Päätimme tänään lähteä lasten kanssa ensimmäistä kertaa luistelemaan. Surffasin kaupungin nettisivuilla, mutta aika monen mutkan takaa löysin lopulta vain viime huhtikuussa päivitetyn sivun, jolla kerrottiin kaikkien kaupungin luisteluratojen olevan tällä hetkellä pois käytöstä. En ollut uskoa silmiäni, joten kilautin vapaa-ajan lautakunnassa istuvalle kaverilleni. Hän kertoi meille täsmälleen saman, minkä olimme jo tietokoneeltamme lukeneet: Vantaalla ei ole yhtään tekojäärataa eikä mikään muukaan kenttä liene vuoden vaihtuessa jäässä.

Surffasin seuraavaksi Helsingin kaupungin sivuille, joilta luisteluratojen tilanne selvisi samantien. Kaikki kuusi tekojäärataa olivat joululomien aikaan avoinna ja niistä uudenvuodenpäivänäkin viisi. Hyppäsimme kotiovemme edestä bussiin ja hurautimme Käpylään luistelemaan. Hiukan oli liuku vielä kolme- ja viisivuotiaaltani hakusessa, mutta selvisimme vammoitta kaikki kolme ja päätimme yrittää ylihuomenna uudelleen. (Edellisessä blogissa mainitsemani ompelutaidon ohella luistelu on yksi niitä lajeja, joissa en myöskään ole vahvimmillani, mutta jälkikasvua suomalaisen perusharrasteisiin opastaessa joutuu ihan sopivassa määrin itsekin palauttamaan mieleen joitakin sinänsä ihan hauskoja taitoja ja tietoja.)

Vaikka naapurikaupungissa onkin toisinaan mukava asioida ja on järkevää, että jotkin palveluista ovat yhteisiä, on harmillista, ettei Vantaalla ole ainuttakaan tekojäärataa ja ettei kenttiä jäädytetä pitkien pyhien aikana. Lunta ei ole eikä hiihtoladuille siten ole menemistä. Aurinko kuitenkin paistaa kirkkaalta taivaalta ja pikkupakkanen nipistelee vain suloisesti poskilla, joten pilkkopimeän ja jatkuvaa koiranilmaa tarjonneen syksyn jälkeen tekisi monen mieli reippaaseen ulkoliikuntaan varsinkin, kun joulumässäilyt tuntuvat vyötäisillä ja takalistossa.

Kävelemisessä, lenkkeilyssä tai pyöräilemisessä ei ole mitään vikaa ja minua hieman tuntevat tietävät, etten varsinaisesti riennä sydän ilosta pakahtuen ulos, kun pakkasukko tarjoaa talvipäivän parhaitaan, mutta toivoisin silti, että kaupunki reagoisi säiden pakastumiseen nopeammin ja jäädyttäisi kaupunkiimme muutaman luisteluradan koulujen lomienkin aikana, jolloin monella lapsella ja perheellä olisi aikaa yhteiselle talviurheilulle. Taloudellisesti tämä ei voi olla ylivoimainen satsaus. On monta kertaa kalliimpaa ja osin hölmömpää pitää yllä jäähalleja, hiihtoputkia (onneksi ei sentään meillä) ja uimahalleja kutakuinkin ympäri vuoden tai lumettaa laskettelurinteitä alueilla, joilla ei ole niin rinteitä kuin luntakaan, kuin jäädyttää muutamia luistelukenttiä tasaisesti kaupungin eri nurkille heti pakkasten tullen (todettakoon, että käytän itsekin mielelläni uimahallia lähes mihin aikaan vuotta tahansa ja mietin parhaillani, milloin ja miten pääsisin lasteni kanssa seuraavaksi vaikkapa Talmaan laskettelua kokeilemaan; jäähallit taas palvelevat erinomaisesti tuikitärkeää junioriurheilua). Voisiko vaikkapa VPK tulla tässä avuksi?

Lisäksi Vantaan nettisivut eivät tunnu palvelevan käyttäjäänsä aivan parhaalla mahdollisella tavalla; joka tapauksessa Helsingin sivut näyttäytyivät tänään niitä huomattavasti selkeämpinä.  

Sain yhteydenoton koskien ekotuotteiden markkinointia. Kirjoittaja kaipasi arjen ekotuotteille kuten kestovaipoille, kuukautiskupeille ja pesupähkinöille kunnollista markkinointia, jotta kuluttajat löytäisivät nämä oikeasti näppärät ja ympäristöystävälliset tuotteet nykyistä helpommin ja laajemmassa mittakaavassa. Hän mietiskeli, voisiko tällaisille tuotteille myöntää markkinointitukea tai apua markkinointistrategian luomiseen.

Kirjoittaja on todellakin hyvällä ja tärkeällä asialla. Monen ekotuotteen keskeisin markkinointikanava on edelleen puskaradio, joka toimivuudestaan huolimatta on usein hidas, suurpiirteinen ja paikoitellen epäuskottava. On olemassa paljon ekotuotteita, joista kuluttajien enemmistö ei ole koskaan kuullut, ja takuuvarmasti monia sellaisia, joista asiaan perehtynytkään kuluttaja ei tiedä. Laadukkaasti ja laajasti toteutettu markkinointikampanja toisi tuotteet ihmisten tietoisuuteen ja lisäisi niiden uskottavuutta. 

