Olemme saaneet viimeisen viikon aikana hämmästellä kerrassaan kivikautista ja kaiken kaikkiaan omituista, vastenmielistä, porsasmaista ja lähes käsittämätöntä toimintaa, jota Lapin Kansan omistavan Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne ja lehden entinen päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula ovat harrastaneet Telanteen erotettua Johanna Korhosen lehden päätoimittajan paikalta, ennen kuin tämä on ehtinyt tehdä päivääkään töitä, ja molempien lausuessa tämän jälkeen toinen toistaan pöyristyttävämpiä ja epäjohdonmukaisempia kommentteja erottamisesta.

Kahta totuutta ei ole, vaan joku valehtelee, ja koska Korhonen on ollut sanomisissaan selkeä ja johdonmukainen ja toinen osapuoli taas sekava ja välttelevä, tuntuu yleinen mielipidekin olevan Korhosen puolella ja odottaa mielenkiinnolla Telanteen perusteluja Korhosen väitetylle epärehellisyydelle. Näitä perusteluja tuskin tulee, ellei tapahtunut käänny jotenkin kokonaan ylösalaisin, pikemminkin anteeksipyyntöjä, joista ensimmäisen Tuomi-Nikula on eilen esittänytkin luopuessaan samalla päätoimittajan tehtävästään etuajassa.

Tapahtunutta on pyöritelty mediassa siinä määrin paljon ja siinä toisaalta on alun jälkeen tapahtunut siinä määrin vähän, ettei asian tiimoilla liene syytä harrastaa sen kummempaa spekulaatiota. Itse mietiskelenkin lähinnä, mikä ihme ajaa ihmisen noin vinoutuneisiin mielipiteisiin, tai ehkäpä vielä enemmän, mikä estää häntä pääsemästä eroon ajatusvinoumastaan.

Olemme varmasti kaikki ensin kasvatuksemme vankeja ja meidän on vaikea päästä eroon lapsuudenkodissamme tai koulussa opituista näkemyksistä. Usein emme haluakaan, emme ymmärrä haluta, ja vaikka haluaisimmekin, emme ehkä pysty, emme ainakaan heti ja ilman vaivaa. Pelkäämme vierasta tai jos emme pelkää, epäilemme ainakin, emmekä usein halua tai jaksakaan yrittää tutustua.

Minulla on niin monta homokaveria, että tuntuu hassulta edes sanoa suhtautuvani heihin yhdenvertaisesti heteroiden kanssa; en yksinkertaisesti jaottele ihmisiä heidän sukupuolisen tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Sen sijaan törmäsin viimeksi kesälomalla omaan ennakkoluuloisuuteeni ja pelkooni vierasta kohtaan ja toisaalta yleisinhimilliseen taipumukseen uskoa stereotypioihin ainakin alitajunnan tasolla.

Loman tunnistaa siitä, että on tavallista enemmän aikaa lukemiselle, elokuville ja musiikin kuuntelulle. Ja juoksemiselle myös. Parin viime viikon aikana olen nauttinut esimerkiksi elokuvista Salaam Bombay! (Mira Nair) ja Don Juan DeMarco (Jeremy Leven) sekä romaaneista Kolmastoista lapsi (Virpi Hämeen-Anttila) ja Kimpassa (Anna Gavalda). Näiden romaanien parasta antia on mielestäni erilaisten perhemuotojen kuvaus ilman sen kummempaa sentimentaalisuutta ja kuitenkin aiheeseen ja sen toisinaan harvinaislaatuiseenkin värikkyyteen syvällisesti paneutuen. Yhteisöllisyys on jees ja muodoiltaan mitä vain. Tärkeintä on välittäminen, huolenpito, rakkaus.

Osallistuin Helsingissä eilen pidettyyn Pride-kulkueeseen, joka marssittiin seksuaalivähemmistöjen puolesta. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja hyväntuulisia ja värikkäitä marssijoita arviolta kolmekin tuhatta. Meitä vihreitä oli paikalla ehkä kolmattakymmentä, joten juttuseuraa riitti, ja törmäsinpä matkalla vanhoihin opiskelukavereihinikin. Ylpeänä kannoin vuorollani banderolliamme "Sateenkaaren vihreällä raidalla".

Juttelin Anni Sinnemäen kanssa, joka oli ollut marssimassa saman asian puolesta Riiassa vain muutamia viikkoja aiemmin. Siellä tunnelma ei ollut lainkaan niin valoisa kuin meillä Helsingissä. Kulkue järjestettiin aidatussa puistossa, jonka ulkopuolella ihmiset tuijottivat marssijoita. Viime vuonna koko marssi jouduttiin vastustuksen vuoksi peruuttamaan, ja Moskovassa tilanne on väkivallan takia ollut Latviaakin huonompi. Tuntuu omituiselta ja surulliselta, että aivan lähellämme näin tavallinen asia voi edelleen herättää noin suuria tunteita. Vähän kauempana, monessakin maailman kolkassa, koko marssia ei olisi mitään mahdollisuutta järjestää. 

Koko viikon kestäneen tapahtuman teemana oli "Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen". Meillä Suomessa teema onkin käypä, onneksi. Yhdenvertaisuus ei häämötä vain jossakin ihmiselämän tavoittamattomissa, vaan monesta edelleen työn alla olevasta poliittisesta kysymyksestä ja joidenkin ihmisten rasistisesta ajatusmaailmasta huolimatta oikeasti käsiemme ulottuvilla. Tarvitaan tietoa ja tahtoa.  

Suomen tämän vuoden pakolaiskiintiöstä jää täyttämättä noin 90 paikkaa. Kiintiön jäljelle jäävä osuus täytetään vasta ensi vuonna yksittäisillä hätätapauksilla ja myanmarilaisilla pakolaisilla. Eduskunnan asettama 750 pakoilaisen kiintiö on jäänyt vajaaksi myös kahtena edellisenä vuotena (kuinkakohan paljon?). 

Tällaista pääsee tapahtumaan vain siellä, missä vastuukysymykset ovat epäselvät. Työministeriö syyttää sisäministeriötä, joka syyttää työministeriötä. Miten näin isossa kysymyksessä voidaan olla tilanteessa, jossa jokainen pakoilee vastuuta eikä tosiasiassa taida oikeastikaan tietää, kenen asiasta kuuluisi viimekädessä päättää?

Suurelle yleisölle on aika lailla samantekevää, kuka asiasta päättää, kunhan siitä päätetään ja mieluiten ajoissa. Olisiko liikaa pyydetty, että työministeriö ja sisäministeriö sopisivat toimintasuunnitelman ensi vuotta varten? Lisäksi ehdottaisin kiintiön nostamista suoraan tuhanteen pakolaiseen, mikä ei millään lailla ylivoimaisesti tulisi rasittamaan valtiontalouttamme tai järjestelykapasiteettiamme. Näiden möhlimisten jälkeen se olisi joka tapauksessa enemmän kuin suotavaa ja ymmärtääkseni myös yksi eduskunnan enemmistön uudenvuoden toiveista.