Imatran kirkkoherran Olli Aallon esiintulo sukupuolenkorjausleikkauksensa tiimoilta on merkkitapaus. Se on paitsi asianomaiselle valtavan tärkeä henkilökohtainen tapahtuma myös koko yhteiskunnallemme mahdollisuus päivittää tunteemme, ajatuksemme ja tietomme seksuaalisesta ja sukupuolisesta yhdenvertaisuudesta sekä ihmisten välisestä tasa-arvosta yleisemmin.

Julkiset kommentit ovat olleet pääasiassa kannustavia; onneksi harva kehtaa möläyttää kivikautiset mielipiteensä Aaltoa vastaan julkisesti. Kirkon väen kommentointi on ollut epäsuoraa, toisaalta kristillisen armahtavaa, toisaalta skeptisempää kuin olisi tarpeen. Ehkä piispat pelkäävät viimeisenkin yhteiskunnallisen arvovaltansa romuttuvan, jos he jälleen luopuvat kristillisistä tuhatvuotisista periaatteistaan ja antautuvat modernin maailman tuulien vietäviksi. 

Ehkäpä seurakunnan enemmistö on kuitenkin suvaitsevampaa ja liberaalimpaa kuin heidän kaitsijansa arvaavatkaan. Ehkä heidän mielipiteensä eivät ole kiveen kirjoitettuja. Nyt ei nimittäin tarvita armoa, jota jaetaan teoista riippumatta murhamiehille ja muille pahantekijöille. Ei oikeastaan tarvita edes suvaitsevaisuutta, vaikka ensiaskeleena se onkin välttämätön. Tarvitaan ymmärrystä yhdenvertaisuudesta ja inhimillisen elämän monimuotoisuudesta, jossa paikkansa ja arvonsa on jokaisella ihmisolennolla huolimatta siitä, millaisena ja minkä näköisenä hän on sattunut syntymään maan päälle.

Imatralaisilla on mahtava tilaisuus oppia elämästä jotain uutta ja laajentaa perspektiiviään. Epäily ja pelko tuntematonta kohtaan väistyy, kun ilmiö tulee lähelle ja sen voikin todeta täysin normaaliksi ja ihmiselämään kuuluvaksi. Minullekin transseksuaalisuus on tullut tutuksi vasta tuntemieni ihmisten kautta eikä se enää herätä minussa muuta kuin myötätuntoa ja kunnioitusta moninaisten haasteittensa takia. Koko ihmiselämä näyttäytyy entistä kauniimpana, kun oppii näkemään kaikki sen ilmenemismuodot sen luonnollisena osana.

Jopas on keli tänään! Toivon todella kovasti, että sängyissään viihtyvät opiskelijat, hipit, eilisillan ja yön bilettäjät ja autottomat pikkulasten äidit jaksavat raahautua vaalihuoneistoihin myräkästä huolimatta, jottei citymaasturikansa saa kohtuuttoman suurta enemmistöä seuraavaan valtuustoomme. Siis kumisaappaat jalkaan, sadeasu niskaan ja happihyppelylle ennen iltakahdeksaa! (Ymmärrän hyvin, että tsemppaamista tarvitaan, sillä yhden ainokaisen kerran olen itsekin jättänyt äänestämättä joskus viime vuosituhannella, kun edellisen yön juhliminen, sateisen raukea sunnuntai ja tuleva aviomies vierellä köllöttelemässä yksinkertaisesti pakottivat jäämään neljän seinän sisään - kirjaimellisesti, sillä asuimme pienessä yksiössä - koko päiväksi.)

Oma vaalikampanjani huipentui eilen kahdeksantuntiseen turneeseen Myyrmannissa ja sitä seuranneeseen reippailuun Viertolassa, jonne jaoin vielä viime tingassa kolmisensataa vaalilehteämme. Ilmeisesti olen oikeasti levon tarpeessa, sillä tänä aamuna sekoitin kotimme kellot lopulta niin, että ne näyttivät kolmea eri aikaa! En ymmärtänyt, että muinaismuiston näköinen kännykkäni siirtyisi talviaikaan automaattisesti, kun taas hieno digiboksini ei osannut siirtoa tehdä. Siispä siirsin kännykkäni kelloa turhaan tunnilla taaksepäin, jolloin se lopulta näytti kymmentä, rakas kannettavani yhtätoista ja digiboksini kahtatoista! Tässä vaiheessa ymmärsin sentään kilauttaa kaverille, joka ystävällisesti selvitti tilannetta minulle ja kehotti jatkamaan unia.

