Vantaalla suunnitellaan yksityisten päiväkotien ostopalveluiden lakkauttamista. Syynä lienevät järjestelmän yksinkertaistaminen (näin sanotaan) ja säästötarpeet (näin lienee todellisuudessa). Järjestelmä on kuitenkin toiminut tietääkseni moitteettomasti tähänkin asti, eikä sen järkeistämisellä nähdäkseni saada minkäänlaisia merkittäviä säästöjä aikaiseksi. Suunnitelma ainoastaan heikentää etenkin vähävaraisten ja keskituloisten perheiden valinnanmahdollisuuksia lastensa päivähoidon suhteen ja toisaalta kaupungin palvelujen tasoa yleensä.

Päivähoito Vantaalla toimi joulukuussa 2007 siten, että 55,7 prosenttia lapsista oli kunnallisessa päivähoidossa, 6,0 prosenttia kunnallisessa perhepäivähoidossa, 1,6 prosenttia ostopalvelupäivähoidossa, 3,6 prosenttia yksityisen hoidon tuella ja 26,1 prosenttia kotihoidon tuella. Ostopalvelupäivähoidon suhteen tilanne eroaa muista kaupungeista siten, että esimerkiksi Espoossa ostopalvelupäiväkodeissa käy 10,1 prosenttia lapsista ja Helsingissäkin 3,8 prosenttia eli yli kaksinkertainen määrä Vantaaseen verrattuna. Suurista kaupungeista ainoastaan Oulussa ei ostopalvelupäivähoitoa käytännössä käytetä (0,1 prosenttia).

Päivähoitomaksut ostopalvelupäiväkodeissa noudattavat kunnallista järjestelmää toisin kuin yksityisissä päiväkodeissa, joissa hinnat vaihtelevat jonkin verran ja kohoavat helposti kahteen tai kolmeenkin sataan euroon lasta ja kuukautta kohden, eikä sisarusalennuksia yleensä myönnetä. Kunnallisella puolella täysi maksu on tästä syksystä lähtien 230 euroa ensimmäisestä lapsesta ja 200 euroa seuraavasta.

Esimerkiksi omat lapseni kävivät viime päivähoitovuoden eräässä yksityisessä päiväkodissa, jossa kuukausimaksu lasta kohden oli 230 euroa, ja tänä syksynä maksu on noussut viimevuotisesta. Maksettavaa kertyi 80 euroa enemmän kuin enimmäismaksusta kunnallisella puolella, mikä alkaa olla varsin merkittävä kuukausittainen menoerä useimmissa lapsiperheissä ja joissakin perheissä jo täysin mahdoton kustantaa. Meidän kohdallamme tilannetta auttoivat Ruotsin isovanhempamme, jotka päiväkodin tarjoaman ruotsin kielisuihkun innoittamina halusivat ehdottomasti maksaa kustannuserotuksen kunnalliseen päivähoitoon verrattuna. Yksityinen päivähoito oli valintamme kuitenkin ainoastaan siksi, ettei kaupunki pystynyt tarjoamaan meille tuolloin päivähoitopaikkaa läheltä kotiamme. 

Mitä merkitystä sitten on joko päivähoidon ostopalveluiden säilyttämisellä tai niistä luopumisella? Tärkeintä on taata jokaiselle lapselle laadukas päivähoitopaikka läheltä kotia. Jos kaupunki luopuisi ostopalvelusopimuksista, saattaisi se joutua lisäämään omaa päivähoitotarjontaansa, joka jo nyt on joillakin alueilla riittämätön. Toiseksi, hyvässä kaupungissa perheillä on mahdollisuus valita lapsilleen sopiva päivähoitotapa, eikä tämä tarkoita pelkästään valintaa koti-, perhepäivähoito- ja päiväkotihoidon välillä, vaan myös kasvatuksen pedogogista pohjaa ja aivan varmasti esimerkiksi ruotsinkielistä päivähoitoa.

