Perhepiirissäni on yksi astmaa sairastava aikuinen ja kaksi lasta. Pohdiskelimme siskoni kanssa viimeksi tänään, kuinka suuret kustannukset yhteiskunnalle aiheutuu heidän tutkimuksistaan, lääkkeistään ja työstäpoissaoloistaan; astmaattinen pikkulapsi kun ei käy yksin pitkissä lääkärintutkimuksissa tai makaa yksin hoidettavana lastensairaalassa. Kenenkään astman aiheuttajasta ei ole varmuutta, mutta kyseinen aikuinen kävi koko peruskoulunsa tunnetussa homekoulussa, minkä jälkeen astma hiljalleen pitkien allergioiden jälkeen puhkesi.

Maamme hallitus pyrkii helpottamaan ahdingossa olevaa valtiontaloutta elvytyspaketilla, jossa myös homekouluilla on vihdoin mahdollisuus saada hieman lisärahoitusta. Opetusministeri Henna Virkkusen (kok) mukaan opetusministeriö on esittänyt elvytyspakettiin 60 miljoonaa euroa käytettäväksi muun muassa kosteus- ja homevaurioista johtuviin rakennushankkeisiin sekä täydennyskoulutukseen.

Jos lisärahoitus saadaan, olisi äärimmäisen toivottavaa saada osa rahasta kohdistettua Vantaalle. Uusien hankkeiden käynnistäminen vuonna 2009 lienee resurssipulan vuoksi aikataulullisesti mahdotonta, mutta jo suunniteltuja hankkeita voitaisiin käynnistää etuajassa. Tällaisia hankkeita olisivat esimerkiksi vuodelle 2010 suunnitellut Koivukylän ja Martinlaakson koulujen peruskorjaukset.

Vaikka homekoulujen ja muun korjaus- ja uudisrakentamisen osuudesta hallituksen elvytyspaketissa on oltu monta mieltä (ks. esim. Vihreän Langan pääkirjoitus 9.1.), näkisin itse kuitenkin yksinomaan positiivisena asiana sekä asian nostamisen tapetille jälleen kerran että todellisen mahdollisuuden saada korjattua pikimmiten edes joitakin näistä koko yhteiskunnan terveyttä rapauttavista betonilaatikoista. Korjausten onnistumisista ja epäonnistumisista voidaan toki olla myös monta mieltä.

Rakennusten kosteusvauriot aiheuttavat kiistatta monia pieniä ja suuria terveyshaittoja, joista pahimmat seuraavat kantajaansa läpi elämän ja vaikuttavat merkittävästi hänen elämänsuunnitteluunsa. Sekä yksilölle että yhteiskunnalle aiheutuvat haitat ovat niin merkittäviä, että toivon todella tämän mahdollisen 60 miljoonan olevan vasta alkusysäys huomattavasti nykyistä suuremmalle taloudelliselle tuelle homekoulujen saneeraamiseksi.

Hesarissa oli eilen (15.11.) parikin mielenkiintoista pikku-uutista koulumaailmasta. Joka viides opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä ovat matala palkkataso, loppuunpalaminen ja turhautuminen. Vanhemmat ovat vaativia, tavallisissa luokissa on paljon erityisoppilaita eikä omaan työhön voi vaikuttaa riittävästi ohjeiden tullessa ylhäältäpäin (sivu A5).

Toisen uutisen mukaan Espoossa on harkittu kieltoa palkata opettajalle sijaista lyhyen sairausloman ajaksi, mutta toistaiseksi järjestelyyn ei ryhdytä. Sivistystoimenjohtaja Aulis Pitkälä päätti asiasta eilen, ja esimerkiksi opetuslautakunnan puheenjohtaja Sanna Lauslahti kommentoi ehdotusta "idioottimaiseksi", mitä se eittämättä onkin (sivu A15). 

Näyttäkää minulle yksikin luokka, jossa säilyy työrauha ilman opettajaa! Vaikkapa pienessä valinnaisen kielen opiskelijoiden ryhmässä näin voi toki hyvinkin olla, mutta esimerkiksi minä joudun kyllä harkitsemaan kahteen kertaan, lähdenkö kopioimaan oppimateriaalia kesken tunnin jättäen näin 28 kuudesluokkalaistani muutamaksi minuutiksi keskenään vai voinko sittenkin suorittaa kopioinnin välitunnilla. En kuuna päivänä jättäisi oppilaitani keskenään oppitunnin ajaksi. Jo oman opettajan poissaolo ja korvaaminen sijaisella saa poikkeuksetta aikaan hässäkkää, jota selvitellään seuraavina päivinä, enkä usko tilanteen omassa luokassani olevan sittenkään ainutlaatuinen. 

