Vantaa-sopimus allekirjoitettiin muutama viikko sitten. Sopimus on saanut runsaasti julkisuutta monessa mediassa, eikä toivottavasti syyttä. Siinä on paljon aineksia ja mahdollisuuksia hyvään sekä sitoumus yhteiseen tavoitteeseen yhteisesti sovituin keinoin kaikilta Vantaan valtuustoryhmiltä Perussuomalaisia lukuunottamatta. Keskeisenä tavoitteena on tasapainottaa kaupungin taloutta ja selvitä yli taantumavaiheen palveluita heikentämättä ja henkilöstöä irtisanomatta tai lomauttamatta. Heti sopimuksen ensiriveillä sitoudutaan turvaamaan muun muassa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen, terveydenhuollon ja vanhustenhoidon laatu. Samoin kestävä kehitys mainitaan heti sopimuksen alussa ja tarkennetaan konkreetein tavoittein ja toimenpitein muutamaa riviä myöhemmin.

Hernettä en vedä nenään mistään kirjauksesta. Paljon ilahduttaa esimerkiksi päivähoitopaikkatakuu (isomman sisaruksen voi ottaa kotiin kuopuksen syntyessä eikä tämä menetä hoitopaikkaansa; lisäksi kerhotarjontaa pyritään lisäämään (olisin toivonut tähän tiukempaa kirjausta mutta hyvä edes näin)) sekä ostopalvelupäiväkotien säilyttäminen, joista molemmista olen yrittänyt pitää meteliä jo aiemmin.

Lasten, nuorten ja ympäristön lisäksi olen erityisen ilahtunut siitä, että myös vanhukset on nostettu sopimuksessa paraatipaikalle. Toivottavasti tällä tulee olemaan todellista merkitystä, sen verran paljon on kuultu kurjia uutisia vanhustenhoidon tilasta kaupungissamme ja ympäri maata viime aikoina. Varmaan tästä johtuen viimeksi kirjailija Kaari Utrion hyvässä tarkoituksessa esille nostamat kuolemanpilleritkin tulkittiin ikääntyvän ihmisen hätähuudoksi paremman ja inhimillisemmän vanhustenhoidon puolesta, kun kirjailijan tarkoitus oli ehkä lähinnä vilpittömästi herättää asiallista keskustelua eutanasiasta.

Vihdoin vanhukset tuntuvat saaneen enemmän ansaitsemaansa huomiota myös eduskunnassa. Puuhataan vanhuslakia, vanhusasiamiestä ja vanhusneuvoloita. Moni katsoo, että vanhukset ansaitsevat saman huolenpidon ja hoivan kuin lapsetkin. Olen itse juuri tätä mieltä. Vanhusneuvolat olisi mahtava juttu ja uskon vahvasti, että ne maksaisivat itsensä pikavauhdilla takaisin. Esimerkiksi kaikki 65-vuotiaat voitaisiin kutsua tarkastukseen, jossa räätälöitäisiin kullekin asiakkaalle yksilöllinen tulevien vuosien suunnitelma. Suunnitelmassa huomioitaisiin terveys, asuminen, harrastukset, sosiaaliset suhteet jne. Paperiasioissa voitaisiin auttaa. Myös seuranta sovittaisiin räätälöidysti. Osalle riittäisi käynti kerran parissa tai vaikkapa viidessä vuodessa, osa voisi käydä neuvolassa paljon useammin ja tarpeen mukaan. Sosiaalitoimen olisi helpompi ennakoida vanhusten asumispalvelujen järjestämistä, kun tiedettäisiin vanhusten toiveet ja valmiudet. Moni vanhus voisi asua pidempään kotonaan ja muuttoa hoitokotiin voitaisiin rauhassa valmistella ja pohjustaa.

Vanhustenhoidosta puhuttaessa nousee nopeasti esille yhteisöllisyys. "Vain sivistymätön kansa laiminlyö vanhuksiaan", väitettiin viimeksi tällä viikolla Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa ja väite on tietenkin aivan totta. Kun vanhukset eristetään normaalin arkielämän ulkopuolelle, kontaktit heihin katoavat eivätkä heidän elämänsä ja tarpeensa kiinnosta. Siksi onkin ilahduttavaa, että kotikulmillemme Kartanonkoskelle avattiin tänä syksynä samaan pihapiiriin Lystilän päiväkoti ja yksityinen vanhusten hoivakoti. Oma rakennus antaa vanhuksille riittävästi heidän kaipaamaansa rauhaa, mutta lasten puuhastelua on monelle mieluista seurata ja monenlainen yhteistoiminta on mahdollista. 