Käytännössä ostopalvelupäivähoitoa ei tultaisi korvaamaan kunnallisella päivähoidolla, vaan kaupunki uskoo, että nämä erityispäiväkodit jatkavat yksityisesti. Kaupungille yksityisen hoidon tuella hoidettavat lapset tulevat lähes 50 prosenttia halvemmiksi kuin kunnallisessa päivähoidossa hoidettavat lapset. En mitenkään voi nähdä oikeudenmukaiseksi tilannetta, jossa ainoastaan hyvin toimeentulevat voivat valita lapsilleen esimerkiksi montessori- tai steinerpäivähoidon, eikä tämä varmasti ole näiden päiväkotien hengenkään mukaista. Kuinka käy silloin opiskelija-, yksinhuoltaja- tai maahanmuuttajaperheiden? Syveneekö kuilu kahden kerroksen kaupunkilaisten välillä edelleen? Mitään kauhukuvia en välttämättä näe tai ainakaan halua olla maalailemassa, mutta itse suhtaudun hyvin skeptisesti ja nykyfaktojen valossa varsin kielteisesti kaupunkimme suunnitelmiin. 

Palasin elokuussa töihin neljän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Toimin Vierumäen koulussa luokanopettajana kuudennella luokalla. Työelämään paluu ja lukuvuoden aloitus yhdistettynä muutoksiin kotielämän järjestelyissä ovat vieneet siinä määrin aikaa ja energiaa, etten ole valitettavasti ehtinyt tai ennen kaikkea jaksanut päivittää blogiani, mistä pahoitteluni. Nähdäkseni kenen tahansa on kuitenkin tärkeintä huolehtia ensisijaisesti läheistensä ja omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään, toissijaisesti palkkatyöstään ja kolmanneksi siitä, mitä puuhastelee vapaa-ajallaan, oli se sitten käytännössä kuinka merkityksellistä työtä tahansa.

Olen aiemminkin kirjoittanut ryhmäkokojen merkityksestä sekä päivähoidon että perusopetuksen puolella. Muutaman viikon kolmenkymmenen varhaismurrosikäisen luokanopettajana ja toisaalta kahden päivähoitonsa ensi kertaa aloittaneen pikkulapsen äitinä toimineena olen kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, että ryhmäkokojen pienentämisellä olisi paitsi inhimillisiä myös taloudellisesti positiivisia seurauksia. 

Vantaan kaupunginhallitus on päättänyt maanantaisessa kokouksessaan vahvistaa Mannerheimin Lastensuojeluliitolle tilapäisen lastenhoidon välitystoimintaan vuodelle 2007 myönnettävän 10 000 euron avustuksen, jonka turvin liiton on mahdollista jatkaa jo hetkeksi keskeytynyttä lastenhoitotoimintaansa Vantaalla. Järjestö sitoutuu pilotoimaan uutta toimintamallia, jossa muun muassa hoidon välitystä keskitetään, hoitajien alaikärajaa nostetaan ja koulutusta laajennetaan.

Oloni on helpottunut ja onnellinen. Järki ja oikeus voittivat, samoin tavallinen vantaalainen lapsiperhe. Jos ja kun kaupungin perheille antama tilapäinen lastenhoitoapu on jokseenkin mitätöntä (enkä sitä ole toistaiseksi vaatimassakaan), on erittäin perusteltua ja kaikin puolin järkevää, että kaupunki tukee asianmukaisella summalla asiallisesti toimivaa ja ansioituneeksikin todettua järjestöä, joka tällaista toimintaa järjestää. Sadat kaupunkilaiset selvästikin tarvitsevat kyseistä palvelua ja ovat siihen hyvin suurelta osin olleet myös tyytyväisiä. 

Väestöliiton tuoreen tutkimuksen mukaan köyhien lapsiperheiden määrä on Suomessa kasvanut hälyttävästi viime vuosien aikana. Köyhien perheiden osuus kaikista lapsiperheistä nousi vuoden 1990 4,9 prosentista vuoteen 2004 mennessä 12,3 prosenttiin. Viime vuosien nopea talouskasvu ja työllisyyden parantuminen ei ole helpottanut, vaan on päinvastoin vaikeuttanut useiden perheiden arkea. Etenkin yksinhuoltajaperheissä, nuorissa opiskelija- ja työttömien perheissä sekä monilapsisissa perheissä on jouduttu kohtuuttoman tiukoille. Perhepoliittiset tulonsiirrot ovat jääneet elinkustannusten noususta auttamattomasti jälkeen.