Erilaisia tukijärjestelmiä on tälläkin hetkellä olemassa TE-keskusten, Motivan materiaalitehokkuusyksikön, EU:n ja jopa Tekesin ja Sitran kautta. Valtaosa ekotuotteita tekevistä ja myyvistä yrityksistä on verrattain pieniä. Pullonkaula onkin ehkä rahoitusjärjestelmiä enemmän koordinoinnissa ja neuvonnassa näiden yritysten suuntaan, eli sen kertomisessa, mistä tukea voisi hakea.

Yksityisiä elinkeinonharjoittajia tuettaessa tulee lain mukaan huolehtia kilpailuneutraliteetistä. Yksityinen yritys voi saada tukea tuotekehitykseen ja innovaatiotoimintaan, mutta markkinointituki kohdistuu yleensä yhteismarkkinointiin. Toisin sanoen ekoyritysten yhteenliittymä voisi saada tukea kaikkien tietyt kriteerit täyttävien tuotteiden yhteismarkkinointiin.

Miettiessäni kuntien tai yksittäisen valtuutetun roolia ekotuotteiden tukemisessa tuli ensimmäisenä mieleeni vinkkien kokoaminen kaupungin nettisivuille kaupungin alueelta saatavissa olevista luonnonvaroja säästävistä tuotteista. Surffasin vielä YTV:n sivuille, joilla esitelty Fiksu-kampanja ajaa osittain samaa asiaa.

Pidän kovasti hyvistä illanvietoista. Viime aikoina kodikkaita illanviettoja omassa tai ystävien kodeissa on kuitenkin ollut syystä jos toisesta vähäisenlaisesti. Pikkujouluaikaan kutsuin sentään kylään neljän Sibiksen-aikaisen kaverini perheet, lauantai-iltana taas laitoin hiukan ruokaa ystävälleni ja itselleni.

Julkaisen tässä nyt yhden lempireseptini, nimittäin täytetyt enchiladat Meksikonlahdelta. Tämän reseptin enchiladat ovat kasvistäytteiset, mutta kehottaisin vannoutuneitakin lihansyöjiä kokeilemaan reseptiä ennakkoluulottomasti - ja 99-prosenttisella varmuudella yllättymään positiivisesti! Ruoka on jonkin verran mausteinen mutta ei missään nimessä tulinen, ja omat lapseni syövät sitä mielellään noukittuaan ensin paprikapalat pois.

8 vehnätortillaa

Kastike:
0,5 dl chilikastiketta
150 g tomaattipyrettä
2 dl vettä
1 rkl öljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 tl oreganoa
suolaa
150 g ranskankermaa

Täyte:
1 punainen paprika
1 dl mustia kivettömiä oliiveja
2 prk raejuustoa
1 valkosipulin kynsi
suolaa
yhteensä 1 dl hienonnettua persiljaa ja basilikaa

Päälle:
1 dl juustoraastetta

Yhdistä kattilaan kastikkeen aineet ranskankermaa lukuunottamatta. Anna kiehahtaa ja lisää ranskankerma. Sekoita keskenään hienoksi pilkotut täyteaineet ja täytä tortillat. Kääri tortillat rullalle ja lado tiiviisti uunivuokaan. Kaada rullien päälle kastike ja ripottele juustoraaste. Paista noin 15 minuuttia 225 asteessa. Tarjoile raikkaan salaatin kera.

Ystäväni toi mukanaan pullollisen erityisen hienoa ranskalaista luomuviiniä: Chateau Les Dauphins, Bordeaux 2005. Pullo maksoi pitkälti toistakymmentä euroa ja pettymyksemme oli siksi erityisen suuri: viini oli yksinkertaisesti kovin mitäänsanomatonta. Iästään huolimatta sen maku oli kova ja hapokas, eikä edes herkullinen ruoka onnistunut poistamaan kuivuuden tunnetta kitalaesta. 

Toisaalta sain toiselta ystävältäni joululahjaksi paitsi mielenkiintoisen kirjan (Jhumpa Lahirin Tuore maa) myös pullollisen espanjalaista Casa de la Ermita Crianza -punaviiniä (2005), jota maistoin lasillisen tänään aivan sellaisenaan. Tämäkin luomuviini maksaa reilusti yli kymmenen euron mutta on mielestäni pikemminkin hintansa arvoinen: makea, mausteinen ja suorastaan jouluinen.  

Tästä voi päätellä ensinnäkin sen, että minulla on suurenmoisia ystäviä! Toiseksi voidaan todeta, että viinienkin maistelemiseen pätee kulunut sanonta "Makuasioista ei voi kiistellä" ja etten ole lajissa mitenkään erityisen harjaantunut vaikkakin innostunut. Kolmanneksi väitän, että luomuviinien ostaminen tuntuu - harmillista kyllä - välillä lähinnä sian ostamiselta säkissä, toista kulunutta lausahdusta lainatakseni (Alkon harvat luomuviinit tulevat kylläkin ostajalleen melko nopeasti tutuiksi, kuten onnellisten luomupossujen kuuluukin). Lisäksi en ole ollut kovin vaikuttunut yhdestäkään alle kymmenen euron hintaisesta luomuviinistä, vaikka kahdeksalla eurolla saa aivan ihania tavallisia viinejä. Tämä viestii siitä, että viinien luomulisä liikkuu vähintäänkin muutamassa eurossa, ellei peräti viidessä, ja se taas on varsin harmillista kenelle tahansa tavalliselle työntekijälle ja perheenäidille.

P. S. Tänään olimme ystäväperheen kanssa lounaalla Flamingon Amarillossa. Kaikki lapset (iältään 3-6) söivät lasten hampurilaisannoksen, Laura valitsi kasvisburriton ja minä päädyin chèvre-purilaiseen. Olimme kaikki tyytyväisiä annoksiimme ja myös palveluun. Erityisesti arvostan ruokalistan runsasta kasvisateriavalikoimaa ja kasvisaterioista juuri valitsemaani hampurilaista, jollaista ravintoloiden listoilta tapaa hyvin harvoin. 