Vanhusten ja lasten yhteisen toiminnan toivoisi siirtyvän pikkuhiljaa kaupungin asukaspuistoihin. Miksi asukaspuistot on suunnattu ainoastaan pikkulapsiperheille? Miksei niistä voisi tehdä laajemmin kaupunginosansa yhteisiä olohuoneita? Miksi Vantaalla ei ole satsattu asukaspuistoihin, joita on ainoastaan kolme ja nekin remontin tarpeessa, vaikka ennaltaehkäisyn merkitys tunnustetaan yleisesti? Kaupunkimme kriittisessä taloustilanteessa on vaikeaa tehdä uusia taloudellisia resursseja vaativia avauksia, mutta en lakkaa unelmoimasta koko kaupungin kattavasta asukaspuistoverkosta, josta kaikenikäiset kaupunkilaiset voisivat hakea järkevää ja mukavaa tekemistä ja seuraa.

Sananvapauden rajat ovat tulleet lähelle useita kertoja viime viikkojen aikana. Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho (ps) tuomittiin sakkoihin hänen islaminuskoa parjaavista blogikirjoituksistaan. Tätä ennen kesällä uskonnottomien mainoskampanja kirkosta eroamiseksi HKL:n bussien kyljissä sai monet kuohuksiin ja syyttämään niskakarvat pystyssä järjestöä uskonrauhan rikkomisesta.

Lisänimen Audi-mies saanut myyntijohtaja Esko Kiesi erosi tehtävästään naisia koskevien lausuntojensa nostaman kohun seurauksena. Pääministerimme ei tunnu olleen moksiskaan kirjailija Jari Tervon uusimmasta romaanista Koljatti, jonka päähenkilöstä, eräästä pääministeri Lahnasesta, Tervo tekee pilkkaa antaumuksella. Hesarin mielipidesivulla Tervon satiiri tyrmättiin alkuunsa ja vaadittiin työrauhan antamista ja yksityisyydensuojaa poliitikoille. Seuraavana päivänä edellisen päivän tekopyhä vetoomus vedettiin pöntöstä alas korostamalla poliitikkojen nimenomaan kuuluvan suurennuslasin, kritiikin ja myös antiikin ajoilta periytyvän harmittoman pilkanteon alle.

Edellisten esimerkkien valossa vaikuttaa siltä, että uskonto ja uskominen on edelleen pyhää. Lisäksi vaikuttaa siltä, ettei keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta ole likimainkaan tiensä päässä; konservatiivisen naiskuvan julkista repostelua ei edes yritetä nähdä provokaationa, vaan se tulkitaan törkeäksi ja loukkaavaksi kannanotoksi, jonka kaltaisia ei emansipoituneessa nyky-Suomessa haluta edes kuulla. Jos uskonto ja naiset vielä nauttivatkin jonkinlaista hienotunteisuutta, poliitikoille sitä ei tunnu heruvan. Vai voisiko kysymys sittenkin olla arvostelun kohteen sijasta arvostelijasta? Poliitikon ja bisnesmiehen on parempi olla lausumatta kovin kärjekkäitä mielipiteitä, tunnetulta kansankoomikolta ja samalla kirjailijastatuksensa vuoksi jonkin sortin intellektuelliksi katsotulta terävämpi kritiikki sallitaan.  

Mikä sitten on lasten asema sananvapauskeskustelussa? Lasten sana sentään on vapaa, mutta eikö kukaan suojele heitä Salattujen elämien kaltaiselta roskalta kello viideltä iltapäivällä? Havahduin taas huomaamaan visuaalisen median läpitunkevan vaikutuksen yhteiskuntamme pienimpiin jäseniin, kun kuopukseni sai Peter Pan -elokuvan Kapteeni Koukusta pahoja unia. Työssäni taas saan joka päivä muistuksia kouluikäisten reaktioista niin tietokonepelien kuin tositv-ohjelmien kiehtovaan ja vangitsevaan maailmaan. Kun kurkunpääntulehdukseni takia meillä oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja lapsukaiset lähinnä rakentelivat palapelejä ja legokaupunkeja kotosalla muutaman päivän, sattui kuopus huokaisemaan, kuinka ihanaa kotona on olla. Eipä tuntunut lapsi sillä hetkellä paljon meininkiä ympärilleen kaipaavan.

Kyllä sananvapaus on aivan keskeinen arvo demokraattisessa yhteiskunnassa ja uskonnot ja ideologiat nauttivat turhan suurta suojelua. Pieniä ja heikkoja tulee kuitenkin suojella, sillä sanat satuttavat ja jättävät tatuoinnin tavoin merkin herkkään sieluun. Viime kädessä sama koskee aikuista ihmistä. Leikkiä pitää kestää ja julkisuuteen asettuneen pitää sitä muita enemmän sietää, mutta kiusaamiseen pätee nollatoleranssi kaikkialla yhteiskunnassa ja kaikkien ihmisten keskuudessa.

