Entisen ulkoministerimme alkuun saattama ulko- ja turvallisuuspoliittinen nuorten ryhmä, jonka on tarkoitus tuoda uusia näkökulmia uuteen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, lausui viime viikonloppuna tuoreita mielipiteitään suomalaisesta asevelvollisuudesta ja puolueettomuudesta (HS 1.7.). Tuoreita sikäli, että kyllä näillä muutoksilla ravisteltaisiin nyky-Suomen ikiaikaista armeijalaitosta, mutta tuttuja ja moneen kertaan aiemmin kuultuja sikäli, että samankaltaisia löytyy Vihreiden periaateohjelmasta parin vuoden takaa.

Eihän nuorten ajatuksiin juuri muuta voi kuin yhtyä. Kyllä, nykyjärjestelmä on liian kallis, se tuhlaa miestyövuosia, loukkaa yksilönvapautta ja ylläpitää sukupuolten välistä eriarvoisuutta. Ja kyllä, yleisestä asevelvollisuudesta tulisi siirtyä valikoivaan, vapaaehtoiseen asepalvelukseen ja järjestää kutsunnat sekä miehille että naisille. Lisäksi, nuorisoryhmä linjaa, tulevaisuudessa Suomen pitäisi liittoutua sotilaallisesti. Oli liittouma sitten Nato, EU:n muodostama puolustusorganisaatio tai jonkinlainen pohjoismaiden ryhmittymä, siihen ryhmä ei ota kantaa.

Pasifistina tunnen vastenmielisyyttä kaikenlaista sotilaallista toimintaa kohtaan. Siksi mikä tahansa sotilaallinen liittoutuminen herättää minussa sisäsyntyistä vastarintaa ja negatiivisuutta. Vaikka pasifismi nähdäkseni tarkoittaa yksinkertaisesti rauhanaatteen puolustamista ja rauhan rakastamista, liittyy siihen monesti idealistista väkivallan vieroksuntaa ja vastarintaa hyväksyä minkäänlaista väkivaltaista käyttäytymistä tai varsinkaan organisoitua toimintaa osaksi yhteiskunnan rakenteita. Joidenkin mielestä pasifismi on utopiaa, mutta tästä olen hyvinkin eri mieltä.

Alan kai kuitenkin todella vaikuttaa ikäiseltäni, kun minustakin alkaa tuntua siltä, etten pysty muuttamaan koko maailmaa tai edes lähipiiriäni siten, että kaikenlainen väkivallalta tai peräti laajamuotoisemmalta konfliktilta tai sodalta puolustautuminen olisi turhaa. Ja koska joka tapauksessa kannatan Suomen tiivistä osallistumista Euroopan Unionin kaikkeen keskeiseen toimintaan, alan todella taipua sille kannalle, että Suomen tulee seurata muiden keskeisten EU-maiden esimerkkiä ja sovitettava eräänlaiseksi reliikiksi muotoutunut puolustusjärjestelmänsä uuteen uskoon. 

Lieneekö aavistuksen huvittavan mutta kieltämättä charmantin uuden ulkoministerimme ansiota, että jopa Nato ei enää herätä minussa samanlaisia kauhukuvia kuin vielä vuosi sitten? Tai sitten syynä ovat parhaillaan käytävät Yhdysvaltain presidentinvaalit, joiden merkitystä ei varmasti kenenkään ole syytä vähätellä. Millaiseksi tulevaisuuden Nato muodostuu, on toistaiseksi verhon peitossa, mutta jos kriisinhallinta ja rauhanturvaaminen saavat yhä suuremman roolin järjestön toiminnassa, en näe mitenkään mahdottomaksi Suomen jäsenyyttä kyseisessä organisaatiossa. 

Miettimisen arvoinen asia asevelvollisuuden uudistamisessa on mielestäni tälläkin viikolla yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin noussut kansalaispalvelu, jossa kaikki kynnelle kykenevät kansalaiset suorittaisivat joko asellisen tai aseettoman palveluksen tai siviilipalveluksen jossakin yhteiskunnallisessa instituutiossa. En varauksetta ole kannattamassa tätäkään ideaa, mutta mielestäni sitä sietäisi todella tutkia ja harkita, sillä järjestelmällä poistettaisiin käytännössä kaikki nykyisen järjestelmämme jo blogini alussa listatut keskeisimmät ongelmat. 

Suomen tuoreehkoon hallitusohjelmaan kirjatut kehityspoliittiset tavoitteet eivät huimaa päätä ainakaan kehitysyhteistyömäärärahojen osalta. Hallitus sitoutuu tavoittelemaan YK:n suosittelemaa 0,7 prosentin (BKT:sta) määrärahaa, mutta tavoitetta ei kiinnitetä minkäänlaiseen aikatauluun. YK:n suositus sisältää kuitenkin myös aikataulun, joka täyttyy nykyisen hallituskauden aikana. Maaginen 0,7 prosenttia tulisi saavuttaa vuoteen 2010 mennessä, ja Vihreiden periaateohjelma kehottaa Suomea seuraamaan muiden Pohjoismaiden esimerkkiä ja nostamaan määrärahan 1 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä.

