Lukion opettaja, kirjailija Arno Kotro vaatii uusimmassa Anna-lehdessä kouluille lisää rahaa. Vantaalainen Kari Tuononen vaatii tänään samaa Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Lisää rahaa ja resursseja vaatii moni muukin, heidän joukossaan allekirjoittanut. Helsinkiläinen Kotro ei ehkä edes tiedä, että Vantaalla perusopetus hoituu lähes tuhat euroa halvemmalla oppilasta kohden vuodessa kuin naapurikunnissa. Lukio-opetuksessa ero nousee lähes kahteen tuhanteen Vantaan ja Espoon välillä.

Näistä luvuista ei Vantaan kaupunginjohtajien ole syytä olla ollenkaan ylpeitä, vaikka kaupungin talous näin pidettäisiinkin kurissa. On aivan selvää, että ryhmäkokoja tulisi monessa koulussa pikimmiten pienentää. Uskon vakaasti, että ryhmäkokojen pienentäminen maksaisi itsensä takaisin lasten ja nuorten sekä heidän opettajiensa hyvinvoinnin lisääntymisenä. Tukipalveluja tarvitaan ehdottomasti lisää sekä kouluihin että niiden ulkopuolelle. Terveydenhoitajat kannattelevat monen tosiasiassa pitkäjänteisen psykiatrisen hoidon tarpeessa olevan lapsen ja nuoren arkea, jolloin heille jää aivan liian vähän aikaa perustyöhönsä. Sama pätee koulupsykologeihin ja kuraattoreihin. Kuinka paljon enemmän huomiota voisinkaan antaa jokaiselle omalle varhaisteinilleni, jos heitä olisi luokassa lähes kolmenkymmenen sijasta parikymmentä?

3-vuotiaan poikani päiväkotiryhmässä on neljä hoitajaa ja 18 lasta, joista muutamaa lukuunottamatta kaikki ovat alle 3-vuotiaita. Eräänä kauniina syyspäivänä hoitajista oli paikalla yksi ja hänen lisäkseen yksi sijainen. Nämä kaksi naista, joista toista lapset eivät tunteneet, hoitivat koko lapsikatrasta muutaman päivän ajan, koska sijaisia ei saatu. Kouluissa sijaisjärjestelyt sujuvat paremmin ja syytä onkin, sillä käytäntö, jossa yksi opettaja opettaa samanaikaisesti kahta kokonaista luokkaa, on sekä oppimistulosten että työilmapiirin kannalta järjetön. Hätätapauksissa näin kuitenkin toimitaan ja tulee toimiakin.

Kouluissa suuret ryhmäkoot ovat jokseenkin suorassa yhteydessä esimerkiksi työrauhaan ja kiusaamiseen, joskin opettaja voi ahkeruudellaan, kärsivällisyydellään ja ammattitaidollaan vaikuttaa molempiin. Päiväkodeissa ryhmäkoot korreloivat sairastelemisen kanssa. Omat lapseni selvisivät viime lukuvuoden kokonaan ilman antibiootteja viettäessään päivänsä alle kymmenen lapsen ryhmäperhepäivähoidossa. Nyt kummankin ryhmä on lähes tuplasti suurempi (5-vuotiaan tyttäreni ryhmässä lienee pitkälti kolmattakymmentä lasta kolmen hoitajan harteilla) ja ensimmäinen keuhkoputkentulehdus antibiootteineen on jo takana. Lasten sairasteleminen taas on suorassa yhteydessä vanhempien työstä poissaoloihin. Ennen kaikkea suuret ryhmät kuitenkin jättävät pienokaiset ilman sellaista hoivaa ja henkilökohtaista huolenpitoa, jota he tosiasiassa läpi päivän tarvitsisivat.

Tällä hetkellä Vantaa kuluttaa valtavia summia korjaaviin toimenpiteisiin niin sosiaali- ja terveysalalla kuin opetuksessa ja vaikkapa kiinteistöjen hoidossakin. Painopiste olisi siirrettävä määrätietoisin toimin korjaavasta ennaltaehkäisevään, jolloin kuntalaisten palvelut ja hyvinvointi lisääntyisivät ilman ylivoimaisia taloudellisia satsauksia.

Monikohan suomalaisista tietää, mitä aineita ja kuinka paljon peruskouluissamme tällä hetkellä opiskellaan? Kouluikäisten vanhemmilla saattaa olla asiasta jonkinmoinen käsitys lastensa lukujärjestykset tutkittuaan, mutta kerrottakoon tässä esimerkiksi oman kuudennen luokkani ainekohtaiset viikkotuntimäärät: äidinkieltä ja matematiikkaa neljä tuntia; englantia, fysiikka-kemiaa, historiaa, uskontoa, musiikkia, liikuntaa, kuvataiteita ja käsitöitä kaksi tuntia; ympäristö-luonnontietoa ja valinnaisainetta yksi tunti. Yhteensä tuntimäärä on 26 oppituntia viikossa.  