Kansanedustaja Mika Lintilän (kesk) johtama YLE:n rahoitusta pohtinut työryhmä on keväästä asti esittänyt 175 euron suuruista mediamaksua kaikille kotitalouksille ja osalle yrityksistä nykyisen televisiomaksun tilalle. Mediamaksu tulisi käyttöön vuonna 2011 ja olisi nykyistä 224 euron televisiomaksua pienempi, koska maksajien määrä kasvaisi. Esitys on vasta ehdotus, mutta monen mielestä sen toteutuminen on jo lähes varmaa.

Suunnitelma on ihan sanonko mistä. Ei ole kertakaikkiaan hyväksyttävissä, että Pihtiputaan mummo pakotetaan maksamaan 70-lukulaisen mökkitelkkarinsa katselusta sama summa kuin Westendin IT- ja optiomiljonäärit seinän kokoisista taulutv:istään! Entä opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset? Ei, ei, ei.

Ehdotuksessa ei ole mitään tolkkua. Pääministeri Vanhanenkin tietää sen ja ehdottaa vuorostaan, että maksusta voisi vapautua vakuuttamalla kirjallisesti, ettei käytä mitään välineitä Yleisradion seuraamiseen. Hei hyvää päivää! Eroaako tämä enää mitenkään brezneviläisestä tv-lupatarkastajien ovelle kolkuttamisesta? Fiksu ja täysin aiheellisesti kypsä opiskelija ei enää ehkä vedä verhoja ikkunan eteen avatessaan pimenevässä illassa 16-tuumaisen tv-ruutunsa, mutta piirtää sen sijaan omatunto Mona-Lisan hiljaista hymyä hymyillen rastin Vanhasen ruutuun ja seuraa läppäriltään juuri sitä ohjelmaa, mikä häntä sillä hetkellä eniten huvittaa: "Ei, ei minulla ole eikä tule olemaan mitään välineitä teidän kansakuntaa hellästi aivopesevien kanavienne katsomiseksi eikä minua suoraan sanoen voisi vähempää teidän *******n kanavanne kiinnostaa..."

Jos mediamaksu toteutuu YLE:n keräämänä YLE-verona, tulee sen olla progressiivinen. Vaan onko suunnitelmassa sittenkään mitään tolkkua? Eihän tässä maassa ole muitakaan instansseja, joilla on oma verotusoikeus ilman minkäänlaista progressiivisuutta tai vapautusta verosta sen mukaan, kuuluuko ylipäänsä sen piiriin (autoton ei maksa autoveroa, kirkkoon kuulumaton ei maksa kirkollisveroa, lehtiä ei ole pakko tilata jne.). Tässäkö demokratia vahvistuu? Entä kuka jatkossa valvoo, ettei mediamaksun taso nouse muutamassa vuodessa pilviin, kun kustannukset väistämättä kohoavat ja laitos on taas kauheassa rahapulassa?

YLE:n rahoitus pitäisi sisällyttää valtion budjettirahoitukseen.

Olen viettänyt viikon sairauslomalla kotona. Elämäni ensimmäinen kurkunpääntulehdus vei äänen viimeistä pihausta myöten ja toi tilalle hillittömän kurkkukivun ja sen poistuttua hirveän haukkovan yskän. Siinä sivussa on särkenyt pää, poskipäät ja korvat, mikä osoittautuikin poskiontelotulehdukseksi. Olo on flunssainen, vaikka lämpöä tai nuhaa ei juurikaan ole. Luterilainen työmoraali on kovilla, mutta minkäs teet? Keität vielä yhden pannullisen teetä ja ryömit viltin alle odottelemaan sen hautumista.

Muuten syksy on käynnistynyt hyvin. Vajaa kuukausi on vierähtänyt erityisluokanopettajana Ylästön koulussa. Opetettuani kaksi vuotta lähes kolmeakymmentä kuudesluokkalaista (jotka sinänsä olivat ihan ihania; varhaismurrosikäiset ovat tosi herkkiä ja suloisia) tuntuu mukavalta olla vaihteeksi kahdeksan kolmasluokkalaisen kanssa. Lisäksi uuden koulun puitteet, raikas sisäilma, erinomainen keittiö ja hyvä esimies tekevät työstä miellyttävää. Huippu juttu.

Opetusministeriö jakoi hiljattain 16 miljoonaa euroa ylimääräistä valtionapua kunnille opetusryhmien pienentämiseen. Kuntien valtionapuja ei nykyisin enää kohdenneta yksittäisiin hankkeisiin, joten tätäkin avustusta on seurannut kiistely siitä, kohdennettiinko raha lopulta luokkakokojen pienentämiseen vai johonkin muuhun. Kunnat väittävät käyttäneensä lisärahan opetusministeriön tahdon mukaisesti, mutta useiden kuntien opettajien pääluottamusmiehet ovat täysin vastakkaista mieltä. Heidän mukaansa opetusryhmät ovat osassa kouluja päinvastoin kasvaneet.

Vantaalla tilanne on juuri kuvatunlainen. Monessa koulussa luokkakoot kasvoivat tänä syksynä, vaikka lisäraha virkamiesten mukaan laitettiinkin oikeaan osoitteeseen. Ilman lisärahaa ryhmät olisivat kuitenkin kasvaneet entisestään! 