Aivan ensimmäiseksi myönnän jälleen yhden lukuisista paheistani: kuuntelen aika usein Radio Aaltoa eli tätä kaikkien romantikkojen ja muiden lälläreitten tai sydämensä tilapäisesti sumentaneiden omaa slovarikanavaa. Tänään Radio Aaltoa ei kuitenkaan voi kertakaikkisesti sietää: en yksinkertaisesti kestä tätä jouluiskelmähöttöä, lauloi sitä sitten suuri viihdetenorimme Pentti Hietanen, joka joulu yhtä pelottavan varmasti maan päälle liihottavat enkelit Katri Helena ja Arja Koriseva tai varsinkaan porilaisten suursuosikki Mamba solistinaan varsinainen supertonttu Tero Vaara. Ei ei ei, äkkiä jokin cd-levy soittimeen, pelastakaa minut tältä jokajouluiselta kiroukselta!

Ostin parille rakkaalleni joululevyn Jumbosta; me olemme vanhanaikaista väkeä, joka haikailee vinyylien perään, ostaa cd-levyjä kauppakeskuksista ja silloin tällöin kyllä kuuntelee biisin tai pari YouTubessa tai ostaa kotikoneelleen suosikkejaan iTunesista tai jostain muusta verkkoputiikista. Anttilasta ei klassista musiikkia irronnut (miksi ihmeessä, kun viihdeosasto muuten pullistelee kaiken maailman levyä, kasettia ja ties mitä kapulaa ja laitetta?!), mutta käteeni tarttui paitsi Ipanapa2-cd pikkurakkailleni myös muutama edullinen albumi omaan levyhyllyyni: Ismo Alangon Hitit vuodelta 2001 (minulla on entisestään hyllyssäni ainoastaan Kun Suomi putos puusta, mutta totta puhuen vaikuttaa siltä, että kuuntelen Alankoa mieluummin livenä kuin olohuoneessani), Simon & Garfunkelin debyyttilevy Wednesday Morning, 3 A.M. vuodelta 1964 (tämän parivaljakon levyjä minulla on muutama aivan alkuperäisenä vinyylinä), Neil Youngin ja hänen hullun hevosensa Zuma vuodelta 1975 (levyn aikoihin Youngin kantri/folk-tyyppinen musiikki alkoi saada rokahtavampia ja raskaampia sävyjä, mikä on korvilleni tosi jees) ja viimeisenä Foo Fightersin tupla In Your Honor vuodelta 2005 (ensimmäinen levy on paikoin aika raskasta makuuni, mutta toiselta löytyy suoranaisia helmiä kuten ensimmäinen biisi Still).

Anttilasta suuntasin Stockmannin levyosastolle, joka pelasti ostosreissuni; aloin jo olla huolissani, täytyykö minun todellakin lähteä keskustaan saakka muutaman klassisen cd-levyn perässä, mikä olisi tuntunut käsittämättömältä, kun shoppailin sentään yhdessä Pohjoismaiden suurimmista ostoskeskuksista. Ei tarvinnut. Stokkan hyllystä käteeni tarttui jo muutaman vuoden takainen Olli Mustosen, Pekka Kuusiston ja Tapiola Sinfoniettan levyttämä Mozart-albumi, joka sisältää itävaltalaisen neron viulukonsertot kolmannesta viidenteen näiden taiturillisten veijarimuusikkojen tulkitsemina. Lisäksi sieppasin mukaani Straussin elämää suuremmat Vier letzte Lieder ("Neljä viimeistä laulua" Hessen ja Heinen teksteihin) Kiri Te Kanawan laulamina, muuta kun ei ollut tarjolla ja ihan hyvä näin. Rakastan tätä myöhäisromanttista teosta joka syksy ja talvi.

Levyillä kulttuurinnälkäinen pikkulasten äiti saa tyydytettyä hiukan pohjatonta ruokahaluaan, mutta joulukuussa ehdin nauttia myös muutamasta erinomaisesta live-esityksestä. Ensinnä kävin lapsineni ja enoni perheen kanssa Nurmijärvellä paikallisen tanssi- ja musiikkiopiston yhteistyönä tekemässä suurproduktiossa Ali Baba ja 40 rosvoa, eikä hankkeelle ja esitykselle voi kuin nostaa hattua. Valtava ja valtavan hieno juttu! Serkkuni Annika oli mukana sellistinä. Juuri tällaisia hankkeita tarvitaan ja niitä kannattaa kaikin keinoin tukea sekä kuntien imagon kohottajina että ennen kaikkea siksi, että ne antavat kaikille osallistujille - tässäkin tapauksessa parille sadalle - unohtumattoman sosiaalisen ja taide-elämyksen, jonka merkitys ja positiivinen vaikutus kantaa parhaassa tapauksessa läpi elämän.