Moni asia tuntimäärissä on hyvin: äidinkieltä ja matematiikkaa on riittävästi, samoin taito- ja taideaineille on annettu tilaa, valinnaisuudelle on annettu mahdollisuus jo alaluokilla. Huonoakin on: ympäristö- ja luonnontiedossa on yhteen tuntiin sisällytetty sekä vuoden aikana käsiteltävä biologia ja maantieto että esimerkiksi terveyskasvatus. Englantia taas opiskellaan yhtä paljon kuin uskontoa. 

Mielestäni tosi tärkeä terveyskasvatus voidaan kyllä sisällyttää muiden aineiden lomassa käsiteltäväksi, kuten tehdään esimerkiksi ympäristö-, media- ja monikulttuurisuuskasvatuksenkin suhteen, mutta kyllä tunti viikossa biologiaa ja maantietoa yhteensä on todella vähän, eikä kukaan tämän kuultuaan luultavasti enää ihmettele, miksi yhä useammat lapset eivät erota kuusta männystä tai Espanjaa Etelämantereesta. 

Uskonto taas on hieno oppiaine, jonka puitteissa voidaan käsitellä elämänkatsomuksellisia kysymyksiä yleensä, suvaitsevaisuutta, ihmisen sisäistä kasvua ja muita maailmanuskontoja, vain muutamia aihekokonaisuuksia mainitakseni. Aineen nimen kylläkin tulisi olla uskonto- tai elämänkatsomustieto, ja jollakin tavalla ihmettelen sittenkin, että sitä opiskellaan yhtä paljon kuin ainoaa vierasta kieltä (osa oppilaista opiskelee valinnaista toista vierasta kieltä). Vähempikin riittäisi.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä osa kehyksestä on valtakunnallisesti määritelty ja mihin koulu voi itse vaikuttaa, mutta kuten oppilaillenikin usein sanon, olen sitä mieltä, että kun opiskellaan, opiskellaan kunnolla ja tosissaan ja oikeasti tärkeitä asioita, ja kun taas välillä irrotellaan, irrotellaan kunnolla. Koulussa tämä irrottelu tapahtuu tietenkin välituntisin mutta myös hyvin resursoiduilla taito- ja taideaineiden tunneilla, joiden merkitys sekä koulun arjessa että jokaiselle lapselle itselleen on korvaamaton.

Puoluetoverini Mikko Mäkelän mielipidekirjoituksessa (HS 4.6.) esitettiin ehdotus, jota itse olin mietiskellyt vain muutamaa päivää aiemmin ja jota jossakin muodossa on pohdiskeltu myös muualla mediassa viime aikoina.

Mäkelä ehdottaa, että 4-5-vuotiaille lapsille tarjottaisiin ilmaista, ohjattua varhaiskasvatusta päiväkodeissa neljä tuntia päivässä. Muusta lapsen päiväkodissa viettämästä ajasta perhe maksaisi normaalisti ja kotona hoidettavat lapset voisivat viettää loppupäivän kotonaan.

Järjestelystä aiheutuisi tietenkin kustannuksia yhteiskunnalle, mutta Mäkelän laskelmien mukaan ne eivät olisi millään lailla ylivoimaisia (en muista lukuja enkä ottanut kirjoitusta talteen, koska lakkasin jo jokin aika sitten repimästä lehdistä omia tai ystävieni kirjoituksia :)). Kannatan vilpittömästi ehdotusta ja painottaisin tässä ennaltaehkäisyn merkitystä. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella omassa ikäryhmässä voidaan varmasti auttaa monia perheitä kasvatuksen usein työlään kivikkoisella polulla ja ennen kaikkea voidaan tunnistaa hyvissä ajoin ennen kouluikää ne lapset, jotka tarvitsevat erityistukea kehittyäkseen itsetunnoltaan terveiksi nuoriksi ja aikuisiksi. Toki suuri osa perheistä käyttää jo nyt kunnallisia päivähoitopalveluita, mutta edelleen tuhannet ja kymmenettuhannet lapset viettävät varhaislapsuutensa lähes kokonaan oman perheensä parissa eikä heidän mahdollista ulkopuolisen tuen tarvettaan huomata ennen lapsen kouluikää - jolloin auttaminen on valitettavan usein jo hyvin hankalaa tai jopa käytännöllisesti katsoen mahdotonta.

Kaikki tämä edellyttää tietenkin lisäresursseja kunnalliseen päivähoitoon, mutta väittäisin palvelun laadukkaan toteuttamisen johtavan siihen, että se maksaisi itsensä tuotapikaa takaisin ja - mikä tärkeintä - antaisi lapsiperheille ja ajan myötä koko yhteiskunnalle parempaa elämänlaatua. 