Virkamiehiä on tällä kertaa helppo uskoa. Kun lueskelee kaupungin talouden lukuja tälle ja ensi vuodelle, ymmärtää hyvin, ettei mikään kaupungin toimiala voi jäädä kokonaan säästöjen ulkopuolelle. Tuoreessa Vantaa-sopimuksessa perusopetuksen laadun turvaaminen on kuitenkin nostettu aivan kärkiteemojen joukkoon, minkä tietysti voi halutessaan tulkita puhtaaksi sanahelinäksi mutta mikä toisaalta kiistatta osoittaa kaupunkilaisten ja päättäjien tahdon. Säästöjäkin voidaan tehdä vähemmän siellä, mihin halutaan panostaa eniten tai missä ei enää ole nipistettävää, ja Vantaa-sopimus sitoo yhtä lailla virkamiehiä kuin luottamushenkilöitäkin.

Kouluissa ja päiväkodeissa toivoisi joka tapauksessa säästettävän mieluummin mistä tahansa muusta kuin siedettävän kokoisista ryhmistä pätevine opettajineen ja hoitajineen sekä puhtaasta sisäilmasta. Suomen koululaisten kehnoon koulussa viihtymiseen vaikutetaan asenneilmapiirin muokkauksen, kiusaamisen ehkäisyn ja taideaineiden lisäämisen lisäksi parhaiten juuri tällä.

Kävin viikonloppuna muksujen kanssa elämämme ensimmäisen kerran sirkuksessa. Esiintyjä oli Sirkus Caliba ja paikka Veromiehen koulun kenttä. Calibalaiset ovat kotoisin Bulgariasta, Ukrainasta ja Ranskasta. Väkeä näytti olevan toistakymmentä, joista alle kymmenen vuorotellen esiintymässä.

Esitys oli ihan mukiinmenevä 4- ja 5-vuotiaalle. Isosisko tykkäsi akrobatiajutuista, jotka olivat äidinkin mielestä esityksen tasokkainta antia (itse asiassa aivan erinomaisia), sekä eläimistä eli villakoirasta, parista kissasta ja kahdesta vuohesta, joiden temput olivat kutakuinkin lavan ympäri tassuttelua (kissoja sai lisäksi silittää, mikä tietenkin on aina huippujuttu tämänikäisille). Pikkuveljelle mieluisin oli perinteinen laatikkotaikatemppu, jossa taikurin avustaja piiloutuu laatikkoon, jonka taikuri lävistää palavin soihduin. Akrobatiatemppujen lisäksi jonglöörit olivat taitavia, joskin heidän numeronsa kestivät liian pitkään.

Sirkuksen heikoin lenkki on Pepito-klovni, joka ei naurattanut meitä yhtään. Pepito haki yleisön juokosta avustajia temppuihinsa, mikä toki on ihan mukavaa, mutta temput jäivät siitäkin huolimatta aivan ontoiksi. Myöskään taikatempuista ei jäänyt mitään mieleen. Juonnoista ei saanut selvää ollenkaan. Lisäksi teltassa oli ensimmäisellä puoliajalla niin kuuma, että 4-vuotiaan keskittyminen meni likipitäen kokonaan kuumuudesta selviytymiseen, ja lopulta meidän olikin riisuttava kaverin paita ja kengät, housuja en sentään antanut ottaa pois.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi esityksestä ihan positiivinen fiilis. Sirkus on oikeastaan aika hauska viihdemuoto, niin lapsille kuin mikä ettei aikuisillekin. Moni on purnannut pikkusirkuksen korkeita lipunhintoja (yli 5-vuotiaat 13,90 e ja alle 5-vuotiaat 10,90 e, sylilapset ilmaiseksi, aitiopaikat muutaman euron enemmän). Toki sirkusreissu maksoi ja esitys huokui kotikutoisuutta ja hmm, sanottakoon nyt vaikka itäeurooppalaisuutta, mutta täytyyhän esiintyjien ja avustajien jostakin leipänsä saada ja yritystä oli kuitenkin kovastikin.

Esityksen kesto oli kymmenen minuutin väliajan kera aika tarkkaan puolitoista tuntia, oikein passeli aika ainakin meidän nassikoille. Ja väliajalla tarjoiltiin kahvia, mukava piristys sekin! Meidän perhe antaa esitykselle kolme tähteä ja suosittelee sitä ainakin alle kouluikäisille. Nipottajat etsikööt muuta hupia viimeisiksi lomapäivikseen.

