Vaihtoehtohoito, luontaishoito, uskomushoito, puoskarointi, huuhaa? Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä suunnittelee parhaillaan tiukennuksia koululääketieteen ulkopuolelle jäävien hoitojen antamiseen. Työryhmä ehdottaa muun muassa hoitojen antamisen rajaamista terveydenhuollon ammattilaisten käsiin silloin, kun hoidon saajana on kehitysvammainen tai vakavasti psyykensairas. Hoitoja on suunniteltu rajattavan myös raskaana olevilta, ja hypnoosin valvontaa on suunniteltu lisättävän.

Aihe on herättänyt runsaasti keskustelua niin lehdistössä kuin muussakin mediassa. Hoitojen puolustajat vetoavat hyviin hoitotuloksiin, vastustajat hoitojen hyödyttömyyteen ja räikeisiin ongelmiin, joita alalla on ilmennyt. Pahimmillaan potilas on joutunut esimerkiksi terapeuttinsa pitkäaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tai luopunut itselleen elintärkeästä lääkehoidosta surullisin lopputuloksin.

Valvontaa varmasti tarvitaankin nykyistä enemmän, onhan kenen tahansa tällä hetkellä mahdollisuus alkaa kutsua itseään vaikkapa luontaishoitajaksi. Jokainen väärinkäyttötapaus on liikaa. Joillakin hoidoilla ei varmasti ole minkäänlaista hoidollista pohjaa, jos kuuntelevaa korvaa ei siihen lasketa. Asiaan perehtymätön ei voikaan lausua painavaa mielipidettään esimerkiksi homeopatiasta, jonka joku "asiantuntija" kertoo pohjaavan eräänlaiseen hellään siedätykseen, kun taas toinen "asiantuntija" väittää homeopaattisten "lääkkeiden" olevan pelkkää vettä.

Itselläni on jonkin verran kokemuksia vaihtoehtohoidoista. Olen saanut muutaman kerran reikihoitoa, useamman kerran energiahoitoa, käynyt kerran hypnoosissa ja vieraillut useita kertoja homeopaatti-lääkärillä, jonka puoleen käännyn mitä todennäköisimmin taas kuukauden sisällä, kun siitepölyallergiani alkaa käydä sietämättömäksi. Kaikilla näillä hoidoilla on ollut aivan kiistattomia vaikutuksia, joskin varsinkin kolmen ensimmäisen vaikutuksia on omalla kohdallani mahdotonta todentaa.

Ehkä konkreettisimman hyödyn on tarjonnut homeopatia, jonka voimin olen selvinnyt viimeiset kesät täysin ilman antihistamiineja, vaikka viimeksi alle kuukausi sitten tehdyt prick-testit osoittavat minun olevan edelleen erittäin allerginen siitepölyille. Psyykkistäkö? Vaikea sanoa, vaikka aikamoinen mielen akrobaatti kokisin olevani, jos pelkällä vedellä taltuttaisin pahat allergiani. Samantekevää? Aika lailla, vaikka toki mielelläni tietäisin, mielenikö vai sittenkin hellä luonnonlääkitys häätää nuhani ja kutinani näin tehokkaasti pois.

Minusta tuntuukin hätävarjelun liioittelulta lähteä rajoittamaan kovin rankalla kädellä vaihtoehtohoitojen antamista. Jos niiden vaikutusta yleisesti pidetään lähinnä lumevaikutuksena (lukuunottamatta esimerkiksi joitakin yrttihoitoja, joilla voi olla merkittäviä yhteisvaikutuksia joidenkin lääkkeiden kanssa) ja jos niiden käyttäjät kuitenkin kokevat niistä hyötyvänsä, eikö viisainta olisi miettiä, kuinka estää näiden muutamien alalla toimivien huijareiden toiminta ja toisaalta auttaa näitä muutamia jotka menettävät mielenterveytensä vaihtoehtohoitojen parissa, mutta antaa onnellisen ja tyytyväisen enemmistön jatkaa työtään ja hoitojaan? 

Pelkkä empaattisesti ja kiireettä kuuleva korva ja turvallisen käden lämmin kosketus on varmasti yhtä suureksi psyykkiseksi ja myös fyysiseksi avuksi niin kehitysvammaiselle, raskaana olevalle, lapselle, mielenterveyspotilaalle ja syöpäsairaalle kuin aivan tavalliselle ja perusterveelle arkensa keskellä kipuilevalle aikuiselle. Ja jos hoidon vaikutukset ovat tätäkin syvällisempiä huolimatta siitä, ettemme niiden mekanismeja täysin tunne, eikö se ole vain kertakaikkisen hieno juttu?

