkaisuille. Matkustajamäärien kasvaminen joukkoliikenteessä on sekä ympäristön että YTV:n etu, siksi on kaiken järjen mukaan syytä uskoa, että YTV pyrkii järkiratkaisuihin ja matkustajien hyvään palvelemiseen. Linjamuutosten lisäksi edessä on tariffiuudistus, jossa pääkaupunkiseutu tullaan mitä luultavimmin jakamaan vyöhykkeisiin, joilla matkalipun hinta määräytyy sekä vyöhykkeen että matkan pituuden mukaan.

Pähkinärinteen asukkaat ovat olleet erityisen huolissaan suunnitelluista linjamuutoksista, ja mielestäni aivan oikeutetusti. YTV on suunnitellut lakkauttavansa suorat yhteydet Hämeenkylästä ja Pähkinärinteestä Tikkurilaan, mikä on suututtanut paikalliset asukkaat. Tuntuu kieltämättä kummalliselta, jos Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa ei pääse isolta asuinalueelta yhdellä bussilla kaupungin keskustaan. Asukkaiden ehdotus tulevan bussilinjan 52 jatkamisesta Myyrmäestä Pähkinärinteeseen ja Hämeenkylään tuntuu perustellulta ja järkevältä. Joka tapauksessa osa linjan busseista voisi ajaa Myyrmäestä eteenpäin vaikkapa linjana 52A.

Adressin on allekirjoittanut 1820 henkilöä, joiden joukossa olen itsekin. Mukana on myös useita yhdistyksiä. Ennen kaikkea olisi mieletäni reilua ja tärkeää, että kansalaismielipidettä kuunnellaan, että se otetaan tosissaan ja että siihen myös reagoidaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei asukkaiden vaivannäkö ole ollut turhaa. Kaupunginhallitus käsittelee huomenna uusittua luonnosta, jossa suora yhteys Pähkinärinteestä Tikkurilaan on huomioitu. Toivottavasti tämä toimii myös esimerkkinä muille kuntalaisille siitä, ettei mielipiteen ilmaisu ja oikeiden asioiden puolesta taisteleminen ole turhaa. Tähän haluan uskoa itsekin. 

YTV:n ja HKL:n bussiliikenteessä on meneillään kokeilu, jossa polttoaineena käytetään Neste Oilin palmuöjystä valmistamaa biodieseliä. Kokeilu alkoi vuonna 2007 ja laajeni täyteen mittaansa syksyllä 2008. Tällä hetkellä ajossa on noin 300 palmuöljydieselillä kulkevaa autoa. Kokeilun on tarkoitus päättyä vuonna 2011.

Helsingin, Espoon ja Vantaan valtuustot ovat kukin jättäneet aloitteen kokeilun keskeyttämisestä. Vaikka biodieselin ilmaan tupruttamat pienhiukkas- ja lähipäästöt ovat kiistatta pienempiä kuin tavallisten polttoaineiden, on sen tuotanto ja käyttö kokonaisilmastotaloudellisesti vailla vakaata pohjaa. Suurin ongelma liittyy palmuöljyn tuotanto-olosuhteisiin, mistä esimerkiksi HKL on lausunut seuraavasti: "Palmuöljyn käyttö ei ole ongelmatonta. Vaikka Neste Oilin itse käyttämät polttoaineentoimittajat tuottavat palmuöljyä lähtökohtaisesti kestävin periaattein (elinkaaren aikainen kasvihuonekaasutase laskee kymmeniä prosentteja fossiiliseen polttoaineeseen verrattuna), johtaa palmuöljyn kasvava käyttö maailmassa viljelyalan kasvuun ja julkisuudessakin esiintyneisiin haittoihin. Nämä haitat tulee ratkaista kestävällä tavalla ennen kuin pilotista voidaan siirtyä tämän kaltaisen biopolttoaineen pysyvään käyttöön pääkaupunkiseudun busseissa...".