Ensimmäiset europarlamenttiin valitut mepit ovat jättäneet selvityksen kampanjarahoituksestaan Valtiontalouden tarkastusvirastoon. Satu Hassin (vihr) kampanja maksoi 40 000 euroa ja Carl Haglundin (r) 94 000 euroa. Hassi ilmoittaa käyttäneensä omaa rahaa 27 000 euroa ja saaneensa puolueeltaan 5000 euroa loppusumman tullessa lähinnä yksityisiltä lahjoittajilta. Haglundia puoluejärjestöt avittivat 66 000 eurolla ja omaa rahaa kului 2500 euroa.

Oma eduskuntavaalikampanjani maksoi noin 3000 euroa. Kaksi ystävää avusti minua muutamalla kympillä, isä työnsi nyrkkiin "ruokarahaa" silloin tällöin. Kunnallisvaaleihin satsasin yli 2000 euroa, kaikki omasta pussista. Ääniä herui tuntemattomalle kansanedustajaehdokkaalle niukasti alle tuhat, hiukan tunnetummalle kuntavaaliehdokkaalle reippaasti yli 500.

Kunnallisvaalikampanjaa ylivoimainen enemmistö ehdokkaista tekee omilla rahoillaan ja budjettini ylitti keskimääräisen varmaan mennen tullen. Luokanopettajan palkalla näitä kampanjoita ei huvita tehdä kovin monta vuodessa, mutta kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää ja kodissa juoksee vesi ja virtaa sähkö. Lisäksi satsaus oli ainakin omalla kohdallani ilmeisen riittävä.

Kolmen tonnin eduskuntavaalikampanja taas on puolikuollut jo syntyessään, ja mitä olisikaan eurovaalikampanja vaikkapa alle 10 000 euron budjetilla? Tässä vaiheessa kunnallisvaalien sinänsä hermoja repivä euronvenytys alkaa näyttää hyvinkin siedettävältä, sillä vasta valtakunnallisissa ja EU-vaaleissa piilee ilmeistäkin ilmeisempi ja nykyisin myös laajalti keskusteluun ja pohdintaan nostettu ongelma: Eihän tavallisella yksityisihmisellä ja palkansaajalla ole mitään mahdollisuuksia päästä eduskuntaan tai europarlamenttiin, kun kampanja maksaa tuplasti vuoden bruttopalkan tai enemmän!

Tässä vaiheessa kuvioon astuvat monenmoiset sponsorit ja avuntarjoajat - jos astuvat, eivätkä meidän vihreiden keskuudessa kovin usein astu. Näistä olemme tänä kesänä saaneet kuulla ja lukea lähes liiankin kanssa - tai ehkä ei liian kanssa, sillä keskustelunaihe on todella enemmän kuin tärkeä, mutta varmasti kuitenkin pitkästymiseen ja turhautumiseen saakka. On selvää, että tukea saa antaa, mutta yhtä selvää, että tuen antaja pitää merkittävissä tapauksissa ilmoittaa.

Mutta olisiko kampanjabudjetteja oikeasti syytä rajoittaa jollakin tavalla? Onko tässä enää mitään järkeä? Mikä mahtaa olla tilanne muissa maissa? Sen tiedän, että rahoittajien ilmoittaminen on monessa maassa paljon tarkemmin valvottua kuin "maailman lähes korruptoitumattomimmassa (vitsi, mikä sana) maassa"  Suomessa, mutta sitä en tiedä, onko mikään valtio lähtenyt rajoittamaan kampanjakustannuksia. Kuten jo aiemmin mainitsin, media on nostanut keskustelun vaalirahoituksesta kiitettävästi esiin. Sen sijaan heillä tuskin on intoa lähteä herättelemään laajaa keskustelua kampanjabudjettien summista, joista valtaosa vyöryy muhkeina mainosrahoina niiden omaan pussiin.

Tilannetta on helppo tarkkailla lähes epätoivoon vaipuen. Sen voi pelastaa ainoastaan usko äänestäjään ja äänestäjän järkeen. Onko äänestäjän ääni todella ostettavissa? Eikö heistä monella kuitenkin ole niin järkeä kuin sydäntäkin nähdä yli kirkuvien nelivärimainosten ja nokkelien mainossloganien? Jos ei, onko puhe demokratiasta silmänlumetta ja äänestäjä väistämättä markkinavoimien ylitsepääsemättömän vallan aivopesemä?

Tänä kesänä on keskusteltu paljon moottoriajoneuvoista ja veneilystä. Pitäisikö moottoripyörät ja mopot katsastaa? Pitäisikö veneilijöillä olla sama promilleraja kuin autoilijoilla? Entä pitäisikö veneilyyn vaatia ajokortti kuten tieliikenteeseen? Viimeisenä on uutisoitu nopeusvalvonnan kiristämisestä niin taajamissa kuin maanteilläkin: poliisi aikoo antaa rikesakon jo seitsemän kilometrin ylinopeudesta.