Mutta unten aika ei ole nyt. Tänään hemmottelen itseäni muulla mukavalla, lahjaksi saamallani vastajauhetulla kahvilla ja suklaalla, kiireettömällä peuhaamisella Sofian ja Jollen kanssa, muiden rakkaiden ihmisten seuralla, hyvällä ruoalla ja parilla lasillisella viiniä illan koittaessa. Ja jos huomenna en saa enää konettani auki, kiitän jo etukäteen kaikkia äänestäjiäni lokamyrskyn uhmaamisesta ja minua kohtaan osoittamastanne luottamuksesta, jonka arvoinen pyrin aivan varmasti olemaan.

Vaalikampanjointi on loppusuoralla. Vielä juostaan tämä ja huominen ilta sateessa ja pimeydessä ympäri lähikaupunginosia jakamassa viimeisiä lehtiä ja esitteitä postilaatikoihin, huomenna yritetään näyttää energisiltä, päteviltä ja valloittavilta kauppakeskuksissa ja marketeissa. Demareiden tiedottaja, nuoruudenystäväni Matti Hirvola, kertoi tänään Uudessa Suomessa demareiden kampanjoivan vielä sunnuntainakin kiertämällä ovelta ovelle jakamassa sosialidemokraattista ilosanomaa. Siitä vain, sanon minä, mutta itse kyllä aion jakaa huomisiltana baarissa viimeiset käyntikorttini ja sunnuntaina rakentaa oikein ison majan lapsilleni, syödä toista tuntia herkullista lounasta perheeni kanssa ja juoruta kaikki viime kuukausien tärkeät ja vähemmän tärkeät tapahtumat Helena-ystäväni kanssa jossakin idyllisessä keskustan kuppilassa (keskusta on minulle Helsingin keskusta täysin riippumatta siitä, ovatko Vantaa ja Helsinki yhtä vai kahta kaupunkia). Päivä huipentuu Vihreiden valtakunnallisiin vaalivalvojaisiin Tavastialle (ihan mahtavaa; olen tosi ylpeä siitä, että puolueeni vaalivalvojaiset pidetään juuri Tavastialla, jossa en ole kesän jälkeen käynytkään). Ja työt alkavat maanantaina onneksi vasta kymmeneltä.

Vaalien alla on ollut erittäin mukavaa saada postia kaupunkilaisilta; vielä tässä jokaisesta kirjeestä lämmin kiitos. Tänään kartanonkoskelaisäiti valitteli ilkivallasta ja ennen kaikkea moporallista kotikaupunginosassamme. Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen ottamaan asiaa puheeksi: lukuisat naapurini ovat valitelleet samaa ja Ylästöstä asti on tullut kyselyä, eikö asialle voisi tehdä mitään. Nuoret mopoilijat kaahaavat hullua vauhtia viritetyillä menopeleillään, milloin tiellä milloin kevyenliikenteenväylällä, ja keräävät seurakseen pahimmillaan toistakymmentä kaveria, jolloin meteli on sietämätön. Kartanonkoskelaisäiti pahoittelee "marmatustaan", mutta joskus on syytäkin marmattaa.

Kaupungin konstit puuttua ongelmaan lienevät aika rajalliset. Kartanonkosken koululla on valvontakamerat, mutta itse arvelisin valistuksen tehoavan käytännössä kontrollia paremmin. Alaluokilla tapa- ja liikennekasvatus on varsin hyvin mukana opetussuunnitelmassa, yläluokista en niinkään tiedä. Kaupungin halukkuudesta alkaa organisoida tapakasvatushanketta kartanonkoskelais- tai ylästöläisnuorille en olisi kovin vakuuttunut, mutta ehkäpä koulujen vanhempainyhdistykset voisivat lähteä mukaan ideoimaan parempaa tekemistä lapsukaisilleen.