Väestöliitto ehdottaa lapsiperheiden köyhyyden vähentämiseksi alimman äitiyspäivärahan, kotihoidontuen, lapsilisien ja niiden yksinhuoltajakorotusten sekä työttömyyspäivärahan lapsikorotusten korottamista. Opintorahaan on palautettava huoltajakorotus. Asumistuki on remontoitava perusteellisesti ja lapsilisän ottamista huomioon tulona toimeentulotukea myönnettäessä on lievennettävä.

Nykytilanteen mukaista lapsilisän pitämistä tulona toimeentulotukea myönnettäessä voidaankin pitää käsittämättömänä. Miksi työssäkäyvät saavat ansaita kuinka paljon tahansa ja säilyttää silti lapsilisänsä, kun taas työttömältä pienennetään hänen vähäisiä tukiaankin sen takia, että hänen lapsensa on oikeutettu lapsilisään? Minun arkijärkeni mukaan lapsilisän ei tulisi olla millään tavalla tulosidonnainen työttömien vanhempien lasten kohdalla, jos se ei ole sitä työssäkäyvienkään kohdalla.

Arno Kotron mielipidekirjoitus kohotti, Maarit Malmströmin masensi. Malmström väittää Hesarissa 8.3., että jos lapsella on kotona turvallinen, rakastava ja empaattinen ilmapiiri, ja häntä on kannustettu ja kunnioitettu omana itsenään, lapsi ei varmasti joudu huonoille teille.

Olen kirjoittajan kanssa eri mieltä. Varmasti on niin, että lapsi, josta ei välitetä tai joka joutuu muutoin kasvamaan hankalissa olosuhteissa, tulee todennäköisemmin joutumaan murrosiässään hankaluuksiin kuin lapsi, jota rakastetaan ehdoitta ja jonka kasvuympäristön ilmapiiri on tasapainoinen ja levollinen. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, temperamentiltaan erilaisia ja vaikutteille eri tavalla alttiita. On täysin mahdollista, että kaikin puolin hyvän kodin lapsi ajautuu esimerkiksi väärään seuraan ja sitä kautta sellaisille poluille, joilta takaisin hakemisessa vanhemmat ovat pulassa ja avun tarpeessa.

Niin kauan kuin Malmströmin kaltaista ajattelutapaa on vallalla, on vanhempien nöyryyttävää ja tuskallista hakea apua tukalaan tilanteeseensa, vaikka he itse tietäisivätkin, etteivät ole syypäitä tapahtuneeseen. Toivon todella, että kirjoittaja on poikkeus mielipiteessään ja että vanhempien kohtuuton syyllistäminen tällaisessa elämän suuressa ja vakavassa kriisissä loppuisi välittömästi.

Nuoret ovat nuoria, ovat sitä aina olleet ja tulevat sitä aina olemaan. Aina on uhkarohkeita huimapäitä, spontaaneja heittäytyjiä ja levottomia lapsia, joiden mieleen on helppo vaikuttaa. Jotain on kuitenkin myös vialla yhteiskunnassamme, joka yksilön oikeuksista sokaistuneena ja elävän yhteisöllisyyden kadottaneena ei välitä riittävästi nuoristaan ja antaa heidän ottaa vääränlaista vastuuta elämästään liian nuorina. 