Seuraavaksi kävin oppilaitteni kanssa Kansallisoopperassa katsomassa Puccinin upean Toscan, jonka olin nähnyt oopperatalossamme aiemminkin. Reissu sujui ennakko-odotuksia paremmin: parkkeerasin itseni parvelle parin hulivilin väliin ja ehdin jopa nauttia Puccinin suurenmoisesta musiikista, eivätkä vierustoverinikaan kuolleet tylsyyteen (ruumiita tulee yhteensä kolme, joten pojilla oli mitä odottaa). En ole varsinainen oopperafriikki, mutta olen kyllä nähnyt useita kymmeniä oopperaesityksiä Kansallisoopperassamme, Savonlinnassa, Sibiksen oopperaosaston produktioina, pikkukaupunkiemme voimainponnistuksina ja esimerkiksi Sveitsissä ja nauttinut useimmista esityksistä valtavasti. Oopperan tukeminen on hankala ja tavallaan kaksipiippuinen juttu, josta oikeastaan kaikissa puolueissa ja ainakin Vihreissä tunnutaan olevan aika monta mieltä. Minun täytyy kyllä myöntää, että soisin maamme ainoaa oopperataloa tuettavan jatkossakin; taidemuotona ooppera viehättää ja koskettaa monia eivätkä lippujen hinnat tosiasiassa ole mahdottomia kustantaa tavallisille työntekijöillekään.

Viimeiseksi vierailin ensimmäistä kertaa Teatteri Vantaan produktiossa, joka oli tällä kertaa Broadway-näytelmä Aurinkoiset pojat ja esitettiin teatterin tiloissa Tikkurilan Silkkisalissa. Esitys oli laadukkuudessaan kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys, vaikka näytelmän huumori tuntuikin uppoavan paremmin yleisön enemmistön muodostaneeseen jo hieman ikääntyneeseen väkeen, joka itse asiassa kiemurteli naurusta suurimman osan esityksestä. Me kaksi päälle kolmekymppistä naista viihdyimme kyllä myös esityksessä hyvin, mutta taisimme nauttia vähintään yhtä paljon pelkästä muutaman tunnin rauhallisesta oleilusta ilman rakasta jälkikasvuamme ja joulukiireitä. Toivottavasti kaupungillamme riittää resursseja ja tahtoa tukea Teatteri Vantaata riittävästi tulevina taloudellisesti tiukkoinakin vuosina.  

Vietimme eilen jouluaattoa keskimmäisen sisaren ja hänen perheensä kotona Helsingin puolella, Viikissä. Kantavanhemmat eli vanhempani olivat myös paikalla, mikä oli toki muutenkin mukavaa mutta lähes välttämätöntä siksi, että saimme pöytään kaikki perinteiset jouluherkkumme, joita sitten nautimmekin pitkään ja hartaasti. Aattopäivä oli kaiken kaikkiaan hyvin samanlainen kuin sadoissatuhansissa muissa suomalaiskodeissa: joulupuuro nautittiin joulurauhanjulistuksen kera, sitten saunottiin, syötiin joulupöydän antimia ja odoteltiin pukkia, jonka syliin ei lopulta kiivennytkään kukaan lapsista vaan talon emäntä!

Kun isovanhemmat oli lähetetty vierasmajaan nukkumaan, jatkoi keskimmäinen sukupolvi iltaa viinin, glögin, suklaan ja lähes loputtoman kikatuksen voimin. Kenenkään muun kanssa ei kikatuta niin kuin oman siskon; syynä ovat toisinaan lapsuuden yhteiset, hervottomat muistot, mutta yhä useammin vain samanlainen huumorintaju, joka näkee arjessa hillitöntä komiikkaa silloinkin, kun muiden mielestä liikutaan täysin asiallisilla vesillä.

Tänä jouluna syön jouluruokaa vain yhtenä päivänä, mikä ei minua kovin suuresti harmita, sillä vaikka äidin kalat ja laatikot maistuvatkin minulle erinomaisesti, en kuitenkaan halua syödä kinkkua enkä oikein välitä rosollistakaan (jota kylläkin tuunataan vuosittain, koska kukaan muukaan ei oikein tunnu intoutuvan mokomasta punajuurimössöstä). Juustoja ja suklaata söisin tietysti liiankin kanssa, mikä koskee toki muitakin vuoden päiviä ja juhlia kuin joulua, ja siksikin on parempi vetäytyä aika ripeästi yltäkylläisen tarjonnan ulottuvilta.

Joulun alla kävin pitkästä aikaa muutamassa ravintolassa. Lauantaina menimme lasten kanssa Tikkurilan kirjastoon ja päätimme poiketa sen jälkeen lounaalla Tikkurilan Rossossa, jossa olin paria viikkoa aiemmin syönyt varsin kehnon ja liian simppelin vuohenjuustosalaatin. Väkeä oli liikkeellä aika paljon, mutta saimme vain hetken odotettuamme paikan ikkunan ääreltä läheltä ovea. Meitä edellä oleva lapsiperhe kieltäytyi paikasta, koska arveli, etteivät lapset kuitenkaan pysy tuoleissaan, ja halusi pöydän lähempää leikkinurkkausta. Minä ajattelin polleasti, etteivät meidän Sofia ja Joel tule ravintolaan leikkimään vaan syömään, ja istahdin ylpeänä heidän kanssaan pöytään lukemaan ruokalistaa.

Listalta löytyikin mukavan oloista syötävää ja koska kello oli yli kahden, alkoi meillä olla kova nälkä. Odotimme, odotimme ja odotimme ja pienokaiseni käyttäytyivät kuin enkelit (tekevät näin usein mutta eivät suinkaan aina), mutta tarjoilijaa ei näkynyt eikä kuulunut. Puolen tunnin kuluttua keräsimme tavaramme ja poistuimme. Sofia kysyi, miksi en käynyt etsimässä tarjoilijaa jostakin, ja yritin kiukultani selittää hänelle, että ravintolassa palvelua kuuluu saada pyytämättäkin ja että koska tässä ravintolassa näin ei tehdä, emme halua siellä syödäkään. Huikkasin vielä tiskille lähdöstämme ja sanoin meidän odottaneen niin kauan, että lähdemme nyt kotiin ruoanlaittoon. Tarjoilijatyttö ei hämmästykseltään saanut hetkeen sanaa suustaan ja poistuimmekin ripeästi, etten olisi nolannut itseäni ryhtymällä polkemaan jalkaa tai tekemään muuta idioottimaista. Huonoa palvelua yhtä kaikki. Onneksi meillä oli kotona pakastimessa luomuperunasosetta ja lihapullia sekä äidille sardiineja ja ruisleipää. 