Virkamiehet tuntuvat joskus vieraantuneen tavallisten kansalaisten arjesta, mikä varmasti koskee useita poliitikkojakin. Ajattelen ja uskon silti niin, että on todella oikeasti merkitystä sillä, keitä me valitsemme päättämään yhteisistä asioistamme.  

Mitä taas nuorten opettajien alan vaihtamiseen tulee, tunnistan itse varsin hyvin turhautumisen vähäiseen omaan työhön vaikuttamiseen. Eräs ystäväni oli sijaisena erityiskoulussa ja kertoi, kuinka jonakin päivänä saatettiin olla tyytyväisiä siihen, että kaverit ylipäänsä olivat saapuneet kouluun, ja toisena päivänä, ettei kukaan ollut käynyt toiseen käsiksi. Kun hommat taas kolmantena päivänä sujuivat hienosti, voitiin lopetella aikaisemmin tai palkita koko porukka pullakahveilla. Neljäntenä päivänä taas istuttiin iltaan asti selvittelemässä yhden oppilaan kanssa kahakoita ja toisen kanssa kertotauluja. 

Erityiskoulut ovat oma maailmansa osittain omine sääntöineen ja tavoitteineen ja harvoin niiden ilmapiirissä tai käytännöissä on kadehdittavaa. Jokin kaipuu asioiden toisenlaiseen arvottamiseen ja järjestämiseen minussa kuitenkin heräsi kuunnellessani näitä tarinoita. Jospa tavallisessa koulussakin voitaisiin edes hiukan nykyistä useammin joustaa lukujärjestyksestä sekä oppilaiden että opettajan tarpeiden mukaan, tehdä enemmän yhteistyötä luokkien välillä ja vahvistaa näin koulun me-henkeä sekä yksinkertaisesti luottaa ammattitaitoisiin ja lähes poikkeuksetta varsin luterilaisen työmoraalin omaaviin opettajiin oman työnsä organisoimisessa! 

Lukion opettaja, kirjailija Arno Kotro vaatii uusimmassa Anna-lehdessä kouluille lisää rahaa. Vantaalainen Kari Tuononen vaatii tänään samaa Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Lisää rahaa ja resursseja vaatii moni muukin, heidän joukossaan allekirjoittanut. Helsinkiläinen Kotro ei ehkä edes tiedä, että Vantaalla perusopetus hoituu lähes tuhat euroa halvemmalla oppilasta kohden vuodessa kuin naapurikunnissa. Lukio-opetuksessa ero nousee lähes kahteen tuhanteen Vantaan ja Espoon välillä.

Näistä luvuista ei Vantaan kaupunginjohtajien ole syytä olla ollenkaan ylpeitä, vaikka kaupungin talous näin pidettäisiinkin kurissa. On aivan selvää, että ryhmäkokoja tulisi monessa koulussa pikimmiten pienentää. Uskon vakaasti, että ryhmäkokojen pienentäminen maksaisi itsensä takaisin lasten ja nuorten sekä heidän opettajiensa hyvinvoinnin lisääntymisenä. Tukipalveluja tarvitaan ehdottomasti lisää sekä kouluihin että niiden ulkopuolelle. Terveydenhoitajat kannattelevat monen tosiasiassa pitkäjänteisen psykiatrisen hoidon tarpeessa olevan lapsen ja nuoren arkea, jolloin heille jää aivan liian vähän aikaa perustyöhönsä. Sama pätee koulupsykologeihin ja kuraattoreihin. Kuinka paljon enemmän huomiota voisinkaan antaa jokaiselle omalle varhaisteinilleni, jos heitä olisi luokassa lähes kolmenkymmenen sijasta parikymmentä?

3-vuotiaan poikani päiväkotiryhmässä on neljä hoitajaa ja 18 lasta, joista muutamaa lukuunottamatta kaikki ovat alle 3-vuotiaita. Eräänä kauniina syyspäivänä hoitajista oli paikalla yksi ja hänen lisäkseen yksi sijainen. Nämä kaksi naista, joista toista lapset eivät tunteneet, hoitivat koko lapsikatrasta muutaman päivän ajan, koska sijaisia ei saatu. Kouluissa sijaisjärjestelyt sujuvat paremmin ja syytä onkin, sillä käytäntö, jossa yksi opettaja opettaa samanaikaisesti kahta kokonaista luokkaa, on sekä oppimistulosten että työilmapiirin kannalta järjetön. Hätätapauksissa näin kuitenkin toimitaan ja tulee toimiakin.