Kokeilu tullaan kuitenkin jatkamaan loppuun, mikä vaikuttaa itse asiassa tässä tilanteessa järkevältä. Hankkeen avulla saadaan kerättyä tietoa biopolttoaineiden käytön vaikutuksista. Lisäksi sekä HKL että YTV tuntuvat suhtautuvan vakavasti palmuöljydieselin tuotannon problematiikkaan niin nyt kuin tulevaisuudessakin. YTV:n hallituksen tekemän päätöksen mukaan ”pitkällä aikavälillä HKL ja YTV edellyttävät, että liikenteen biopolttoaineet tuotetaan ei-ruokakelpoisista raaka-aineista kaikki mahdolliset, myös maankäytön muutoksiin liittyvät kestävän kehityksen kriteerit täyttäen.”  

Palmuöljytuotannon takia tullaan Kaakkois-Aasiassa hävittämään lähivuosina lähes Uudenmaan kokoinen alue sademetsää. Tämä pahentaa ilmastonmuutosta, tuhoaa uhanalaista luontoa ja aiheuttaa ihmisoikeusongelmia. Siksi suhtaudun palmuöjydieselin tuotantoon lähtökohtaisesti erittäin kriittisesti ja toivon, että YTV panostaisi ennemminkin kotimaisiin biojätepohjaisiin polttoaineisiin, joiden tuottamisessa se voisi itsekin ottaa aktiivisen roolin.

Sain yhteydenoton koskien ekotuotteiden markkinointia. Kirjoittaja kaipasi arjen ekotuotteille kuten kestovaipoille, kuukautiskupeille ja pesupähkinöille kunnollista markkinointia, jotta kuluttajat löytäisivät nämä oikeasti näppärät ja ympäristöystävälliset tuotteet nykyistä helpommin ja laajemmassa mittakaavassa. Hän mietiskeli, voisiko tällaisille tuotteille myöntää markkinointitukea tai apua markkinointistrategian luomiseen.

Kirjoittaja on todellakin hyvällä ja tärkeällä asialla. Monen ekotuotteen keskeisin markkinointikanava on edelleen puskaradio, joka toimivuudestaan huolimatta on usein hidas, suurpiirteinen ja paikoitellen epäuskottava. On olemassa paljon ekotuotteita, joista kuluttajien enemmistö ei ole koskaan kuullut, ja takuuvarmasti monia sellaisia, joista asiaan perehtynytkään kuluttaja ei tiedä. Laadukkaasti ja laajasti toteutettu markkinointikampanja toisi tuotteet ihmisten tietoisuuteen ja lisäisi niiden uskottavuutta. 

Erilaisia tukijärjestelmiä on tälläkin hetkellä olemassa TE-keskusten, Motivan materiaalitehokkuusyksikön, EU:n ja jopa Tekesin ja Sitran kautta. Valtaosa ekotuotteita tekevistä ja myyvistä yrityksistä on verrattain pieniä. Pullonkaula onkin ehkä rahoitusjärjestelmiä enemmän koordinoinnissa ja neuvonnassa näiden yritysten suuntaan, eli sen kertomisessa, mistä tukea voisi hakea.

Yksityisiä elinkeinonharjoittajia tuettaessa tulee lain mukaan huolehtia kilpailuneutraliteetistä. Yksityinen yritys voi saada tukea tuotekehitykseen ja innovaatiotoimintaan, mutta markkinointituki kohdistuu yleensä yhteismarkkinointiin. Toisin sanoen ekoyritysten yhteenliittymä voisi saada tukea kaikkien tietyt kriteerit täyttävien tuotteiden yhteismarkkinointiin.

Miettiessäni kuntien tai yksittäisen valtuutetun roolia ekotuotteiden tukemisessa tuli ensimmäisenä mieleeni vinkkien kokoaminen kaupungin nettisivuille kaupungin alueelta saatavissa olevista luonnonvaroja säästävistä tuotteista. Surffasin vielä YTV:n sivuille, joilla esitelty Fiksu-kampanja ajaa osittain samaa asiaa.

Lihansyönti on taas tapetilla. YK:n ilmastopaneelin IPCC:n johtaja Rajendra Pachauri suosittelee, että ihmiset vähentäisivät lihan syöntiä aluksi pitämällä viikoittain lihattoman päivän (HS 8.9.). Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Metaani taas on yli 20 kertaa hiilidioksidia tehokkaampi kasvihuonekaasu. Karjatalous aiheuttaakin maailmassa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne.