Maanantaita ja tiistaita Sofia ja Jolle viettivät isänsä kanssa, joten pääsin nauttimaan ravintolaruokailusta ystäväni kanssa. Ensimmäisenä päivänä kävimme Töölössä sijaitsevassa intialaisessa Maharajassa (lausutaan tietääkseni Maharadza - olen itseopiskellut jonkin verran sanskritia ollessani aktiivijoogi viime vuosituhannen lopulla; kysymys ei siis ymmärtääkseni ole vatsarajasta sanan missään merkityksessä), jossa olimme herkutelleet aiemminkin. Paikka on samanaikaisesti sekä kodikas, lämmin ja viihtyisä että ehdottoman elegantti, tarjoilu on poikkeuksetta kohteliasta ja ystävällistä ja ruoka pettämättömän hyvää. Nautin Palak Paneer -aterian, joka sisältää tuorejuustoa pinaatissa, seuralaiseni valitsi lammasta tomaattikastikkeessa. Kummankin annos oli äärimmäisen herkullinen ja täyden kympin sai lammasaterian tomaattikastike.  

Aatonaattona kävimme pikaisella lounaalla Flamingon kreikkalaisessa Santorini-ravintolassa, jonka lounaslistan vuohenjuustosalaatti peittosi Rosson vastaavan mennen tullen. Pisteitä täytyy antaa ensinnäkin rohkeudesta perustaa kreikkalainen ravintola vantaalaiseen kulutusparatiisiin, lisäksi ravintolan sisustuksessa on nähty vaivaa, vaikka lopputulos on edelleen kliininen ja kaipaisi vaikkapa tummaa puuta idyllisemmän tunnelman luomiseksi. Salaatin asettelu oli todella viehättävä ja maku ehkä yllätyksetön mutta onnistunut, joskin sinänsä erinomaista oliiviöljyä oli leipäpalan kostuttamisessa käytetty makuuni liikaa. Salaattipöydän ciabatta-tyyppinen leipä oli erittäin hyvää. 

Joulun alla osa oppilaista koulussa on ihan poissa nahoistaan. Lyhyestäkään keskittymisestä oppitunneilla ei tahdo tulla mitään ja välitunneilla unohdetaan koulun vähäisetkin säännöt. Kun lämpötila laskee lähelle pakkasrajaa, välituntisin kirmataan pitkin käytäviä itsensä naurettaviksi tuntevia opettajia karkuun, ja kun kosteaa lunta sataa hitunen, puristetaan siitä kivikovia pikkukuulia, joita heitellään muina miehinä kavereiden takaraivoihin, kun opettaja hetkeksi kääntää selkänsä.

Ja sitten oppilaita pitäisi nuhdella jotenkin ja toki nuhdellaankin ja yritetään puhua heille järkeä. Ja sitten pitäisi rangaista jotenkin, vaikka joulu on ihan ovella eivätkä rikkomukset toki ole suuren suuria. Koululla on kuitenkin sääntönsä ja jos niiden rikkomisesta ei seuraa mitään, huomaavat fiksuimmat tai muuten vain ärhäkkäät aika nopeasti, ettei niitä ole monta syytä noudattaakaan. Vartti jälki-istuntoa lumipalloa kohden ja sisällä vietetystä välitunnista vartti siitäkin? Opettajien välituntipalaverissa väännetään joka vuosi peistä siitä, mikä olisi sopiva rangaistus tai opetus, eikä yhteisymmärrykseen päästä, kun näkemyksiä on yhtä monta kuin päitäkin.

Suunnilleen kuukausi sitten Hesarin sunnuntain D-osassa kriminaalipsykologi Jaana Haapasalo kannatti rikollisten hoitamista rankaisemisen sijasta. Koulumaailmaa on ehkä arveluttavaa - vaikkakin joskus aika perusteltua - verrata vankilaan, mutta kysymys rankaisemisen järkevyydestä ja muodosta on väistämätön molemmissa. Yhdyn täysin Haapasalon ajatuksiin siitä, että rikollinen käytös on oire psykologisista ongelmista, joiden taustalla ovat useimmiten lapsuuden traumat. Tällaisen henkilön sulkeminen toisinaan lähes ihmisoikeuksia loukkaaviin oloihin ja säilyttäminen ja vapauden riistäminen näissä olosuhteissa ei minun käsityskykyni mukaan mitenkään ohjaa näitä henkilöitä onnellisempaan, terveempään ja sosiaalisesti hyväksyttävämpään elämäntapaan.

Joskus on varmasti syytä eristää muille ja ehkä itselleenkin vaarallinen henkilö omiin oloihinsa, mutta tavallisen vangin kohdalla näkisin tärkeimmäksi mielenterveyden hoidon, ohjauksen arkielämän sujumiseen ja terveisiin sosiaalisiin kontakteihin sekä sovitustyön jossakin yhteiskuntaa hyödyttävässä instanssissa. Nykymuotoisessa systeemissä nähdäkseni tärkeintä olisi vangin järjestelmällinen tutorointi vapautumisen jälkeen. 