En ole oikein jaksanut innostua jonkinlaiseksi jokapaikan höyläksi ryhtyneestä valtiotieteiden maisteri ja opettaja Arno Kotrosta, jonka mielipidekirjoituksia pullistelevat esimerkiksi Opettaja-lehti ja Helsingin Sanomat. Tänään julkaistiin Hesarissa kuitenkin Kotrolta ihmeellisen viisas ja lämmin kirjoitus, joka kirkasti harmaan perjantaiaamun. Mielipidekirjoituksessaan Kotro kuvaa pienituloista mutta palkastaan korkeaa veroa maksavaa pienten lasten äitiä pikemminkin epäitsekkääksi arjen selviytyjäksi ja sankariksi kuin egoistiksi, joka itsekkäästi hylkää lapsensa päiväkodin hirmuisuuteen.

Vaikka olenkin halunnut hoitaa lapseni kotona heidän ensimmäiset elinvuotensa materiaalisen elintasoni laskemisesta huolimatta, en voi kuin nostaa hattua vaikkapa Maijalle, joka opettaa yläluokkaikäisiä maahanmuuttajalapsia päivät yli 20 kilometrin päässä kotoaan ja hakee sitten puolitoistavuotiaan kuopuksen isovanhemmilta ja kolmivuotiaan esikoisen päiväkodista ja hoitaa heitä iltayhdeksään (päiväkodissahan kaikki lapset nukkuvat päiväunet, miksi ihmeessä, kun valvovat sitten illat pitkät vanhemmiltaan kaiken mahdollisen oman ajan vieden?) miehen tullessa töistä kotiin vain muutamaa tuntia aiemmin. Tai Johannalle, jonka kaksivuotias käy allergiapäiväkodissa aika mutkikkaan ja vaihtoja vaativan ratikkamatkan päässä. Sieltä Johanna hakee lapsensa ratikalla joka iltapäivä ja hoitaa iltaseitsemään tarkasti poronlihalla ja erityismaidolla ruokkien ja joka ilta kylvettäen ja rasvaten ja yöllä useita kertoja kutinoista tai yskästä aiheutuvaan itkuun heräten ja taas rasvaten tai vettä juottaen. Jonakin perjantaiaamuna nämä naiset heräävät puoli kuudelta järjestääkseen kodin päivällä saapuvaa siivoojaa varten.

Upeita, ihania naisia, kumpikin naisia parhaimmillaan. Ja hurraa Arno Kotrolle ja hänen sielukkaalle kirjoitukselleen heidän ja kaikkien muiden urhoollisten pikkulasten äitien puolesta. 

Vein tyttäreni Sofian muskariin viime viikolla ja kuuntelin sivukorvalla erään äidin epätoivoista purkausta erään Pähkinärinteessä sijaitsevan päiväkodin helmikuisesta arjesta.

Alle kolmivuotiaiden lasten ryhmässä on 14 lasta. Säännösten mukaan lapsia tulisi olla 12, mutta ilmeisesti osa näistä lapsista on osapäiväisiä, jolloin kiintiön voi ylittää. Kuitenkin usein kaikki lapset ovat paikalla samanaikaisesti.

Yksi hoitajista sairastui. Kahteen viikkoon ei paikalle saatu lainkaan sijaista. Joidenkin säännösten mukaan näin voidaan hätätapauksessa tehdä ja vasta kolmantena viikkona paikalle on saatava joku. Joku saatiinkin, mutta myös kaksi muuta hoitajaa sairastui, eikä lapsilla lopulta ollut paikalla yhtäkään tuttua hoitajaa.

Yksivuotiaalle on aika rankkaa viettää koko päivä vieraan hoitajan kanssa. Rankkaa se on kenelle tahansa isommallekin. Vanhemmille se on hirvittävää. Sofia oli yksivuotiaana kuukauden hoidossa päiväkodin pienten ryhmässä, ja kun eräänä iltapäivänä hain hänet hoidosta, oli paikalla juuri ja juuri täysi-ikäinen harjoittelijatyttö ja suomea heikosti puhuva laitoshuoltaja. Kyllä siinä äidin sydän oli syrjällään pitkään.

Päiväkotiryhmiä on pienennettävä. Se on sekä taloudellisesti että inhimillisesti järkevää ja välttämätöntä. Sijaisjärjestelyjä tulee selkiyttää esimerkiksi varmistamalla kiertävät sijaiset tietyissä päiväkodeissa. Kaksi viikkoa on aivan liian pitkä aika odottaa sijaista, kaksi päivääkin voi olla liikaa. Henkilökunnan palkkoja tulee korottaa, muuten työntekijöitä ei saada tarpeeksi.