Hesarissa on viime päivinä keskusteltu sekä avun määrästä että laadusta. Joidenkin mielipiteiden mukaan laadusta on viime vuosina tingitty määrästä jankkaamisen kustannuksella. Kun laatua kohennetaan, ei määrän kasvattamisesta ole niin väliksi. Tosiasia on kuitenkin se, että myös kehitysavun laatuun on kiinnitetty paljon huomiota, ja myös jatkossa näin tulee toimia. Valtiot muuttuvat ja kehittyvät itsenäisesti ja ympäröivän maailman mukana, ja avun laadun tulee aina olla sidoksissa kyseiseen poliittiseen tilanteeseen ja ajankohtaan. Ei ole viisasta poissulkea mitään auttamisen muotoa. Jollekin valtiolle suora budjettituki on erittäin toimiva auttamisen muoto, toiselle projektikohtainen apu sopii paremmin. Julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin hankkeet täydentävät toisiaan.

Hallituksen olisi pitänyt sitoutua YK:n tavoitteeseen. Tavoitteesta lipeämisen osalta hallitusohjelma on rehellinen pettymys, sillä laatu ei aina korvaa määrää. Myöskään imagokysymyksenä kehitysyhteistyömääräraha ei ole mitätön. Hyvääkin hallitusohjelman kehityspoliittisista tavoitteista toki löytyy: Suomi "tukee" ja "osallistuu" monenlaisissa hyvissä pyrkimyksissä sekä esimerkiksi "painottaa kehityspolitiikassaan aiempaa vahvemmin ympäristö- ja ilmastokysymyksiä, kriisien ennaltaehkäisyä sekä rauhanprosessien tukemista". Ei mitenkään hullumpaa.

En varmaan ole ainoa, josta tuntuu usein siltä, että mitä valtion menoja sitten EU:n tai Euroopan mittakaavassa mitataankin, Suomi kuuluu lähes aina porukan häntäpäähän tai korkeintaan keskikastiin. Toisin sanoen, olipa kyse sitten sosiaali- ja terveysmenoista, koulutus- ja tutkimusmäärärahoista tai vaikkapa panostuksista kulttuuriin tai liikenteeseen, valtiomme tähän tarkoitukseen osoittamat rahat ovat bruttokansantuotteesta prosentuaalisesti mitattuna pienemmät kuin useimmilla muilla EU-mailla. Tästä herää väistämättäkin kysymys: mihin me sitten laitamme rahaa enemmän kuin muut?

Lähes pettämättömältä tuntuneen logiikan täydensi vihdoin EU:n tilastoviraston tieto, jonka mukaan Suomi kuuluu puolustusmenoissa Euroopan kärkipäähän. Haa, vihdoinkin tiedämme, mihin verorahamme oikein pistetään, kun rahaa kuitenkin kerätään säkkikaupalla ja palveluihin siitä tuntuu liikenevän vain roposia. Tilaston mukaan Suomi käytti vuonna 2004 puolustukseen 1,6 prosenttia bruttokansantuotteestaan, mikä nostaa Suomen puolustusmenoissa EU:n kuudennelle sijalle. Brittiläisen IISS-tutkimuslaitoksen mukaan Suomi tosin sijoittuisi vasta 16:nneksi ja käyttäisi puolustukseen 1,4 prosenttia BKT:sta.

Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että puolustusmenomme voisivat seurata EU:n keskitasoa. Hankintoja voitaisiin tehdä yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa tai yksinkertaisesti vähemmän. Ylipäänsä yhteistyötä pohjoismaiden välillä ja EU:n tasolla tulisi lisätä. Valikoiva asevelvollisuus toisi säästöjä varusmiesten koulutuksessa. Olen kyllä hyvin tietoinen maantieteellisestä ja historiallisesta asemastamme, mutta en näkisi kumpaakaan syynä ainakaan sellaiseen puolustusmäärärahojen kasvattamiseen, jota puolustusministerimme syksyllä vaati.

Puolustusministeri antoi kyllä toisenkin vaihtoehdon, tunnetun Nato-option käyttämisen. Minusta tuntuu siltä, että meitä uhkaavat ennemminkin ilmastonmuutoksen aikaansaamat eriasteiset ympäristökatastrofit ja esimerkiksi kansainvälinen terrorismi tai sortuvat valtiot kuin laajamittainen aseellinen hyökkäys maaperällemme. Muistan lukeneeni jostakin, että samaa mieltä kanssani on suuri enemmistö suomalaisista (voin tarvittaessa yrittää etsiä kyseisen tutkimuksen jostakin). Miksi ihmeessä sitten käytämme rahaa moninkertaisesti sotilaalliseen puolustautumiseen kuin varautumiseen luettelemiini muihin uhkiin, joihin Nato ei varmastikaan tarjoa turvaa?

Saddam Hussein teloitettiin eilen Irakissa hirttämällä. Tyrannin poistumisesta maan päältä en ole lainkaan pahoillani, poistumistavasta kylläkin.