Koulussa perinteinen jälki-istunto on joskus paikallaan, sillä kukapa haluaisi jäädä istumaan pulpettinsa ääreen muutenkin pitkän koulupäivän päätteeksi kavereiden kiitäessä koteihinsa tai viettämään iltapäivää keskenään. Hankaluuksia janoavan ja niihin jatkuvasti sotkeutuvan koululaisen käyttäytymistä ei kuitenkaan paranna viidentoista minuutin vapaudenriisto, vaan tunne siitä, että on hyvä ja riittävä ja rakas ja tärkeä jollekin ja että joku välittää ja kuuntelee.

Kun tällainen oppilas tohelluksensa ja opettajan nuhtelun ja toisinaan sitten pidennetyn koulupäivänsäkin jälkeen huikkaa luokan ovelta "Moikka ope" ja kirjoittaa joulukorttiin "Olet kiva", voi opettaja tuntea sydämessään löytäneensä jos ei parasta niin ainakin kelvollisen tavan ohjata toivotuimmilta poluilta helposti harhautuvaa lasta tai nuorta kohti yhteiskuntaan sopeutuvaa ja tasapainoista aikuisuutta.    

Nautimme itsenäisyyspäivän aattona lounasta Vantaan sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajan Elina Lehto-Häggrothin kanssa kasvisravintola Silvopleessä Hakaniemessä. Olin kutsunut Lehto-Häggrothin lounaalle jutellakseni paitsi kasvisruoasta myös koulu- ja ennen kaikkea päivähoitoasioista kotikaupungissamme. Ruoka oli erittäin hyvää ja lisäksi ravintola on tunnelmallinen ja myös kohtuuhintainen.

Olimme yksimielisiä siitä, että sivistystoimen haasteet ovat tulevalla valtuustokaudella nimenomaan varhaiskasvatuksen puolella. Myös koulujen resurssit ovat niukat ja esimerkiksi ryhmäkokoja tulisi edelleen saada alaspäin useassa koulussa, mutta haasteet ovat sittenkin suurimmat päivähoidossa. Siellä vaikein tilanne on Marja-Vantaan (Kivistö) ja Pakkalan alueella.

Suurin ongelma ovat ylisuuret ryhmäkoot, joihin ensi vuosi tuonee vain niukasti helpotusta. Pakkalan alueelle valmistuu Lystilän päiväkoti ja Kivistössä saadaan mahdollisesti kaksi paritaloa yksityistä päivähoitoa varten. Molemmille alueille muuttaa kuitenkin yhä lisää lapsiperheitä eikä lasten kotihoito ole näillä näkymin kasvussa varsinkaan, kun kaupunki jälleen leikkaa kotihoidontuen Vantaa-lisää.

Alle kolmevuotiaiden lasten tulisi viettää päivänsä korkeintaan 12 lapsen ryhmässä, yli kolmevuotiaiden taas korkeintaan 21 lapsen ryhmässä, ja molemmissa ryhmissä tulisi olla kolme hoitajaa. Olen kuitenkin saanut kuulla eräästä 1-3-vuotiaiden lasten ryhmästä, jossa neljä aikuista hoitaa 21 lasta. Sama tullee tapahtumaan oman poikani ryhmälle, jossa tällä hetkellä on 18 1-3-vuotiasta lasta neljän hoitajan huollettavana mutta johon vuodenvaihteessa saadaan kolme lasta lisää.

Niin kauan kuin kaikki aikuiset ovat paikalla ja lapsista ehkäpä muutama sairaana tai muuten vain poissa osan päivästä tai viikosta, järjestelmä saattaa vielä jotenkuten toimia ja lapset saavat sekä hieman syliä että mukavasti ohjattua toimintaa; levollisesta ilmapiiristä tuskin voidaan tuolloinkaan puhua. Hyvin usein, käytännössä lähes joka päivä, joku tai jotkut aikuisista ovat kuitenkin poissa sairastelujen, vuosilomien tai koulutusten vuoksi, mistä johtuen nämä valtavat lapsilaumat ovat vähän väliä vain muutaman hoitajan vastuulla. Tällöin hoitajien kaikki energia menee lasten turvallisuuden takaamiseen (mikä lienee mahdotonta esimerkiksi silloin, kun yksi hoitaja vahtii 19:n 3-5-vuotiaan ulkoilua, kuten tyttäreni ryhmässä hiljattain tapahtui) eikä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, lasten yksilöllisestä huomioimisesta tai rauhaisasta yhdessäolosta voida edes puhua.

Liian suurissa ryhmissä lisääntyvät sekä lasten että aikuisten sairastelut. Erityislapset eivät saa tarvitsemaansa huomiota. Tilat käyvät ahtaiksi, kaikkien hermot kiristyvät. Ryhmäkokojen lisäksi päivähoidon ongelmia ovat yleinen resurssien vähäisyys (muistamme varmasti kaikki muutaman viikon takaisen episodin, jossa päiväkotien rahahanat suljettiin loppuvuodeksi sillä seurauksella, että joissain päiväkodeissa peruttiin isänpäiväkahvit) sekä päivähoitopaikan saaminen liian kaukaa kotoa (useat kivistöläiset joutuvat kuljettamaan lapsiaan Martinlaaksoon, koska Kivistön päiväkodit ovat täynnä), mikä taas aiheuttaa perheissä monenlaisia logistisia ongelmia sekä aivan oikeutetusti epäoikeudenmukaisuuden aikaansaamaa ärtymystä.

