Vantaan Sanomat (11.2.) kertoo, että Vantaan päiväkodeissa on kokopäivähoidossa jo yli tuhat lasta, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat kotona. Määrä on kasvanut parissa vuodessa, vaikka kaupunki on perustanut kerhoja ja muita osapäivähoidon muotoja houkutellakseen kokopäiväpaikoilla olevia lapsia kevyempiin hoitomuotoihin.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan tilaaman selvityksen mukaan erityisesti vanhempainvapailla olevien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on selvästi kasvanut. Sen sijaan kotona olevien maahanmuuttajaperheiden ja työttömien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on vähentynyt merkittävästi. Lautakunnan puheenjohtajan mielestä ongelmaan on puututtava järeillä ratkaisuilla. Tutkimuksen mukaan myös lähes puolet suomalaisista olisi valmis rajoittamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Itse olen sitä mieltä, että subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on toki merkittävät ongelmansa, mutta sen edut ovat suuremmat kuin sen haitat. Lisäksi, sanottiin rahaa sitten olevan tai ei, on kaksi asiaa, joista yhteiskunta vain ei voi säästää: vanhustenhoito ja lastenhoito. Ei voi olla rahasta kiinni, riittääkö lapsillemme ja vanhuksillemme vaipanvaihtajia tarvittaessa vaikka kymmenen kertaa päivässä, ulkoiluttajia ja hoivaajia. Heistä vain on pidettävä huolta, hyvää huolta.

Siksi kysymys lasten päivähoito-oikeuden rajoittamisesta saa karvani nousemaan pystyyn. Ei siksi, etteikö nykyisessä systeemissä olisi korjattavaa, vaan yksinkertaisesti siksi, että taas ollaan viemässä pois sieltä, missä jo muutenkin on liian vähän. Lasten päivähoidosta ei voi säästää senttiäkään. He ja vanhukset tarvitsevat päinvastoin lisää rahaa, ja sitä kyllä löytyy, jos vain halutaan.

Virpi Lehtinen julkituo tämän päivän Hesarissa (20.10.) huolensa päiväkotien yhdenmukaistumisesta kilpailutuksen seurauksena. Hänen huolensa on varmasti aiheellinen, mutta itse olen tällä hetkellä ylivoimaisesti eniten huolissani pienten lasten sairastamisesta päiväkodeissa. Minulle on totta puhuen aika lailla samantekevää, kuinka pedagogisesti monipuolista tai tasokasta oppia 3-vuotiaat tai pienemmät päiväkodeissaan saavat. Sen sijaan ei ole lainkaan samantekevää, minkä kokoisissa ryhmissä he päivänsä viettävät, kuinka usein he pääsevät heitä hoitavien aikuisten syliin, kuinka usein nuo aikuiset vaihtuvat, montako päivää vuodessa he ovat antibioottikuurilla ja montako päivää vuodessa heidän vanhempansa hoitavat lapsiaan kotona.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman uskoo, että pienituloisten tilannetta voidaan parantaa tehokkaimmin heille kohdistetuilla veronkevennyksillä tai nostamalla esimerkiksi kansaneläkettä ja lapsilisiä (HS 7.10.). Aivan. Myös Vihreät ajavat vaaliohjelmassaan lapsilisien, elatustukien ja pienimmän vanhempainrahan korotusta. Aivan.

On ehdottomasti oikein tukea perheitä siitä hyvästä, että he ovat hankkineet lapsia, ja varmasti tämä tuki tai kiitos kuuluu kaikille perheille. Varmasti on myös aika korottaa lapsilisää. Sitäkin tärkeämmältä tuntuu kuitenkin elatustuen ja pienimmän vanhempainrahan korotus. Näin autetaan nimenomaan niitä lapsiperheitä, joiden taloudellinen tilanne on kaikkein tukalin.

Itse näkisin lisäksi viisaaksi luopua lapsilisän sidonnaisuudesta toimeentulotukeen. Lapsilisää ei tulisi nähdä toimeentulotukea vähentävänä tulona. Eihän lapsilisä muutenkaan ole tulosidonnainen. Miksi sen sitten pitäisi vaikuttaa toimeentulotukeen?

Miten vielä voisi vaikuttaa siihen, että juuri lapset saisivat osansa korotetuista tuista? Ehkä meidän täytyy vain uskoa ja toivoa perheiden toimivan lastensa parhaaksi.