Muutettuamme Kartanonkoskelle viime talvena olemme onnistuneet minimoimaan kotitaloutemme sekajätteen eli kaatopaikalle vietävän jätteen määrän lähes olemattomiin kuitenkin ilman mitenkään ylivoimaisia ponnistuksia. Tässä kierrätysvinkkimme lähistön asukkaille ja yhtä hyvin muillekin.

Paperi (lähinnä sanomalehdet), kartonki ja pahvi (pakkaukset, maito-, mehu- ja jogurttitölkit) sekä biojäte (johon laitetaan myös talouspaperi) kerätään omassa taloyhtiössämme. Lasit, metallit ja pullot viemme polkupyörällä joko Jumboon tai Tammiston Jättijakoon. Vaatteet ja paristot viemme Jättijakoon (näitäkin saatetaan kerätä myös Jumbossa), myös muun ongelmajätteen voi jättää sinne. Vanhentuneet lääkkeet viemme apteekkiin. Energiajakeen (lähes kaikki kotitalousmuovit, styroksi, muovitetut paperit, likaiset kartongit) viemme Haltialan tilan energiajaekeräykseen.

Löydettyämme energiajakeen keräyspisteen pyöräilyetäisyydeltä kotoamme sekäjätettä on syntynyt vähän. Käytännössä sekajätteeseen menevät perheessämme enää vaipat (meillä käytetään vielä yövaippoja eivätkä kestovaipat valitettavasti sovi lapsilleni, ks. blogi1 ja blogi2 ) sekä alumiinivuoratut pakkaukset kuten kahvipaketit tai suolapähkinäpussit (molemmat suuria herkkujani erikseen nautittuina).

Energiajakeen ainoa ongelma on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole tällä hetkellä laitoksia, jotka pystyisivät tätä jätettä hyödyntämään, ja siksi energiajae kuljetetaan poltettavaksi muualle Etelä-Suomeen. Energiajae on jätettä, jota ei voi kierrättää materiaalina, mutta joka voidaan käyttää hyödyksi energian tuotannossa. Jakeesta valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Mitä sen joukkoon tarkkaan ottaen saa tai ei saa laittaa, on kirjattu esimerkiksi YTV:n sivuille.

On kuitenkin kokonaan toinen asia kierrättää aikaansaamansa jäte kuin pyrkiä vähentämään tuottamansa jätteen määrää itsessään. Tässä meidän perheellämme on paljon enemmän tekemistä, esimerkiksi siitä syystä, että olen onneton käsistäni tai lähinnä todella aikaansaamaton yrittäessäni alkaa paikata hajonnutta vaatekappaletta tai korjata rikki mennyttä lelua tai esinettä. Sen sijaan ostosreissut olemme jo pitkään hoitaneet omilla kauppakasseilla, joihin on kätevää pakata niin hedelmät ja vihannekset kuin kaikki muutkin ostokset ruoista vaatteisiin. 

Ekovihreiksi kutsutaan joskus niitä vihreitä, joille ekologisuus on ensisijalla lähes kaikissa elämänvalinnoissa. He ovat eräänlaisia "tosivihreitä", jotka ovat valmiita tinkimään usein radikaalistikin elintasostaan luonnon ja ympäristön hyvinvoinnin vuoksi. Minua tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekovihreäksi, mutta myös Vihreillä on jäsenjärjestö Ekovihreät ry, jonka kotisivulla järjestön ideologiaan voi perehtyä tarkemmin.

Hivenen tavallista vihreämpiä olemme kuitenkin tänä kesänä olleet, koska olemme välttäneet käytössämme olevan auton käyttöä lähes viime tippaan saakka. Viime viikolla näin kävi tahtomattamme, koska auto kieltäytyi käynnistymästä juuri Joel-poikani kolmivuotissyntymäpäiväjuhlien aattona. Koska ilma oli helteinen, halusimme pihaamme ehdottomasti uuden aurinkovarjon. Ja koska väkeä oli tulossa toistakymmentä, oli meillä edessämme myös välttämätön ja laajamuotoinen kauppareissu.