Päättäjillä ei ole joko tahtoa tai tietoa tai sitten ei kumpaakaan. Toivon niin kovasti, että nuoret lähtisivät parin viikon kuluttua äänestämään ja äänestäisivät ikäisiään ehdokkaita, jotka tuntevat ikätoveriensa arjen ja tekevät kaikkensa tuohon arkeen vaikuttaakseen. Lapsista ja nuorista ei voi säästää senttiäkään, vaan päivähoitoon ja esimerkiksi peruskouluun on satsattava enemmän. Suurinta osaa viisikymppisistä äijistä vain kiinnostavat ihan muut asiat. 

Kiitos kaikille kommenteistanne kirjoitukseeni lasten päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Vantaan Sanomien mielipidesivukin pullisteli tänään (18.2.) kirjoituksia samasta asiasta. Jatkan vielä muutamalla ajatuksella.

Vantaan Sanomat (11.2.) kertoo, että Vantaan päiväkodeissa on kokopäivähoidossa jo yli tuhat lasta, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat kotona. Määrä on kasvanut parissa vuodessa, vaikka kaupunki on perustanut kerhoja ja muita osapäivähoidon muotoja houkutellakseen kokopäiväpaikoilla olevia lapsia kevyempiin hoitomuotoihin.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan tilaaman selvityksen mukaan erityisesti vanhempainvapailla olevien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on selvästi kasvanut. Sen sijaan kotona olevien maahanmuuttajaperheiden ja työttömien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on vähentynyt merkittävästi. Lautakunnan puheenjohtajan mielestä ongelmaan on puututtava järeillä ratkaisuilla. Tutkimuksen mukaan myös lähes puolet suomalaisista olisi valmis rajoittamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Itse olen sitä mieltä, että subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on toki merkittävät ongelmansa, mutta sen edut ovat suuremmat kuin sen haitat. Lisäksi, sanottiin rahaa sitten olevan tai ei, on kaksi asiaa, joista yhteiskunta vain ei voi säästää: vanhustenhoito ja lastenhoito. Ei voi olla rahasta kiinni, riittääkö lapsillemme ja vanhuksillemme vaipanvaihtajia tarvittaessa vaikka kymmenen kertaa päivässä, ulkoiluttajia ja hoivaajia. Heistä vain on pidettävä huolta, hyvää huolta.

Siksi kysymys lasten päivähoito-oikeuden rajoittamisesta saa karvani nousemaan pystyyn. Ei siksi, etteikö nykyisessä systeemissä olisi korjattavaa, vaan yksinkertaisesti siksi, että taas ollaan viemässä pois sieltä, missä jo muutenkin on liian vähän. Lasten päivähoidosta ei voi säästää senttiäkään. He ja vanhukset tarvitsevat päinvastoin lisää rahaa, ja sitä kyllä löytyy, jos vain halutaan.

Virpi Lehtinen julkituo tämän päivän Hesarissa (20.10.) huolensa päiväkotien yhdenmukaistumisesta kilpailutuksen seurauksena. Hänen huolensa on varmasti aiheellinen, mutta itse olen tällä hetkellä ylivoimaisesti eniten huolissani pienten lasten sairastamisesta päiväkodeissa. Minulle on totta puhuen aika lailla samantekevää, kuinka pedagogisesti monipuolista tai tasokasta oppia 3-vuotiaat tai pienemmät päiväkodeissaan saavat. Sen sijaan ei ole lainkaan samantekevää, minkä kokoisissa ryhmissä he päivänsä viettävät, kuinka usein he pääsevät heitä hoitavien aikuisten syliin, kuinka usein nuo aikuiset vaihtuvat, montako päivää vuodessa he ovat antibioottikuurilla ja montako päivää vuodessa heidän vanhempansa hoitavat lapsiaan kotona.