Joko Pachauri on lukenut Länsi-Vantaan Vihreiden kannanoton viime maaliskuulta (Kouluihin ja päiväkoteihin kasvisateria kaikille kerran viikossa) tai on fiksuna ihmisenä muuten vain samoilla jäljillä kanssamme. Tuolloin esimerkiksi Iltalehden ja nyttemmin Helsingin Sanomien keskustelupalstalla runsaasti keskustelua herättänyt ehdotus ei siis ole mitään viherpipertäjien hörhöilyä, vaan realistinen ja täysin toteuttamiskelpoinen väline päästöjen vähentämiseksi sekä kuntatasolla että länsimaissa yleisemmin. Lisäksi voidaan huomioida sen terveydelliset ja taloudelliset vaikutukset.

Moni tuntuu edelleen katsovan asiakseen hymähdellä kiistämättömille argumenteille hiukan tai erittäinkin mitätöivään tyyliin ja linnoittautuu loukattuna nimimerkin taakse ärähtelemään tuhansia kertoja kuultuja latteuksia. Tosiasia kuitenkin on, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Yksi kasvisruokapäivä viikossa on pelottavan helppo toteuttaa joko kaupungin ruokailussa tai jokaisen henkilökohtaisessa elämässä ja lisäksi kiistattoman tehokas konsti maapallomme tilan kohentamiseksi. 

Muutettuamme Kartanonkoskelle viime talvena olemme onnistuneet minimoimaan kotitaloutemme sekajätteen eli kaatopaikalle vietävän jätteen määrän lähes olemattomiin kuitenkin ilman mitenkään ylivoimaisia ponnistuksia. Tässä kierrätysvinkkimme lähistön asukkaille ja yhtä hyvin muillekin.

Paperi (lähinnä sanomalehdet), kartonki ja pahvi (pakkaukset, maito-, mehu- ja jogurttitölkit) sekä biojäte (johon laitetaan myös talouspaperi) kerätään omassa taloyhtiössämme. Lasit, metallit ja pullot viemme polkupyörällä joko Jumboon tai Tammiston Jättijakoon. Vaatteet ja paristot viemme Jättijakoon (näitäkin saatetaan kerätä myös Jumbossa), myös muun ongelmajätteen voi jättää sinne. Vanhentuneet lääkkeet viemme apteekkiin. Energiajakeen (lähes kaikki kotitalousmuovit, styroksi, muovitetut paperit, likaiset kartongit) viemme Haltialan tilan energiajaekeräykseen.

Löydettyämme energiajakeen keräyspisteen pyöräilyetäisyydeltä kotoamme sekäjätettä on syntynyt vähän. Käytännössä sekajätteeseen menevät perheessämme enää vaipat (meillä käytetään vielä yövaippoja eivätkä kestovaipat valitettavasti sovi lapsilleni, ks. blogi1 ja blogi2 ) sekä alumiinivuoratut pakkaukset kuten kahvipaketit tai suolapähkinäpussit (molemmat suuria herkkujani erikseen nautittuina).

Energiajakeen ainoa ongelma on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole tällä hetkellä laitoksia, jotka pystyisivät tätä jätettä hyödyntämään, ja siksi energiajae kuljetetaan poltettavaksi muualle Etelä-Suomeen. Energiajae on jätettä, jota ei voi kierrättää materiaalina, mutta joka voidaan käyttää hyödyksi energian tuotannossa. Jakeesta valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Mitä sen joukkoon tarkkaan ottaen saa tai ei saa laittaa, on kirjattu esimerkiksi YTV:n sivuille.

On kuitenkin kokonaan toinen asia kierrättää aikaansaamansa jäte kuin pyrkiä vähentämään tuottamansa jätteen määrää itsessään. Tässä meidän perheellämme on paljon enemmän tekemistä, esimerkiksi siitä syystä, että olen onneton käsistäni tai lähinnä todella aikaansaamaton yrittäessäni alkaa paikata hajonnutta vaatekappaletta tai korjata rikki mennyttä lelua tai esinettä. Sen sijaan ostosreissut olemme jo pitkään hoitaneet omilla kauppakasseilla, joihin on kätevää pakata niin hedelmät ja vihannekset kuin kaikki muutkin ostokset ruoista vaatteisiin. 