Lehto-Häggrothin mukaan ongelma ei ole ainoastaan rahan vaan ennen kaikkea pätevän henkilökunnan puute. Pääkaupunkiseudun kuntien omistaman Seure-henkilöstöpalvelun mahdollisuudet tarjota päiväkodeille työntekijöitä ovat tällä hetkellä riittämättömät pääkaupunkiseutua koettelevasta työvoimapulasta johtuen.

Onko epätoivoiselle tilanteelle sitten tehtävissä mitään? Apulaiskaupunginjohtaja vakuutti suhtautuvansa siihen erittäin vakavasti; päteviä työntekijöitä pyritään löytämään kaikin keinoin. Valtuustossa taas tullaan ensi vuonnakin ottamaan kantaa siihen, mihin suunnataan rahaa ja kuinka paljon. Varmaa on, että allekirjoittanut soisi kaupunkimme pienimmille huomattavasti nykyistä paremmat olot, vaikka se vaatisi leikkauksia jostakin muualta tai jopa maltillista veronkorotusta. Näin ei vain voida jatkaa. 

Viime viikolla elämässäni tapahtui jälleen kerran suorastaan käänteentekeviä muutoksia. Keskiviikkona pidettiin Länsi-Vantaan Vihreiden syyskokous, jossa ilmoitin luopuvani yhdistyksen puheenjohtajuudesta, jota olin hoitanut jo vuodesta 2005. Asuin tuolloin Myyrmäen kupeessa Vapaalassa ennen muuttoani Keski-Vantaan Kartanonkoskelle aika lailla täsmälleen vuosi sitten.

Kolmessa vuodessa Länsi-Vantaan Vihreisiin saatiin monta uutta jäsentä ja paljon lisää aktiivista toimintaa sekä ennen kaikkea säännönmukaisuutta ja ennustettavuutta. Tarkkoja tilastoja minulla ei ole, mikä kertonee jotakin sekä yhdistyksen ja sen toiminnan että sen entisen puheenjohtajan spontaanista ja turhaa byrokratiaa kaihtavasta asenteesta vihreää politiikantekoa kohtaan.

Yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kuluneen kauden valtuutettu Klaus Kojo, joka luopuu valtuustopaikastaan vuoden lopussa ja voi näin keskittyä täydellä energialla kotinurkkiensa kehittämiseen. Varapuheenjohtajaksi valittiin Anniina Kostilainen ja sihteerinä jatkaa Mikko Mäkelä, molemmat tuoreita kaupunginvaltuutettuja. 

Tulen kaipaamaan ennen kaikkea suurenmoista hallitustani ja hallituksemme lennokkaita tapaamisia eli Petteriä, Mikkoa, Klasua, Timppaa ja Lassea. 

Vain päivää myöhemmin pidettiin Vihreä Aviapolis ry:n perustamiskokous. Aviapoliksen alueella (Kartanonkoski, Pakkala, Ylästö, Tammisto, Veromies, Viinikkala ja Lentokenttä) asuu noin 14 000 asukasta, joista lähes neljännes äänesti syksyn kuntavaaleissa Vihreitä. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin varavaltuutettu Jaana Huhta, varapuheenjohtajaksi allekirjoittanut ja sihteeriksi varavaltuutettu Hanna Valtanen.  

Vihreän Aviapoliksen ensimmäinen tavoite on jäsenmäärän kasvattaminen ja toiminnan käynnistäminen. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa vihreästä elämäntavasta ja aatteesta kiinnostunut, pyhimys ei todellakaan tarvitse olla. Pyrimme lisäämään sekä omaa että läheistemme kiinnostusta ja tietoisuutta ekologisesta arjesta ja sen mahdollistavista inhimillisistä valinnoista sekä järjestämään mukavia tempauksia kotikulmillamme. Tavoitteenamme on entistä viihtyisämpi kotikaupunki ja onnellisempi arki kaikille sen asukkaille.

Jos olet kiinnostunut Vihreän Aviapoliksen toiminnasta, voit olla yhteydessä minuun tai yhdistyksen puheenjohtajaan ( Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen. ). Tervetuloa myös seuraamaan blogiamme! 

Viime viikkoina on keskusteltu kauppojen aukioloaikojen selkeyttämisestä ja laajentamisesta. Palvelualan ammattiliitto PAM ja Suomen kaupan liitto sopivat viime viikolla, että jatkossa myös suuret kaupat voisivat olla sunnuntaisin auki läpi vuoden. Isommissa liikkeissä pyhäkauppaa voitaisiin tehdä kello 18:aan asti ja marras–joulukuussa kello 21:een asti.

Nykyisin pienet, alle 400 neliömetrin kaupat voivat pitää ovensa sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Suuret kaupat voivat olla sunnuntaisin auki touko–elokuussa ja marras–joulukuussa. PAM ei näe tarvetta aukioloaikojen laajentamiselle, mutta suhtautuu myönteisesti neuvottelujen jatkamiseen. Eduskunta päättää aukioloajoista lopullisesti tammikuussa.

Vihreiden keskuudessa aukioloaikojen vapauttaminen herättää sekä kannatusta että vastustusta. Sähköpostilistat täyttyvät fiksuista argumenteista hankkeen puolesta ja sitä vastaan. Kukapa meistä ei haluaisi poistaa merkillisiä sääntöjä, joissa päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta ja neliömetri neliömetriltä lasketaan, kuka saa pitää kauppansa auki milloinkin. Kuluttaja on kyllä jo oppinut siihen, että viisainta on tarkistaa lehdestä tai netistä ennen ostoksille lähtöään, onko kauppa auki vai ei. Kuluttaja selviää systeemissä kuin systeemissä, mutta turhat rajoitukset ottavat päähän ja kauppoja enemmän niitä saatettaisiin tarvita jossakin muualla.