Eilen kävimme jo toistamiseen Käpylän tekojäällä luistelemassa. Toinen kerta sujui huomattavasti ensimmäistä paremmin. Neitonen pysyi hienosti pystyssä ja eteni aika vauhdilla, pikkuveli liukui ihan kelvollisesti kelkkansa kanssa. Lisäksi Kartanonkosken koulun kenttä näytti tänään olevan jäässä ja seuraavaksi testaammekin sitä. Valaistusta ei tosin ollut minkäänlaista, joten jos emme halua extreme-luistelua pilkkopimeässä, täytyy meidän rientää jäälle hyvissä ajoin ennen päivänlaskua.

Luisteluakin hauskempaa meillä oli toissapäivänä Tuusulan uimahallissa. Tuusulan uimahalli on lähiseudun halleista ehdoton suosikkimme, vaikka sinne kertyykin matkaa jonkin verran enemmän kuin kaupungin omiin uimahalleihin ja matkustamme sinne autolla. Suosikiksi valikoituminen johtuu perheen pienimmistä, minulla ei ole mitään esimerkiksi Myyrmäen ja Tikkurilan uimahalleja vastaan.

Myyrmäessä lapsille on tarjolla kahteen osaan ja syvyyteen jaettu lastenallas. Myös terapia-altaasta lapset pitävät erityisesti. Leluja saa todennäköisesti lainaan (emme ole käyneet Myyrmäessä hetkeen, joten muistikuvani ovat hatarat). Tikkurilassa lastenallas on perinteinen syvenevä ja suorakaiteen muotoinen. Terapia-allasta ei ole ja lelujakin vain niukalti. Hemmotellut pienokaiseni tylsistyivät Tikkurilassa suunnilleen vartissa.

Tuusulan uimahalli tarjoaa lapsille yhtä ja toista. Aivan pienille on kahluuallas pikkuliukumäellä, vähän isommille tavallinen syvenevä lastenallas leveällä portaikolla. Leluja ja kellukkeita on paljon. Terapia-allas on suuri (kellukkeita tai leluja ei ymmärrettävästi saa viedä sinne). Kaiken kruunaa vesiliukumäki, joka tuntuu kelpaavan kaikenikäisille polskijoille lähes vauvasta (vanhempiensa sylissä) teini-ikäisiin. 

Energiaystävällisiähän nämä valtavat ja lämpimät hallit ja niiden altaat eivät ole, mutta uinti sinänsä on erinomainen harrastus lähes jokaiselle, ja koska sen harrastaminen olisi maassamme mahdotonta suurimman osan vuotta ilman uimahallejamme, on niitä syytä pitää kattava ja laadukas verkko tasaisesti ympäri kaupunkia.

Tällä hetkellä remontin tarpeessa on Hakunilan uimahalli ja uusia halleja ollaan lähitulevaisuudessa rakentamassa ainakin Korso-Koivukylän alueelle Elmon tulevaan urheilupuistoon ja ehkäpä jossakin vaiheessa myös Marja-Vantaalle. Jonnekin tuntuisi järkevältä rakentaa myös maauimala; sellaista on suunniteltu ainakin Kaivokselaan. Vietin suunnilleen kaikki lapsuuteni kesien aurinkopäivät ja myös lukuisat viilenevät syysillat Porin maauimalassa, joka nykyisinkin on erinomaisen suosittu kuntoilu- ja ajanviettopaikka entisessä kotikaupungissani.

Olin toissapäivänä jakamassa esitteitäni Vihreiden kojulla Tikkuraitilla. Oli rauhallinen iltapäivän hetki, kun kojulle tuli hätääntyneen oloinen keski-ikäinen nainen polkupyöränsä kanssa. Nainen oli ilman takkia, rähjäinen, itkuinen ja sekava. Hän oli eksyksissä eikä löytänyt kotiinsa. Lompakko ja puhelin oli varastettu. Kotiavain hänellä oli tallella, mutta kotonakaan ei ollut ruokaa tai rahaa. Eikä hän ollut vielä koskaan ollut näin sekaisin, hän sanoi. "Auttakaa, hyvät ihmiset, auttakaa nyt joku", hän sopersi kutakuinkin täsmälleen näillä sanoilla.

Selvisi, että nainen oli ryöstetty edellisenä päivänä Malmilla, jonka poliisilaitokselle hän olikin käynyt jättämässä rikosilmoituksen. Kysyin, asuiko hän lähettyvillä. Hän arveli asuvansa. Hän oli hetkeä aiemmin käynyt Tikkurilan poliisiasemalla pyytämässä apua, mutta häntä oli kehotettu poistumaan. En tuntenut tien nimeä, jonka hän sanoi kotiosoitteekseen, joten kipaisin viereisessä vakuutustoimistossa, vai mikä lie ollut, katsomassa osoitteen kartalta. Naisen koti oli Helsingin puolella Tapulikaupungissa.