En ole varsinainen ekspertti näissä kysymyksissä, mutta maalaisjärjellä voi ottaa niihin jonkinlaista kantaa. Totta ihmeessä isot moottoripyörät pitää katsastaa, onhan niissä tehoja yhtä paljon ja enemmänkin kuin pienissä henkilöautoissa. Mopojen katsastaminen taas tuntuu järjettömältä. Poitsut poistavat mopojen viritykset ennen katsastusta ja hoitavat takaisin katsastuksen jälkeen. Pohjois-Suomen kylissä skoottereillaan muutaman kymmenen kilometrin tuntinopeutta köröttelevät papatko taas komennetaan katsatsukseen päivämatkan päähän kerran vuodessa? Eikö mopoja olisi viisainta seurata ihan päivittäisessä liikenteessä?

Autoilijoiden promillerajoista olen kirjoittanut ennenkin. Nollarajaa en toivo, mutta puolen promillen raja on järkevä ja kaikin puolin perusteltu ja sopii nähdäkseni autoilun lisäksi yhtä hyvin veneilyyn nykyisen yhden promillen rajan sijasta. Taloustutkimuksen haastattelujen mukaan 80 % suomalaisista on samaa mieltä kanssani. Autoa ajan ja mopollakin olen huristellut, veneily taas on minulle aika vierasta puuhaa. Veneilykortin suhteen käännyinkin siksi veneilyä harrastavan ystäväni puoleen, jonka mielestä korttikysymys on vaikea. Mihin laitetaan raja vaatimuksesta ajokorttiin, mihin moottorikokoon, millaisiin vesistöihin? Entä riittääkö poliisilla resursseja valvoa veneilykortteja? Periaatteessa vaatimus kortista on kuitenkin hyvä, jos rajat pystytään määrittelemään yksiselitteisesti.

Sakottaminen jo hyvin pienistä ylinopeuksista sopii varmasti niille jotka eivät ylinopeutta aja, yhtä lailla kuin nollapromilleraja sopii niille jotka juovat vain marjamehua. Näitä kahta ei kuitenkaan voi suoraan verrata, sillä nopeusrajoitukset koskevat kaikkia tiellä liikkujia ja on asetettu yleisen ja henkilökohtaisen turvallisuuden lisäämiseksi ja ovat siis hyvä juttu, eikö vain? Ylinopeuksien tiukempaan valvomiseen ei kai perustellusti voikaan suhtautua kuin myönteisesti, tavallaan samoin kuin maanteiden peltipoliiseihin eli automaattiseen kameravalvontaan. Aika syviä huokauksia kirjoittajalta kuitenkin pääsee tätä pohdiskellessa. Että huomautus kolmen kilometrin ylinopeudesta? Eikö niillä poliiseilla tosiaan ole muuta tekemistä?

Tuore europarlamentaarikko Riikka Manner (kesk) on ilmoittanut saavansa vauvan marraskuussa ja kirvoittanut ilmoituksellaan niin myönteisiä kuin kielteisiäkin mielipiteitä menneen kesäkuun vaaleissa ehdolle asettumisensa suhteen. Myös ensimmäistä kertaa parlamenttiin valittu Carl Haglund (rkp) on äskettäin kertonut saavansa perheenlisäystä niinikään marraskuussa, mutta tämän vauvailmoitus ei ole saanut äänestäjiä nousemaan barrikadeille tai raivokkaille keskustelupalstoille.

On lyhytkatseista ja rasistista sulkea nuoret naiset politiikanteon ulkopuolelle. Itse tuskin lähtisin samaan kuin Manner, jota odottaa puolen vuoden äitiysloma vauvansa kanssa ja loman aikana mahdollisuus osallistua istuntoihin ja kokouksiin mahdollisuuksiensa ja halujensa mukaan, mutta mikään ei saa minua vaatimaan Mannerilta tai keneltäkään muulta pois oikeutta olla kertomatta raskaudestaan ja samanaikaisesti asettautua ehdolle vaaleissa, vaikka edessä onkin todennäköinen poissaolo edustustyöstä, tai edes arvioimaan hänen jaksamistaan ja pärjäämistään äitiysloman jälkeisinä kuukausina ja vuosina vaativan työn ja pikkulapsen kanssa. Ainakin toistaiseksi Manner on vaikuttanut uskomattoman tehokkaalta ja erinomaisesti pärjäävältä 27-vuotiaalta, eikä parlamenttityö nähdäkseni eroa lähtökohtaisesti muista töistä niin paljon, että se noudattaisi omia lainalaisuuksiaan työnhaun tai työstä suoriutumisen suhteen.

Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, minun päiväni kuluvat enemmän kuin vauhdilla päivätyöni, kahden päiväkoti-ikäisen lapsen ja harrastusteni kanssa, joiden joukkoon kunnallispolitiikan voi ainakin ajankäytön suhteen jotakuinkin perustellusti laskea. Monella muullakin ikäiselläni - sanotaan nyt vaikka rehellisesti 30-40-vuotiaalla - tuntuu olevan tekemistä arkensa kanssa.