Kirjoittelin viimeksi muutaman sanan hoitajien tilanteesta. Äsken lueskelin tapani mukaan viime tingassa viimeviikkoista Opettaja-lehteä (uusi lehti ilmestyy huomenna, ja pyrin selailemaan vanhat pois alta; jatkuvan ajanpuutteeni vuoksi en ikinä lue mitään Hesaria lukuunottamatta tuoreena - ja ehkä tämä on myös luonnekysymys, sillä aika harva tuttavapiiristäni on kuullut esimerkiksi WTC:n sortumisesta vasta iltauutisista tai, mikä vielä pahempaa tai ainakin yllättävämpää, ollut autuaan tietämätön koko prinsessa Dianasta tämän kuolinhetkenä; en toisin sanoen ole mikään prinsessatyttö ainakaan, ja joka tapauksessa ajan hermolla oleminen tarkoittaa minulle vähintäänkin joidenkin tuntien tai vuorokaudenkin viivettä, enkä siksi kovin luontevasti taivu esimerkiksi Facebookin tai muiden vastaavien käyttäjäksi).

Ensinnäkin silmiini pisti uutinen uuden päivähoitolain todeksi tulemisesta, hallitusohjelmassa kuulemma luvataan uudistusta. Näin on, mutta sanallakaan ei sanota, mitä uudistus pitää sisällään. Joka tapauksessa lain valmistelu sosiaali- ja terveysministeriössä on alkamassa, ja hyvä näin. Jutussa Kokoomuksen opettajataustainen eduskuntaryhmyri Pekka Ravi korostaa varhaiskasvatuksen siirtoa sosiaalipuolelta opetusministeriön hallinnonalalle niin monisanaisesti (mainiten toki myös esimerkiksi ryhmäkokojen normituksen tiukentamisen, josta itsekin olen pyrkinyt pitämään meteliä), etten mitenkään voi välttää ajatusta siitä, että tärkeintä uudistuksessa taitaa olla juuri tuo siirto merkkinä siitä, että uudistusta tapahtuu.

Minulle suoraan sanoen on herttaisen samantekevää, kuka päivähoitoa koordinoi, kunhan kaikista lapsista pidetään hyvää huolta, ja vielä suoremmin sanoen olen aina enemmän huolissani niistä, joilla on valmiiksi vaikeaa ja jotka siksi kaipaavat vielä vähän lisää huolenpitoa, kuin niistä, joilla jo valmiiksi menee hyvin ja joille Ravi siksi tahtoisi ehkä antaa vielä vähän enemmän. Olin itsekin aikanani peruskoulussa ihan kelpo oppilas, ja huolimatta siitä, etten varmasti koskaan saanut minkäänlaista erityiskohtelua, on minusta kehittynyt varsin mallikas kansalainen. Mielestäni tämä on omalla kohdallani aivan riittävää, ja paljon tärkeämpää on se, jos yhdenkin luokkakaverini syrjäytyminen on voitu joillakin resursoinneilla aikoinaan estää.

Lukija antanee anteeksi, etten blogeissani jaksa aina vahtia lauseiden venymisiä sivulauseiden seuratessa toisiaan. Toinen merkittävä uutinen Opettaja-lehdessä käsittelee opetustoimen henkilöstön täydennyskoulutusta, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Opetusministeriön työryhmä esittää henkilöstökoulutuksen määrärahaa korotettavan vuoteen 2010 mennessä vajaalla neljällä miljoonalla eurolla; määrärahaa ei ole korotettu kymmeneen vuoteen, joiden aikana on virrannut aika paljon vettä Vantaassa. Omassa opettajankoulutuksessani käsiteltiin kyllä jokseenkin laveasti vaikkapa uskonnonopetuksen erilaisia metodeja tai pitsinnypläysvaihtoehtoja, mutta erityislasten tai maahanmuuttajalasten kohtaamisesta tai media- ja ympäristökasvatuksen integroinnista muuhun opetukseen käytettiin aika harvoja sanoja, puhumattakaan tietotekniikan hyödyntämisestä, jonka moni kuvittelisi jo olevan peruskoulujen arkipäivää, mutta joka ei todellakaan ole sitä vaikkapa eläkeikää lähestyvien sinänsä loistokkaalla liekillä palavien kansankynttilöittemme keskuudessa.

Todella lämpimästi kannata hienoista lisärahaa opettajien täydennyskoulutukseen. Viitaten hoitoalan palkkauskeskusteluun olen sitä mieltä, että myös opetusalalla tehdään mitä tärkeintä ennaltaehkäisevää hoitotyötä, josta olisi syytä maksaa sellaista palkkaa, jolla elää myös pääkaupunkiseudulla. Yhden ikälisän jälkeen on korkeakouluttautuneen luokanopettajan ja maisterin peruspalkka 2200 euroa, jonka päälle ei kovin monta euroa lisätunneistakaan kerry. Summalla kyllä saattaa elää, ja hoitajien jaksamiselle vuorotyön keskellä en voi kuin nostaa hattua, mutta itku tulee, kun alkaa vertailla niihin, jotka pitävät koneita käynnissä suunnilleen saman ajan vuodessa.