Toisaalta varmasti kaikki meistä haluaisivat säilyttää lähikaupan ja muut pikkuputiikit ja erityisliikkeet niin keskustan ja taajamien kerrostalojen kivijaloissa kuin kauppakeskusten massiivisten ketjutavaratalojen keskelläkin. Pikkukaupathan tekevät muovisista ostosparatiiseistakin jollakin tapaa sympaattisia ja houkuttelevia. Meidän perheemme ei suinkaan mene Jumboon alakerran tavaratalohin ruokaostoksille, vaan kiertää kauppakeskuksen pikkukaupat löytääkseen ensin kirjakaupasta uutta luettavaa, sitten urheiluliikkeestä laadukkaita ulkoiluvaatteita, apteekista vitamiineja ja rasvoja ja lopuksi luontaistuotekaupasta teetä ja pähkinöitä. Ruokaostokset teemme inhimillisen kokoisessa Tammiston Jättijaossa, vaikka sitten ehkä joudummekin maksamaan pöperöistämme muutaman euron enemmän kuin Jumbon kaoottisessa kellarissa.

Koska argumentteja löytyy runsaasti puolesta ja vastaan, on inttäminen turhaa ja kauppojen aukiolo muotoutuukin omantunnonkysymykseksi. Minä toivoisin kauppakeskusten poistavan pikkukaupoilta vaatimuksen pitää kauppojaan auki kaikkina keskuksen aukioloaikoina sunnuntait mukaan lukien ja eduskunnan tämän jälkeen vapauttavan kauppojen aukiolon. Meidän perheemme ostoskäyttäytymiseen tämä ei vaikuttaisi juurikaan, mutta saattaisimme hyvinkin tehdä ostoksemme arki-illan tai lauantain sijaan sunnuntaina - ja edelleen suosimissamme pikkukaupoissa.

Hesarissa oli eilen (15.11.) parikin mielenkiintoista pikku-uutista koulumaailmasta. Joka viides opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä ovat matala palkkataso, loppuunpalaminen ja turhautuminen. Vanhemmat ovat vaativia, tavallisissa luokissa on paljon erityisoppilaita eikä omaan työhön voi vaikuttaa riittävästi ohjeiden tullessa ylhäältäpäin (sivu A5).

Toisen uutisen mukaan Espoossa on harkittu kieltoa palkata opettajalle sijaista lyhyen sairausloman ajaksi, mutta toistaiseksi järjestelyyn ei ryhdytä. Sivistystoimenjohtaja Aulis Pitkälä päätti asiasta eilen, ja esimerkiksi opetuslautakunnan puheenjohtaja Sanna Lauslahti kommentoi ehdotusta "idioottimaiseksi", mitä se eittämättä onkin (sivu A15). 

Näyttäkää minulle yksikin luokka, jossa säilyy työrauha ilman opettajaa! Vaikkapa pienessä valinnaisen kielen opiskelijoiden ryhmässä näin voi toki hyvinkin olla, mutta esimerkiksi minä joudun kyllä harkitsemaan kahteen kertaan, lähdenkö kopioimaan oppimateriaalia kesken tunnin jättäen näin 28 kuudesluokkalaistani muutamaksi minuutiksi keskenään vai voinko sittenkin suorittaa kopioinnin välitunnilla. En kuuna päivänä jättäisi oppilaitani keskenään oppitunnin ajaksi. Jo oman opettajan poissaolo ja korvaaminen sijaisella saa poikkeuksetta aikaan hässäkkää, jota selvitellään seuraavina päivinä, enkä usko tilanteen omassa luokassani olevan sittenkään ainutlaatuinen. 

Virkamiehet tuntuvat joskus vieraantuneen tavallisten kansalaisten arjesta, mikä varmasti koskee useita poliitikkojakin. Ajattelen ja uskon silti niin, että on todella oikeasti merkitystä sillä, keitä me valitsemme päättämään yhteisistä asioistamme.  

Mitä taas nuorten opettajien alan vaihtamiseen tulee, tunnistan itse varsin hyvin turhautumisen vähäiseen omaan työhön vaikuttamiseen. Eräs ystäväni oli sijaisena erityiskoulussa ja kertoi, kuinka jonakin päivänä saatettiin olla tyytyväisiä siihen, että kaverit ylipäänsä olivat saapuneet kouluun, ja toisena päivänä, ettei kukaan ollut käynyt toiseen käsiksi. Kun hommat taas kolmantena päivänä sujuivat hienosti, voitiin lopetella aikaisemmin tai palkita koko porukka pullakahveilla. Neljäntenä päivänä taas istuttiin iltaan asti selvittelemässä yhden oppilaan kanssa kahakoita ja toisen kanssa kertotauluja. 

Erityiskoulut ovat oma maailmansa osittain omine sääntöineen ja tavoitteineen ja harvoin niiden ilmapiirissä tai käytännöissä on kadehdittavaa. Jokin kaipuu asioiden toisenlaiseen arvottamiseen ja järjestämiseen minussa kuitenkin heräsi kuunnellessani näitä tarinoita. Jospa tavallisessa koulussakin voitaisiin edes hiukan nykyistä useammin joustaa lukujärjestyksestä sekä oppilaiden että opettajan tarpeiden mukaan, tehdä enemmän yhteistyötä luokkien välillä ja vahvistaa näin koulun me-henkeä sekä yksinkertaisesti luottaa ammattitaitoisiin ja lähes poikkeuksetta varsin luterilaisen työmoraalin omaaviin opettajiin oman työnsä organisoimisessa!