Hyppään tässä hiukan aiheesta toiseen, mutta kerrottakoon, että eronnut ystäväni vietti juhannusta useiden pariskuntien kanssa ja tiedusteli näiltä, mikä on se salaisuus, joka pitää heidän avo- ja avioliittonsa koossa. Lopputulos oli ennen muuta se, että elämä on niin kiireistä ja raskasta, ettei siinä riitä virtaa alkaa järjestellä eroa ja muuttoa ja lasten elämää ja raha-asioita, saati sitten alkaa käsitellä mitään tunnepuolen asioita ja riitoja, pahimmassa tapauksessa uusia rakastumisia ja suhteita. Kiire pitää pariskunnat erossa toisistaan ja jos arki on alun alkaen kohtuullisen hyvin organisoitu, elämä voi jatkua sellaisenaan vuosia.

Tässä on puolensa ja puolensa enkä harmikseni päässyt itse seuraamaan keskustelua, mutta aika koruttomalta lopputulema kuitenkin kuulostaa. Onko tässä mitään järkeä? Eri ikäkaudet antavat ihmisille erilaisia haasteita, jotka kolmi- ja nelikymppisten ruuhkavuosina (kulunut mutta käyttökelpoinen ilmaus) koostuvat ennen kaikkea työn ja perheen yhteensovittamisesta. Viime kädessä sama koskee europarlamentaarikkoa ja ketä tahansa vanhempaa täällä kotimaassa. Haasteita saa ja kuuluukin olla, mutta tarvitseeko ihmisten ajaa itsensä ja parisuhteensa loppuun työnteon vuoksi?

Kasvatusvastuun tasaisemmasta jakamisesta vanhempien kesken on kuultu puhetta kesäkuukausienkin aikana, mutta minne jäivät vaatimukset vanhempainvapaiden kustannusten jakamisesta tasan kaikkien työnantajien kesken? Ei uudistus mikään viisasten kivi tulisi pikkulasten vanhemmille, niin äideille kuin isillekään, olemaan, mutta ainakin se olisi askel nykyistä oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan ja antaisi perheille jälleen enemmän valinnanmahdollisuuksia. Ja tämän jälkeen toivoisi kuulevan vielä vähemmän nokankoputusta nuorten naisten täysipainoisesta osallistumisesta työelämään tai politiikkaan, lasten kanssa tai ilman.

Näin totaalista lomaa en ole hetkeen viettänyt. Huomaan olleeni aika väsynyt loppukeväästä; opettajan toukokuu on todella työntäyteinen, poliittiset kuviot seminaareineen vievät sekä aikaa että energiaa ja yksityiselämäkin vaatii osansa. Murehtijatyyppiä en ole juurikaan, mutta liian täydellä arjella on kuitenkin tapana pilata yöuneni. Vielä kesäkuun loppupuolella näin painajaista kalenterini ja oppilaitteni katoamisesta, ja minä sentään olen ihan tavallinen peruskoulunopettaja!

Heinäkuu onkin siksi kulunut lasten kanssa ilman minkäänlaisia velvoitteita touhutessa, ja voi kunpa äiti voisikin aina olla näin hyvällä, energisellä, lempeällä ja kärsivällisellä tuulella! Pari kertaa olemme mökkeilleet muutaman päivän Päijänteen rannalla Kuhmoisissa, josta viikko sitten toimme tuliaisiksi monta litraa mustikoita pakastimeen. Olemme uineet Kuusijärvellä ja Itä-Helsingin rannoilla ja käyneet parissa kesäteatterissa, mutta ennen kaikkea nauttineet kotona ja lähiympäristössä oleilusta. Tammiston metsä, Haltialan kotieläintila ja Kartanonkosken erinomaiset leikkipuistot on kierretty moneen kertaan, ja pieni 3-vuotiaamme oppi polkemaan ilman apupyöriä muutama viikko sitten. Flamingon alennuksia seuraamme tarkkaan, ja sadepäiviä olemme viettäneet aika monesti kylpylän altaissa.

Iltaisin olen katsonut elokuvia, jo niin monta kymmentä ettei minusta ole enää niitä listaamaan tai arvostelemaan ja useimmat erinomaisia tai ainakin oikein kelvollisia, ja omalla ajalla lisäksi lukenut kirjoja (niistä parhaita Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ja Zadie Smithin Kauneudesta), juossut ja pyöräillyt, soittanut pianoa, soitellut kitaraa ja laulanut. Pari kertaa olen istunut Helsingin aurinkoisilla terasseilla, kerran tanssinut hikisessä yökerhossa aamuneljään, käynyt ystävättären ikimuistettavan villillä rockbändikeikalla ja nauttinut lyhyistä ja pitkistä lounaista ja päivällisistä pääkaupungin mukavissa ravintoloissa ihanien ihmisten kanssa. Festareille en ole tänä kesänä jaksanut lähteä ollenkaan, ja auto on nököttänyt pihassa niin kauan että mahtaako enää käynnistyäkään. Eniten olen nauttinut omasta pienestä kotipihastamme, ruusuista ja pelakuistani, viltistä nurmikolla, jäätelöstä, mansikoista, kirsikoista, valkoviinistä.    