Liikennesäännöistä piittaamattomaan mopoiluun puuttuminen taas on ennen kaikkea poliisin tehtävä. Poliisin ja koulujen kanssa tehtävän yhteistyön lisäksi mahdollisia keinoja ongelman hillitsemiseksi saattaisivat olla ainakin pahimpiin kevyen liikenteen risteyksiin rakennettavat kiertoliittymät, jollaisia esimerkiksi Tuusulassa on rakennettu joidenkin alikulkutunneleiden yhteyteen. Toisaalta helpommalla päästäisiin, kun taajama-alueilla poistettaisiin kevyen liikenteen väyliltä "Sallittu mopoille" -kyltit. Nythän tilanne on sillä tavalla sekava, että joillakin pyöräteillä mopoilla saa ajaa ja joillakin taas ei, mikä hankaloittaa valvontaa ja toisaalta ehkä luo mopoilijoille tunteen, että mopolla saa ajaa missä vain.

Aion huomenna laulaa työpaikkani kehnon sisäilman käheyttämällä äänelläni Myyrmannissa laulun tai muutaman (luultavimmin noin klo 10 ja 10.30), joten yritän tänään päästä ajoissa nukkumaan univelkaani pois. Vaikka laulamisella on vähän tekemistä politiikan kanssa, on mielestäni kuitenkin miellyttävämpää laulaa huomenna kaupunkilaisille kolme minuuttia rakkaudesta elämän pieniin ja suuriin iloihin ja ihmisiin kuin pitää samankestoinen luento kaikesta siitä, mihin kaupungin niukoilla olevat rahahanat tulisi mielestäni suunnata. Ja molempi toki parempi, luvassa siis sekä laulua että rupattelua.    

Lukion opettaja, kirjailija Arno Kotro vaatii uusimmassa Anna-lehdessä kouluille lisää rahaa. Vantaalainen Kari Tuononen vaatii tänään samaa Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Lisää rahaa ja resursseja vaatii moni muukin, heidän joukossaan allekirjoittanut. Helsinkiläinen Kotro ei ehkä edes tiedä, että Vantaalla perusopetus hoituu lähes tuhat euroa halvemmalla oppilasta kohden vuodessa kuin naapurikunnissa. Lukio-opetuksessa ero nousee lähes kahteen tuhanteen Vantaan ja Espoon välillä.

Näistä luvuista ei Vantaan kaupunginjohtajien ole syytä olla ollenkaan ylpeitä, vaikka kaupungin talous näin pidettäisiinkin kurissa. On aivan selvää, että ryhmäkokoja tulisi monessa koulussa pikimmiten pienentää. Uskon vakaasti, että ryhmäkokojen pienentäminen maksaisi itsensä takaisin lasten ja nuorten sekä heidän opettajiensa hyvinvoinnin lisääntymisenä. Tukipalveluja tarvitaan ehdottomasti lisää sekä kouluihin että niiden ulkopuolelle. Terveydenhoitajat kannattelevat monen tosiasiassa pitkäjänteisen psykiatrisen hoidon tarpeessa olevan lapsen ja nuoren arkea, jolloin heille jää aivan liian vähän aikaa perustyöhönsä. Sama pätee koulupsykologeihin ja kuraattoreihin. Kuinka paljon enemmän huomiota voisinkaan antaa jokaiselle omalle varhaisteinilleni, jos heitä olisi luokassa lähes kolmenkymmenen sijasta parikymmentä?

3-vuotiaan poikani päiväkotiryhmässä on neljä hoitajaa ja 18 lasta, joista muutamaa lukuunottamatta kaikki ovat alle 3-vuotiaita. Eräänä kauniina syyspäivänä hoitajista oli paikalla yksi ja hänen lisäkseen yksi sijainen. Nämä kaksi naista, joista toista lapset eivät tunteneet, hoitivat koko lapsikatrasta muutaman päivän ajan, koska sijaisia ei saatu. Kouluissa sijaisjärjestelyt sujuvat paremmin ja syytä onkin, sillä käytäntö, jossa yksi opettaja opettaa samanaikaisesti kahta kokonaista luokkaa, on sekä oppimistulosten että työilmapiirin kannalta järjetön. Hätätapauksissa näin kuitenkin toimitaan ja tulee toimiakin.