Koska olin kolmisin lasten kanssa, kiinnitin (huonokuntoiseen - tarvitsen uuden tuotapikaa) polkupyörääni peräkärryn, johon lapset tavalliseen tyyliinsä istahtivat. Pääsimme erinomaisesti suosimaamme lähikauppaan, jossa suoritimme massiiviset ostoksemme sillä seurauksella, että peräkärryyn oli paluumatkaksi pakattava neljä kassillista ruokaa, viisi kiloa multaa, viisi kiloa mansikoita, käsilaukkuni ja kaksi lasta. Saimme survottua kaksi ruokakassillista, käsilaukkuni ja mullan peräkärryn istuimen takana sijaitsevaan säilytystilaan. Lapset istahtivat paikoilleen, ja molempien jalkoihin pakattiin täpötäysi ruokakassi ja kaiken kukkuraksi mansikkalaatikko.  En tiedä, herätimmekö enemmän puhdasta ihmetystä, hilpeyttä vai sääliä puhkuessamme pää hiessä (tosiaan, kaikki kolme pää hiessä) kaupalta kotiimme. Lapset pärjäsivät kuitenkin todella hienosti. Vasta parikymmentä metriä ennen kotia kuului takaani läkähtyneen pikkupojan voihkaisu: "Äiti, täällä on ihan kamalasti tavaraa. Minä en mahdu tänne!"

Seuraavaksi piti hakea aurinkovarjo. Tälle retkelle lähtivät Joel ja Kari, kun taas Sofia ja minä jäimme leipomaan kakkua. Matkaan otettiin jälleen mukaan polkupyörä ja peräkärry, matkaa oli kilometrin verran. Ehkä 40 minuutin kuluttua pihaamme saapuivat iloinen pikkupoika ja hikinen mies. Aurinkovarjon jalanpidike (en tiedä, millä nimellä sitä yleensä kutsutaan) oli löytänyt paikan peräkärrystä, johon poika ei enää mahtunut. Siispä varjo jalkoineen kulki miehen olkapäällä ja poika polkupyörän satulassa yhdellä kädellä tuettuna. Me tytöt kiitimme nöyrästi vaivannäöstä ja seurasimme varjon pystytystä - huomataksemme, että varjo oli rikki. No, ei siinä auttanut muu kuin lähteä uudelle kierrokselle palauttamaan varjo ja hakemaan uusi, ja tottahan toki pikkukaveri vaati ehdottomasti päästä jälleen mukaan ostoksille. Minä luonnollisesti olisin jo aikoja sitten ollut valmis antamaan periksi, mutta muut olivat sitä mieltä, että varjoa ehdottomasti tarvittiin. Siispä pojat hakivat uuden varjon, ja seuraavana päivänä meillä oli loistavat kekkerit ja ruhtinaalliset tarjoilut.

Mitä voimme tästä päätellä? Me emme tarvitse autoa. Mutta mutta... Varsin paljon pitäisi elämässämme muuttaa sekä ajankäytön että mukavuuden suhteen, jos luopuisimme autostamme kokonaan. Pääsemme todella mainiosti liikkumaan sekä keskustaan että Tikkurilaan tai Myyrmäkeen bussilla ja kaikkialle muutaman kilometrin etäisyydelle polkupyörällämme, mutta entäpä mökkireissut Keski-Suomeen, mummolareissut Poriin tai jopa uimareissut tuttavaperheen kanssa Vuosaaren Kallahteen, jossa tänään kävimme nauttimassa kesän kuka ties viimeisestä hellepäivästä? Entä tyttäreni syntymäpäiväjuhlat elokuussa? Ekovihreitä emme ole emmekä toistaiseksi ole ekovihreiksi muuttumassa, niin paljon kuin aatetta arvostammekin. Ja Luojan kiitos huollettu autommekin käynnistyy taas.   

Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä kommentoi tänään Hesarin mielipidesivulla Animalian Eveliina Lundqvistin kirjoitusta turkiseläinten hyvinvoinnista väittämällä, että aktivistien retoriikka on jäänyt kymmenen vuotta ajasta jälkeen.