Tilasin huvin, mielenkiinnon ja kielitaidon vuoksi Hufvudstadsbladetin loppuvuodeksi ja olen lisäksi jäänyt koukkuun niin Beckiin kuin Livet i Fagervikiin. HBL:n lukeminen on yllättänyt: artikkelien tyyli ja lähestymistapa ovat usein tyystin erilaiset kuin Hesarissa. Osittain tämä johtunee yksinkertaisesti kielten eroista, mutta myös kulttuurilla täytyy olla vaikutusta sävyeroihin. HBL:n tyyli on selkeästi humaanimpi ja keskustelevampi, jopa "naistenlehtimäinen" olematta kuitenkaan naiivi. En panisi pahakseni tällaisen tyylin näkemistä useammin valtakunnan luetuimmassa suomenkielisessäkään sanomalehdessä. 

Ensi viikon taidamme vielä jatkaa täydellisen lomailun ja aikatauluttomuuden merkeissä. Elokuun alkaessa käännämme katseita jo pikkuhiljaa kohti päiväkotia ja eskaria, koulua ja kokouksia. Yhdeksässä viikossa luulisi pahimman stressin jo helpottaneen, muuten on kai kohta syytä alkaa puhua laiskuudesta :).

YTV suunnitelee mittavia muutoksia pääkaupunkiseudun joukkoliikenteeseen lähivuosina. Suunnitelmissa on lisätä syöttöliikennettä keskeisille asemille, Vantaalla lähinnä Tikkurilaan ja Myyrmäkeen, sekä parantaa poikittaisia yhteyksiä. Kehäradan valmistuminen on osin suunnitelmaluonnoksen lähtökohtana.

Syöttöliikenteen lisääminen tarkoittaa sitä, että suorat yhteydet Vantaalta Helsinkiin ja sen keskustaan vähenevät. Toisaalta matka-ajat monin paikoin lyhenevät, kun vuorovälejä pystytään tihentämään, ja myös asemien kuntoon ja turvallisuuteen on luvattu kiinnittää huomiota. Monelle matka-aika on yksi tärkeimmistä tekijöistä likennevälinettä ja reittiä valittaessa. Muita tekijöitä voivat olla esimerkiksi hinta, matkustusmukavuus ja ympäristönäkökohdat. 

Itse arvostan suoria yhteyksiä, mikä johtuu siitä, että liikun usein lasten kanssa ja palelen helposti. En halua kuitenkaan lähtökohtaisesti vastustaa YTV:n suunnitelmia vaan olla avoin ja ennakkoluuloton uusille ratkaisuille. Matkustajamäärien kasvaminen joukkoliikenteessä on sekä ympäristön että YTV:n etu, siksi on kaiken järjen mukaan syytä uskoa, että YTV pyrkii järkiratkaisuihin ja matkustajien hyvään palvelemiseen. Linjamuutosten lisäksi edessä on tariffiuudistus, jossa pääkaupunkiseutu tullaan mitä luultavimmin jakamaan vyöhykkeisiin, joilla matkalipun hinta määräytyy sekä vyöhykkeen että matkan pituuden mukaan.

Pähkinärinteen asukkaat ovat olleet erityisen huolissaan suunnitelluista linjamuutoksista, ja mielestäni aivan oikeutetusti. YTV on suunnitellut lakkauttavansa suorat yhteydet Hämeenkylästä ja Pähkinärinteestä Tikkurilaan, mikä on suututtanut paikalliset asukkaat. Tuntuu kieltämättä kummalliselta, jos Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa ei pääse isolta asuinalueelta yhdellä bussilla kaupungin keskustaan. Asukkaiden ehdotus tulevan bussilinjan 52 jatkamisesta Myyrmäestä Pähkinärinteeseen ja Hämeenkylään tuntuu perustellulta ja järkevältä. Joka tapauksessa osa linjan busseista voisi ajaa Myyrmäestä eteenpäin vaikkapa linjana 52A.

Adressin on allekirjoittanut 1820 henkilöä, joiden joukossa olen itsekin. Mukana on myös useita yhdistyksiä. Ennen kaikkea olisi mieletäni reilua ja tärkeää, että kansalaismielipidettä kuunnellaan, että se otetaan tosissaan ja että siihen myös reagoidaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei asukkaiden vaivannäkö ole ollut turhaa. Kaupunginhallitus käsittelee huomenna uusittua luonnosta, jossa suora yhteys Pähkinärinteestä Tikkurilaan on huomioitu. Toivottavasti tämä toimii myös esimerkkinä muille kuntalaisille siitä, ettei mielipiteen ilmaisu ja oikeiden asioiden puolesta taisteleminen ole turhaa. Tähän haluan uskoa itsekin.