Ekovihreiksi kutsutaan joskus niitä vihreitä, joille ekologisuus on ensisijalla lähes kaikissa elämänvalinnoissa. He ovat eräänlaisia "tosivihreitä", jotka ovat valmiita tinkimään usein radikaalistikin elintasostaan luonnon ja ympäristön hyvinvoinnin vuoksi. Minua tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekovihreäksi, mutta myös Vihreillä on jäsenjärjestö Ekovihreät ry, jonka kotisivulla järjestön ideologiaan voi perehtyä tarkemmin.

Hivenen tavallista vihreämpiä olemme kuitenkin tänä kesänä olleet, koska olemme välttäneet käytössämme olevan auton käyttöä lähes viime tippaan saakka. Viime viikolla näin kävi tahtomattamme, koska auto kieltäytyi käynnistymästä juuri Joel-poikani kolmivuotissyntymäpäiväjuhlien aattona. Koska ilma oli helteinen, halusimme pihaamme ehdottomasti uuden aurinkovarjon. Ja koska väkeä oli tulossa toistakymmentä, oli meillä edessämme myös välttämätön ja laajamuotoinen kauppareissu.

Koska olin kolmisin lasten kanssa, kiinnitin (huonokuntoiseen - tarvitsen uuden tuotapikaa) polkupyörääni peräkärryn, johon lapset tavalliseen tyyliinsä istahtivat. Pääsimme erinomaisesti suosimaamme lähikauppaan, jossa suoritimme massiiviset ostoksemme sillä seurauksella, että peräkärryyn oli paluumatkaksi pakattava neljä kassillista ruokaa, viisi kiloa multaa, viisi kiloa mansikoita, käsilaukkuni ja kaksi lasta. Saimme survottua kaksi ruokakassillista, käsilaukkuni ja mullan peräkärryn istuimen takana sijaitsevaan säilytystilaan. Lapset istahtivat paikoilleen, ja molempien jalkoihin pakattiin täpötäysi ruokakassi ja kaiken kukkuraksi mansikkalaatikko.  En tiedä, herätimmekö enemmän puhdasta ihmetystä, hilpeyttä vai sääliä puhkuessamme pää hiessä (tosiaan, kaikki kolme pää hiessä) kaupalta kotiimme. Lapset pärjäsivät kuitenkin todella hienosti. Vasta parikymmentä metriä ennen kotia kuului takaani läkähtyneen pikkupojan voihkaisu: "Äiti, täällä on ihan kamalasti tavaraa. Minä en mahdu tänne!"

Seuraavaksi piti hakea aurinkovarjo. Tälle retkelle lähtivät Joel ja Kari, kun taas Sofia ja minä jäimme leipomaan kakkua. Matkaan otettiin jälleen mukaan polkupyörä ja peräkärry, matkaa oli kilometrin verran. Ehkä 40 minuutin kuluttua pihaamme saapuivat iloinen pikkupoika ja hikinen mies. Aurinkovarjon jalanpidike (en tiedä, millä nimellä sitä yleensä kutsutaan) oli löytänyt paikan peräkärrystä, johon poika ei enää mahtunut. Siispä varjo jalkoineen kulki miehen olkapäällä ja poika polkupyörän satulassa yhdellä kädellä tuettuna. Me tytöt kiitimme nöyrästi vaivannäöstä ja seurasimme varjon pystytystä - huomataksemme, että varjo oli rikki. No, ei siinä auttanut muu kuin lähteä uudelle kierrokselle palauttamaan varjo ja hakemaan uusi, ja tottahan toki pikkukaveri vaati ehdottomasti päästä jälleen mukaan ostoksille. Minä luonnollisesti olisin jo aikoja sitten ollut valmis antamaan periksi, mutta muut olivat sitä mieltä, että varjoa ehdottomasti tarvittiin. Siispä pojat hakivat uuden varjon, ja seuraavana päivänä meillä oli loistavat kekkerit ja ruhtinaalliset tarjoilut.