Kouluissa suuret ryhmäkoot ovat jokseenkin suorassa yhteydessä esimerkiksi työrauhaan ja kiusaamiseen, joskin opettaja voi ahkeruudellaan, kärsivällisyydellään ja ammattitaidollaan vaikuttaa molempiin. Päiväkodeissa ryhmäkoot korreloivat sairastelemisen kanssa. Omat lapseni selvisivät viime lukuvuoden kokonaan ilman antibiootteja viettäessään päivänsä alle kymmenen lapsen ryhmäperhepäivähoidossa. Nyt kummankin ryhmä on lähes tuplasti suurempi (5-vuotiaan tyttäreni ryhmässä lienee pitkälti kolmattakymmentä lasta kolmen hoitajan harteilla) ja ensimmäinen keuhkoputkentulehdus antibiootteineen on jo takana. Lasten sairasteleminen taas on suorassa yhteydessä vanhempien työstä poissaoloihin. Ennen kaikkea suuret ryhmät kuitenkin jättävät pienokaiset ilman sellaista hoivaa ja henkilökohtaista huolenpitoa, jota he tosiasiassa läpi päivän tarvitsisivat.

Tällä hetkellä Vantaa kuluttaa valtavia summia korjaaviin toimenpiteisiin niin sosiaali- ja terveysalalla kuin opetuksessa ja vaikkapa kiinteistöjen hoidossakin. Painopiste olisi siirrettävä määrätietoisin toimin korjaavasta ennaltaehkäisevään, jolloin kuntalaisten palvelut ja hyvinvointi lisääntyisivät ilman ylivoimaisia taloudellisia satsauksia.

Monikohan suomalaisista tietää, mitä aineita ja kuinka paljon peruskouluissamme tällä hetkellä opiskellaan? Kouluikäisten vanhemmilla saattaa olla asiasta jonkinmoinen käsitys lastensa lukujärjestykset tutkittuaan, mutta kerrottakoon tässä esimerkiksi oman kuudennen luokkani ainekohtaiset viikkotuntimäärät: äidinkieltä ja matematiikkaa neljä tuntia; englantia, fysiikka-kemiaa, historiaa, uskontoa, musiikkia, liikuntaa, kuvataiteita ja käsitöitä kaksi tuntia; ympäristö-luonnontietoa ja valinnaisainetta yksi tunti. Yhteensä tuntimäärä on 26 oppituntia viikossa.  

Moni asia tuntimäärissä on hyvin: äidinkieltä ja matematiikkaa on riittävästi, samoin taito- ja taideaineille on annettu tilaa, valinnaisuudelle on annettu mahdollisuus jo alaluokilla. Huonoakin on: ympäristö- ja luonnontiedossa on yhteen tuntiin sisällytetty sekä vuoden aikana käsiteltävä biologia ja maantieto että esimerkiksi terveyskasvatus. Englantia taas opiskellaan yhtä paljon kuin uskontoa. 

Mielestäni tosi tärkeä terveyskasvatus voidaan kyllä sisällyttää muiden aineiden lomassa käsiteltäväksi, kuten tehdään esimerkiksi ympäristö-, media- ja monikulttuurisuuskasvatuksenkin suhteen, mutta kyllä tunti viikossa biologiaa ja maantietoa yhteensä on todella vähän, eikä kukaan tämän kuultuaan luultavasti enää ihmettele, miksi yhä useammat lapset eivät erota kuusta männystä tai Espanjaa Etelämantereesta. 

Uskonto taas on hieno oppiaine, jonka puitteissa voidaan käsitellä elämänkatsomuksellisia kysymyksiä yleensä, suvaitsevaisuutta, ihmisen sisäistä kasvua ja muita maailmanuskontoja, vain muutamia aihekokonaisuuksia mainitakseni. Aineen nimen kylläkin tulisi olla uskonto- tai elämänkatsomustieto, ja jollakin tavalla ihmettelen sittenkin, että sitä opiskellaan yhtä paljon kuin ainoaa vierasta kieltä (osa oppilaista opiskelee valinnaista toista vierasta kieltä). Vähempikin riittäisi.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä osa kehyksestä on valtakunnallisesti määritelty ja mihin koulu voi itse vaikuttaa, mutta kuten oppilaillenikin usein sanon, olen sitä mieltä, että kun opiskellaan, opiskellaan kunnolla ja tosissaan ja oikeasti tärkeitä asioita, ja kun taas välillä irrotellaan, irrotellaan kunnolla. Koulussa tämä irrottelu tapahtuu tietenkin välituntisin mutta myös hyvin resursoiduilla taito- ja taideaineiden tunneilla, joiden merkitys sekä koulun arjessa että jokaiselle lapselle itselleen on korvaamaton.