Mononen-Mikkilä ei kuitenkaan itse ota sanallakaan kantaa siihen, miksi turkistuotantoa ylipäänsä tarvitaan nykypäivänä. Tällainen argumentointi jos jokin on viime vuosituhannelta. Hän itsekin myöntää, ettei lainsäädännöllä pystytä takaamaan eläinten hyvinvointia, ja perustaa oman retoriikkansa sellaisille väitteille kuin "Eläinten kokoon suhteutettuna turkiseläimillä on enemmän tilaa kuin citysinkulla yksiössään" ja "Turkisten tuotanto on ollut voimakkaassa kasvussa myös EU:n alueella viime vuosina".

Entä sitten? Citysinkulla on elinpiirinään koko kaupunki tai maapallo. EU taas ei ole ennenkään tehnyt ketään kaikkivoipaiseksi. Kenenköhän väite tässä kysymyksessä on edes lähinnä totuutta? Lisäksi kirjoituksen otsikko "Aktivisteja ei kiinnosta eläinten hyvinvointi" on lapsellisessa provokaatiossaan ja asenteellisessa stereotypian ylläpidossaan ala-arvoinen.

Toivoisin kovasti asiallista keskustelua kyseisen elinkeinon harjoittamisen mielekkyydestä. Aika ajoin tätä näkyykin, mutta tuntuu siltä, että keskustelu on jumiutunut yhtä pahoin kuin minkki virikehäkkiinsä.    

Lukiossa opin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Puolueiden tehtävä on kanavoida kansalaisten tarpeita päätöksentekoon. Politiikkaan hakeutuvat ihmiset haluavat ajaa eteenpäin asioita, jotka kokevat tärkeiksi itselleen, yhteiskunnalle ja maapallolle.

Yhä useammin en kuitenkaan enää tiedä, uskoisinko yhteiskuntaopinopettajaani vai en. Moni poliitikko tuntuu kiinnostuneen enemmän oman työpaikkansa säilymisestä kuin yhteisen hyvän etsimisestä.

Viimeksi maa-ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila (kesk) äityi sanomaan, ettei Itämeri pelastuisi, vaikka maatalous Suomessa lakkautettaisiin. Maataloutta ei siten voi syyllistää Itämeren sinilevätilanteesta. Irrallisina hänen lauseensa toki ovatkin totta, mutta ministerin asenne koko kysymykseen on sietämätön ja perustunee hänen asemaansa sikatilallisena ja kepulaisena politiikan keskushenkilönä.

Luoja varjelkoon minua valitsemasta sanojani sen mukaan, miten ajattelen mahdollisten äänestäjieni minun haluavan ajatella, ja valitsemasta mielipiteitäni ja kantojani sen mukaan, miten eniten saisin äänestäjiä taakseni. Yököttävää.

Itämerta rehevöittävistä ravinteista, typestä ja fosforista, lähes 60 % on peräisin maataloudesta, jonka päästöt ovat Itämeren maista Suomessa asukasta kohden suurimmat. Maatalouden harjoittajia ei Itämeren tilanteesta varmastikaan tule syyllistää, maa- ja metsätaloudestamme päättäviä poliitikkoja sen sijaan ehkä hyvinkin. 

Liikenne- ja viestintäministeriö on laatinut uuden toiminta- ja taloussuunnitelman, jossa esitetään, että seuraava hallitus tukisi vuosittain 25 miljoonalla eurolla suurten kaupunkien joukkoliikennettä. Lisäraha tulisi ministeriön ehdotuksen mukaan palvelutason lisäämiseen. Tuen edellytyksenä olisi, että kaupungit säilyttäisivät nykyisen rahoitustason. Raha ei tulisi ensisijaisesti lipunhinnan alennuksiin.

Hienoa. Summa on merkittävä, sillä tämän vuoden talousarviossa joukkoliikenteelle on varattu noin 91 miljoonaa euroa. Tästäkin huolimatta olen sitä mieltä, että ehdottomasti suurin ongelma nykyisessä joukkoliikenteessämme on sen hinta. Vuoroja saa kaikin mokomin olla lisää, poikittaisliikenne kaipaa totta vieköön lisää linjoja ja yhteydet saisivat olla kaiken kaikkiaan parempia siirtymisineen kaikkineen. Mutta niin kauan kuin lippujen hinnat ylittävät henkilöautolla matkustamisen kustannukset, tekee suurelle enemmistölle meistä todella tiukkaa jättää oma auto talliin, sikäli jos sellainen on tullut hankittua.