Mitä voimme tästä päätellä? Me emme tarvitse autoa. Mutta mutta... Varsin paljon pitäisi elämässämme muuttaa sekä ajankäytön että mukavuuden suhteen, jos luopuisimme autostamme kokonaan. Pääsemme todella mainiosti liikkumaan sekä keskustaan että Tikkurilaan tai Myyrmäkeen bussilla ja kaikkialle muutaman kilometrin etäisyydelle polkupyörällämme, mutta entäpä mökkireissut Keski-Suomeen, mummolareissut Poriin tai jopa uimareissut tuttavaperheen kanssa Vuosaaren Kallahteen, jossa tänään kävimme nauttimassa kesän kuka ties viimeisestä hellepäivästä? Entä tyttäreni syntymäpäiväjuhlat elokuussa? Ekovihreitä emme ole emmekä toistaiseksi ole ekovihreiksi muuttumassa, niin paljon kuin aatetta arvostammekin. Ja Luojan kiitos huollettu autommekin käynnistyy taas.   

Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä kommentoi tänään Hesarin mielipidesivulla Animalian Eveliina Lundqvistin kirjoitusta turkiseläinten hyvinvoinnista väittämällä, että aktivistien retoriikka on jäänyt kymmenen vuotta ajasta jälkeen.

Mononen-Mikkilä ei kuitenkaan itse ota sanallakaan kantaa siihen, miksi turkistuotantoa ylipäänsä tarvitaan nykypäivänä. Tällainen argumentointi jos jokin on viime vuosituhannelta. Hän itsekin myöntää, ettei lainsäädännöllä pystytä takaamaan eläinten hyvinvointia, ja perustaa oman retoriikkansa sellaisille väitteille kuin "Eläinten kokoon suhteutettuna turkiseläimillä on enemmän tilaa kuin citysinkulla yksiössään" ja "Turkisten tuotanto on ollut voimakkaassa kasvussa myös EU:n alueella viime vuosina".

Entä sitten? Citysinkulla on elinpiirinään koko kaupunki tai maapallo. EU taas ei ole ennenkään tehnyt ketään kaikkivoipaiseksi. Kenenköhän väite tässä kysymyksessä on edes lähinnä totuutta? Lisäksi kirjoituksen otsikko "Aktivisteja ei kiinnosta eläinten hyvinvointi" on lapsellisessa provokaatiossaan ja asenteellisessa stereotypian ylläpidossaan ala-arvoinen.

Toivoisin kovasti asiallista keskustelua kyseisen elinkeinon harjoittamisen mielekkyydestä. Aika ajoin tätä näkyykin, mutta tuntuu siltä, että keskustelu on jumiutunut yhtä pahoin kuin minkki virikehäkkiinsä.    

Lukiossa opin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Puolueiden tehtävä on kanavoida kansalaisten tarpeita päätöksentekoon. Politiikkaan hakeutuvat ihmiset haluavat ajaa eteenpäin asioita, jotka kokevat tärkeiksi itselleen, yhteiskunnalle ja maapallolle.

Yhä useammin en kuitenkaan enää tiedä, uskoisinko yhteiskuntaopinopettajaani vai en. Moni poliitikko tuntuu kiinnostuneen enemmän oman työpaikkansa säilymisestä kuin yhteisen hyvän etsimisestä.

Viimeksi maa-ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila (kesk) äityi sanomaan, ettei Itämeri pelastuisi, vaikka maatalous Suomessa lakkautettaisiin. Maataloutta ei siten voi syyllistää Itämeren sinilevätilanteesta. Irrallisina hänen lauseensa toki ovatkin totta, mutta ministerin asenne koko kysymykseen on sietämätön ja perustunee hänen asemaansa sikatilallisena ja kepulaisena politiikan keskushenkilönä.

Luoja varjelkoon minua valitsemasta sanojani sen mukaan, miten ajattelen mahdollisten äänestäjieni minun haluavan ajatella, ja valitsemasta mielipiteitäni ja kantojani sen mukaan, miten eniten saisin äänestäjiä taakseni. Yököttävää.

Itämerta rehevöittävistä ravinteista, typestä ja fosforista, lähes 60 % on peräisin maataloudesta, jonka päästöt ovat Itämeren maista Suomessa asukasta kohden suurimmat. Maatalouden harjoittajia ei Itämeren tilanteesta varmastikaan tule syyllistää, maa- ja metsätaloudestamme päättäviä poliitikkoja sen sijaan ehkä hyvinkin. 