Paikalle saapui toinen nainen selvittelemään tilannetta ja soitti poliisille, vaikka eksynyt nainen sanoi kieltäytyvänsä poliisin avusta, kun hänet oli juuri lähetetty poliisiasemalta pois. Poliisit kieltäytyivät auttamasta tälläkään kertaa. Tässä välissä minä olin tietenkin kuullut jo pitkät kertomukset naisen surullisesta menneisyydestä. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten naista olisi pitänyt auttaa, ja minun oli pakko lähteä hakemaan lapsiani päiväkodista, joten annoin hänelle hiukan rahaa, ohjasin hänet ajamaan kotinsa suuntaan (hän ei vaikuttanut juopuneelta) ja kehotin pyytämään ohikulkijoilta apua oikean tien löytämisessä tai tarvittaessa uudelleen poliisille soittamiseen.

Tuntui todella pahalta päästää itkuinen ja tuskin tolpillaan pysyvä nainen jatkamaan matkaansa huteralla pyörällään. Miksi ihmeessä poliisit eivät voineet auttaa rouvaa edes kotiinsa? Olisiko terveyskeskuksessa autettu naista? Miten kaltaiseni ohikulkijan ja lähimmäisen olisi pitänyt toimia?

Varmaa on vain se, ettei tämä nainen ole suinkaan ainoa laatuaan, vaan kaduillamme kulkee joka päivä kymmeniä tai satoja henkilöitä vailla tervettä yhteyttä mieleensä ja muistiinsa. Heidän paikkansa ei ole yksin kadulla eikä edes yksin kotonaan, eikä kaikki siis ole todellakaan kunnossa yhteiskunnassamme ja kotikaupungissamme ja sen palveluissa. Meidän tulisi pikimmiten varmistaa, ettei näiden ihmisten tarvitse seikkailla yksin tuntemattomilla teillänsä ja että jos heille kuitenkin näin käy, he saavat asianmukaista ja inhimillistä apua silloin kun sitä tarvitsevat. 

Sisäministeriö on tänään muuttanut aselupien myöntämistä koskevia ohjeitaan. Ensimmäistä aselupaa ei enää myönnetä niin sanottuihin käsiaseisiin eli esimerkiksi pistooleihin ja revolvereihin. Ampumaharrastus näillä aseilla on aloitettava ampumaseurojen valvotussa ohjauksessa, ja hankkimisluvan voi saada vasta vuoden aktiivisen harrastuksen jälkeen.

Käsiaseluvan hakijalta vaaditaan lääkärinlausunto, josta ilmenee, ettei henkilöllä ole sellaista psyykkistä sairautta tai mielenterveydellistä ongelmaa, johon liittyy vaara vahingoittaa itseään tai muita. Ensimmäistä lupaa hakevien haastattelussa on lisäksi oltava paikalla kaksi haastattelijaa. Jos henkilö hakee lupaa ampumaurheilun tai harrastuksen perusteella, hänen on nimettävä harrastamansa laji ja osoitettava harrastavansa tätä lajia.

Lisäksi sisäministeriö on tänään asettanut aselainsäädännön uudistamistyöryhmän, jonka tehtävänä on muun muassa selvittää, voitaisiinko jotkin käsiasetyypit kieltää kokonaan.

Viimeviikkoisen hirmuteon jälkeen tuntuu vähintäänkin hyvältä, että ohjeistusta kiristetään, vaikkei toki voi kuin ihmetellä, miksi näin toimitaan vasta nyt. Minun puolestani käsiaseiden kantolupa voitaisiin kokonaan evätä yksityisiltä henkilöiltä ja ampumarata-aseita voitaisiin vaatia säilytettäväksi ampumaratojen lukituissa tiloissa. Kaupungeissa tämä olisikin yksinkertaista toteuttaa, maakuntien erämailla järjestely olisi kieltämättä haasteellinen.

Toisaalta tuntuu ikävältä alkaa vaatia lakien, valvonnan ja rangaistusten kiristämistä silloin, kun ongelma on tosiasiallisesti aivan muualla: yhteisöllisyyden puutteessamme, mielenterveyspalveluittemme vähyydessä, lasten ja nuorten liiallisessa yksinolossa ja syrjäytymisessä. Selvää onkin, että kaikkeen tähän on jatkossa panostettava paljon nykyistä enemmän, mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että maailmassamme tarvitaan paitsi oikeuksia ja vapautta myös rajoituksia ja sääntöjä. Ja paljon enemmän näitä rajoituksia ja jopa nollatoleranssia tarvitaan juuri aselainsäädännössämme kuin esimerkiksi graffitien piirtäjiä tai vaikkapa talonvaltaajia vastaan.