Mielestäni tarvitaan siis ennen kaikkea muutosta pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen rahoittamiseen ja sitä kautta lipun hintoihin. Ensimmäiseksi kaupunkien tulisi ryhtyä tukemaan seutuliikennettä yhtä paljon kuin kaupunkien sisäistä liikennettä, jolloin seutuliikenteen lipunhintoja saataisiin alaspäin.

Lippujen hinnat on saatava laskuun koko Suomessa. Vasta tällöin matkustajamäärät voidaan saada todelliseen kasvuun. Toinen vaihtoehto on korottaa yksityisautoiluun liittyviä kustannuksia ja saada näin lisää joukkoliikenteen käyttäjiä. Ehkäpä kepin ja porkkanan yhdistelmä toimisi kaikkein parhaimmin. 

Mikä Suomea oikein riivaa, kun se toisaalta myöntää ilmastonmuutoksen vakavuuden ja halunsa puuttua siihen nopeasti ja tehokkaasti, ja toisaalta kuitenkin välttelee sitoutumasta edes EU:n esittämään tavoitteeseen vähentää päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä? Päättäjillä olisi tässä kansan täysi tuki, niin suuri on kansalaisten huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista tutkimuksen kuin tutkimuksen mukaan. Mitä ihmettä nyt jahkaillaan?

Päästöjen vähentäminen EU:n puheenjohtajamaa Saksan ehdotuksen mukaisesti on täysin realistinen tavoite, ja sitä tukevat muiden muassa Ranska, Iso-Britannia, Ruotsi ja Tanska. Tavoitetta taas
kritisoivat erityisesti Itä-Euroopan maat ja Suomi. Kioton sopimusta seuraamalla, uusiutuviin energiamuotoihin panostamalla ja energiatehokkuutta lisäämällä koko EU:n alueella olisi mahdollista päästä huomattaviin päästövähennyksiin.    

Asian erityisen ärsyttäväksi tekee se, että Energiateollisuuden, Teknillisen korkeakoulun, VATT:n ja WWF:n yhteistyössä laatimassa mallissa Suomi pystyisi vähentämään päästöjään 30 prosenttia vuoteen 2020 mennessä, siis 10 prosenttia enemmän kuin EU:n esittämä tavoite edellyttäisi.

Koska päättäjät myös tietävät, että ilmastonmuutokseen vastaaminen tulee sitä edullisemmaksi, mitä nopeammin siihen reagoidaan (Nicholas Sternin raportti), on Suomen toiminta vähintäänkin omituista. Kyseessä lienee suomalainen muutosvastarinta - tai pahemmassa tapauksessa hallituspuolueidemme vähäinen tietämys ja kiinnostus asiaa kohtaan, mikä kyllä lisäisi tarvetta saada aiheen asiantuntijoita uuteen hallitukseen. 

Tuore ympäristöministerimme, RKP:n Stefan Wallin, sanoo YK:n vasta julkaistun ympäristöraportin olevan selvä signaali siitä, kuinka vakava maapallon tilanne ilmastonmuutoksen suhteen on (HS 3.2.). Siksi Wallin kehottaa jokaista valvomaan omaa käyttäytymistään laittamalla "lämpötilat alas, valot sammuksiin ja kaikki laitteet stand by -asentoon, kun se on mahdollista".

Kehottaisin Wallinia harkitsemaan vielä hiukan järeämpiä toimenpiteitä, vaikka ei edellisissäkään mitään vikaa ole. Ympäristöministeri voisi alkajaisiksi perehtyä siihen, kuinka paljon valtakuntamme laitteet kuluttavat sähköä pelkässä stand by -tilassa, ne eivät nimittäin ole aivan pieniä lukuja: keskimäärin valmiustilat kuluttavat 5-10 prosenttia koko kotitaloussähköstä. Stand by:n sijasta olisi siis syytä sammuttaa laitteet kokonaan aina, kun se on mahdollista, ja jättää kokonaan hankkimatta sähkösyöpöt laitteet, joille ei ole todellista tarvetta - ja näitä laitteita on paljon.   