Liikenne- ja viestintäministeriö on laatinut uuden toiminta- ja taloussuunnitelman, jossa esitetään, että seuraava hallitus tukisi vuosittain 25 miljoonalla eurolla suurten kaupunkien joukkoliikennettä. Lisäraha tulisi ministeriön ehdotuksen mukaan palvelutason lisäämiseen. Tuen edellytyksenä olisi, että kaupungit säilyttäisivät nykyisen rahoitustason. Raha ei tulisi ensisijaisesti lipunhinnan alennuksiin.

Hienoa. Summa on merkittävä, sillä tämän vuoden talousarviossa joukkoliikenteelle on varattu noin 91 miljoonaa euroa. Tästäkin huolimatta olen sitä mieltä, että ehdottomasti suurin ongelma nykyisessä joukkoliikenteessämme on sen hinta. Vuoroja saa kaikin mokomin olla lisää, poikittaisliikenne kaipaa totta vieköön lisää linjoja ja yhteydet saisivat olla kaiken kaikkiaan parempia siirtymisineen kaikkineen. Mutta niin kauan kuin lippujen hinnat ylittävät henkilöautolla matkustamisen kustannukset, tekee suurelle enemmistölle meistä todella tiukkaa jättää oma auto talliin, sikäli jos sellainen on tullut hankittua.

Mielestäni tarvitaan siis ennen kaikkea muutosta pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen rahoittamiseen ja sitä kautta lipun hintoihin. Ensimmäiseksi kaupunkien tulisi ryhtyä tukemaan seutuliikennettä yhtä paljon kuin kaupunkien sisäistä liikennettä, jolloin seutuliikenteen lipunhintoja saataisiin alaspäin.

Lippujen hinnat on saatava laskuun koko Suomessa. Vasta tällöin matkustajamäärät voidaan saada todelliseen kasvuun. Toinen vaihtoehto on korottaa yksityisautoiluun liittyviä kustannuksia ja saada näin lisää joukkoliikenteen käyttäjiä. Ehkäpä kepin ja porkkanan yhdistelmä toimisi kaikkein parhaimmin. 

Mikä Suomea oikein riivaa, kun se toisaalta myöntää ilmastonmuutoksen vakavuuden ja halunsa puuttua siihen nopeasti ja tehokkaasti, ja toisaalta kuitenkin välttelee sitoutumasta edes EU:n esittämään tavoitteeseen vähentää päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä? Päättäjillä olisi tässä kansan täysi tuki, niin suuri on kansalaisten huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista tutkimuksen kuin tutkimuksen mukaan. Mitä ihmettä nyt jahkaillaan?

Päästöjen vähentäminen EU:n puheenjohtajamaa Saksan ehdotuksen mukaisesti on täysin realistinen tavoite, ja sitä tukevat muiden muassa Ranska, Iso-Britannia, Ruotsi ja Tanska. Tavoitetta taas
kritisoivat erityisesti Itä-Euroopan maat ja Suomi. Kioton sopimusta seuraamalla, uusiutuviin energiamuotoihin panostamalla ja energiatehokkuutta lisäämällä koko EU:n alueella olisi mahdollista päästä huomattaviin päästövähennyksiin.    

Asian erityisen ärsyttäväksi tekee se, että Energiateollisuuden, Teknillisen korkeakoulun, VATT:n ja WWF:n yhteistyössä laatimassa mallissa Suomi pystyisi vähentämään päästöjään 30 prosenttia vuoteen 2020 mennessä, siis 10 prosenttia enemmän kuin EU:n esittämä tavoite edellyttäisi.

Koska päättäjät myös tietävät, että ilmastonmuutokseen vastaaminen tulee sitä edullisemmaksi, mitä nopeammin siihen reagoidaan (Nicholas Sternin raportti), on Suomen toiminta vähintäänkin omituista. Kyseessä lienee suomalainen muutosvastarinta - tai pahemmassa tapauksessa hallituspuolueidemme vähäinen tietämys ja kiinnostus asiaa kohtaan, mikä kyllä lisäisi tarvetta saada aiheen asiantuntijoita uuteen hallitukseen.