Joulun alla osa oppilaista koulussa on ihan poissa nahoistaan. Lyhyestäkään keskittymisestä oppitunneilla ei tahdo tulla mitään ja välitunneilla unohdetaan koulun vähäisetkin säännöt. Kun lämpötila laskee lähelle pakkasrajaa, välituntisin kirmataan pitkin käytäviä itsensä naurettaviksi tuntevia opettajia karkuun, ja kun kosteaa lunta sataa hitunen, puristetaan siitä kivikovia pikkukuulia, joita heitellään muina miehinä kavereiden takaraivoihin, kun opettaja hetkeksi kääntää selkänsä.

Ja sitten oppilaita pitäisi nuhdella jotenkin ja toki nuhdellaankin ja yritetään puhua heille järkeä. Ja sitten pitäisi rangaista jotenkin, vaikka joulu on ihan ovella eivätkä rikkomukset toki ole suuren suuria. Koululla on kuitenkin sääntönsä ja jos niiden rikkomisesta ei seuraa mitään, huomaavat fiksuimmat tai muuten vain ärhäkkäät aika nopeasti, ettei niitä ole monta syytä noudattaakaan. Vartti jälki-istuntoa lumipalloa kohden ja sisällä vietetystä välitunnista vartti siitäkin? Opettajien välituntipalaverissa väännetään joka vuosi peistä siitä, mikä olisi sopiva rangaistus tai opetus, eikä yhteisymmärrykseen päästä, kun näkemyksiä on yhtä monta kuin päitäkin.

Suunnilleen kuukausi sitten Hesarin sunnuntain D-osassa kriminaalipsykologi Jaana Haapasalo kannatti rikollisten hoitamista rankaisemisen sijasta. Koulumaailmaa on ehkä arveluttavaa - vaikkakin joskus aika perusteltua - verrata vankilaan, mutta kysymys rankaisemisen järkevyydestä ja muodosta on väistämätön molemmissa. Yhdyn täysin Haapasalon ajatuksiin siitä, että rikollinen käytös on oire psykologisista ongelmista, joiden taustalla ovat useimmiten lapsuuden traumat. Tällaisen henkilön sulkeminen toisinaan lähes ihmisoikeuksia loukkaaviin oloihin ja säilyttäminen ja vapauden riistäminen näissä olosuhteissa ei minun käsityskykyni mukaan mitenkään ohjaa näitä henkilöitä onnellisempaan, terveempään ja sosiaalisesti hyväksyttävämpään elämäntapaan.

Joskus on varmasti syytä eristää muille ja ehkä itselleenkin vaarallinen henkilö omiin oloihinsa, mutta tavallisen vangin kohdalla näkisin tärkeimmäksi mielenterveyden hoidon, ohjauksen arkielämän sujumiseen ja terveisiin sosiaalisiin kontakteihin sekä sovitustyön jossakin yhteiskuntaa hyödyttävässä instanssissa. Nykymuotoisessa systeemissä nähdäkseni tärkeintä olisi vangin järjestelmällinen tutorointi vapautumisen jälkeen. 

Koulussa perinteinen jälki-istunto on joskus paikallaan, sillä kukapa haluaisi jäädä istumaan pulpettinsa ääreen muutenkin pitkän koulupäivän päätteeksi kavereiden kiitäessä koteihinsa tai viettämään iltapäivää keskenään. Hankaluuksia janoavan ja niihin jatkuvasti sotkeutuvan koululaisen käyttäytymistä ei kuitenkaan paranna viidentoista minuutin vapaudenriisto, vaan tunne siitä, että on hyvä ja riittävä ja rakas ja tärkeä jollekin ja että joku välittää ja kuuntelee.

Kun tällainen oppilas tohelluksensa ja opettajan nuhtelun ja toisinaan sitten pidennetyn koulupäivänsäkin jälkeen huikkaa luokan ovelta "Moikka ope" ja kirjoittaa joulukorttiin "Olet kiva", voi opettaja tuntea sydämessään löytäneensä jos ei parasta niin ainakin kelvollisen tavan ohjata toivotuimmilta poluilta helposti harhautuvaa lasta tai nuorta kohti yhteiskuntaan sopeutuvaa ja tasapainoista aikuisuutta.