Kampanjoin eilen Tikkurilassa yhdessä muiden Vantaan vihreiden eduskuntavaaliehdokkaiden ja aktiivien kanssa. Eräs meistä oli sitä mieltä, että emme ole pitäneet riittävästi meteliä ydinvoimaa vastaan. Lehtikirjoituksia ei ole näkynyt, keskustelutilaisuuksia ei ole järjestetty, harva on nostanut ydinvoiman vastustusta ykkösteemakseen.

Tiedä häntä, onko väitteessä sen kummempaa perää, jotain kai kuitenkin. Lehtikirjoituksia selvästi poliittisista aiheista alkaa olla vaikea saada läpi, keskustelutilaisuuksissa puhutaan mielellään paikallisista aiheista ja henkilökohtaiseksi ykkösteemaksi valitaan jokin persoonallisempi kuin ote puolueen periaateohjelman ytimestä. Ehkä aihe kuitenkin kiinnostaa äänestäjiä enemmän kuin uskommekaan, ja ehkä meidän tulisi todellakin rummuttaa aiheesta vielä nykyistä enemmän.

Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmän modernisoiminen on taas työn alla. Vuoden alusta YTV-alueeseen liittyi osa Kirkkonummen ja Keravan yhteyksistä, minkä johdosta koko alueella on nyt kolme vyöhykettä, joista edellä mainitut muodostavat kolmannen. Lipun hinta määräytyy toistaiseksi kutakuinkin sen mukaisesti, monenko kaupungin läpi matkustaja kulkee.

Miten lipun hinnan tulisi sitten määräytyä? Mitä järkeä on siinä, että maksan matkasta kotoani Vapaalasta opiskelukaverin luokse Malminkartanoon enemmän kuin vuosaarelainen lukiokaverini maksaa matkastaan keskustaan? Joku tekee päivittäin työmatkansa Tapiolasta Helsingin keskustaan ja maksaa tästä seutulipun (tai sitten ei, koska ajaakin matkan tai ainakin osan siitä henkilöautolla).

Tasatariffi Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten sisällä olisi YTV:n työryhmän mukaan ekologisin vaihtoehto. Ekologian rinnalla tulee vihreänkin matkustajan huomioida järjestelmän käyttäjäystävällisyys ja tietenkin lipun hinta. Tasatariffi olisi matkustajalle hyvin selkeä ja helposti omaksuttavissa, mutta voidaanko neljän kaupungin poliittisessa päätöksenteossa ikinä päästä yhteisymmärrykseen lipun hinnasta? Ei helsinkiläinen ole suostuvainen korottamaan lipun hintaansa vaikkapa 70 sentillä 2,90 euroon. Toisaalta ei varmasti ole realistista ajatella joukkoliikennettä tuettavan pääkaupunkiseudulla niin paljon, että lipun hinta voisi olla koko alueella vain 2,20 euroa tai ainoastaan muutaman kymmentä senttiä sen yli. 

Kuntien pakkoliitokset tuntuvat minusta vastenmielisiltä, enkä ole varma, olisiko Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten yhdistyminen milloinkaan mahdollinen ilman pakkoa. Alan kuitenkin itse olla pikkuhiljaa taipuvainen ajattelemaan, että näiden neljän kaupungin yhdistyminen olisi erittäin järkevää. Ylikunnallisten toimintojen kuten juuri liikenteen tai vaikkapa terveydenhuollon järjestäminen olisi paljon tehokkaampaa ja yksinkertaisempaa ilman keinotekoisia rajoja (esimerkiksi länsivantaalainen voisi mennä päivystykseen Jorviin Peijaksen sijasta). Keinotekoisia siksi, että ainakin minä pidän armasta kotikaupunkiani suoranaisena epäkaupunkina, ja täsmälleen sama koskee läntistä naapuriamme. Tällöin myös kunnat ylittävään päätöksentekoon saataisiin suoraan vaaleilla valitut ihmiset. 

En syö lihaa, ja hyvä niin. Lapseni kuitenkin syövät, ja siksikään en voi suhtautua olankohautuksella HK Ruokatalon syytteeseen eläinsuojelurikoksesta, jossa yhtiön siipikarjateollisuuden johtajan, alkutuotantopäällikön ja logistiikkapäällikön väitetään kohdelleen teurastettavaksi tulleita kalkkunakukkoja eläinsuojelusäännösten vastaisesti.