Kouluissa suuret ryhmäkoot ovat jokseenkin suorassa yhteydessä esimerkiksi työrauhaan ja kiusaamiseen, joskin opettaja voi ahkeruudellaan, kärsivällisyydellään ja ammattitaidollaan vaikuttaa molempiin. Päiväkodeissa ryhmäkoot korreloivat sairastelemisen kanssa. Omat lapseni selvisivät viime lukuvuoden kokonaan ilman antibiootteja viettäessään päivänsä alle kymmenen lapsen ryhmäperhepäivähoidossa. Nyt kummankin ryhmä on lähes tuplasti suurempi (5-vuotiaan tyttäreni ryhmässä lienee pitkälti kolmattakymmentä lasta kolmen hoitajan harteilla) ja ensimmäinen keuhkoputkentulehdus antibiootteineen on jo takana. Lasten sairasteleminen taas on suorassa yhteydessä vanhempien työstä poissaoloihin. Ennen kaikkea suuret ryhmät kuitenkin jättävät pienokaiset ilman sellaista hoivaa ja henkilökohtaista huolenpitoa, jota he tosiasiassa läpi päivän tarvitsisivat.

Tällä hetkellä Vantaa kuluttaa valtavia summia korjaaviin toimenpiteisiin niin sosiaali- ja terveysalalla kuin opetuksessa ja vaikkapa kiinteistöjen hoidossakin. Painopiste olisi siirrettävä määrätietoisin toimin korjaavasta ennaltaehkäisevään, jolloin kuntalaisten palvelut ja hyvinvointi lisääntyisivät ilman ylivoimaisia taloudellisia satsauksia.

Vantaan vihreät kampanjoivat tänään Myyrmannissa aamusta pitkälle iltapäivään. Olin paikalla koko ajan jakamassa I love Vantaa -kangaskasseja, juttelemassa ihmisten kanssa sekä lavalla laulamassa ja puhumassakin muutaman sanan. Meillä oli todella hyvä tunnelma ja hauska meininki, toivottavasti se näkyy vaalituloksessakin.

Ihmisten mielissä olivat päällimmäisenä kuntalaisten peruspalvelut. Eihän Myyrmäen iltapäivystystä lopeteta, onko bussilinjamuutokset lyöty jo aivan lukkoon, mitä tapahtuu Lammaslammelle, Mätäojalle ja Kuusijärvelle? Ei lakkauteta, ei ole lyöty lukkoon ja Vihreät pyrkivät aina ensisijaisesti turvaamaan ympäristön hyvinvoinnin. Lisäksi kysyttiin Vihreiden saavutuksista Vantaalla ja eduskunnassa sekä puolueiden eroista. Mistä erottaa vihreän ja demarin? Ympäristömyönteisyydestä, suhtautumisesta seutuyhteistyöhön ja ehkäpä veroprosentin korotukseen, joskus palvelujen tuotantotapoihinkin. 

Tapahtumamme juontajana toimi Länsi-Vantaan Vihreiden varapuheenjohtaja, valtuutettu Klaus Kojo, joka ei ole enää ehdolla valtuustoon. Klasu kyseli ehdokkailta muun muassa heidän näkemyksiään yhteisöllisyydestä ja siitä, miksi he haluavat valtuustoon. Yhteisöllisyydestä joutuivat tentattaviksi myös vihreä keskustelija ja kirjoittaja Osmo Soininvaara sekä työministeri Tarja Cronberg. Itse jäin oikein miettimään, miksi todella olen ehdolla vaaleissa. Haluaisin Vantaan päätöksentekoon oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä, eturyhmistä vapaata humaania politiikkaa, jossa ympäristö ja heikoimmat ovat aina etusijalla. Tällainen politiikanteko sopii omaan arvomaailmaani, jossa lisäksi pidetään kiinni talouden realiteeteistä. Koen vihreän liikkeen kokonaisuudessaankin tällaisen päätöksenteon ja arvomaailman edistäjäksi.

Erään nuoren miehen kysymykseen siitä, mitä Vihreät tarjoavat, vastasin hatusta sen tarjoavan modernia, liberaalia, humaania ja ympäristömyönteistä politiikkaa. Vastaukseni ei näin jälkikäteenkään ajatellen ollut aivan huono ja nuorimieskin nyökytteli sille hyväksyvästi. Edellisen kuvauksen valossa onkin mahdollista miettiä, mikä lopulta erottaa Vihreät muista puolueista. Itse asiassa mieleeni tulee yksi puolue, joka ei välttämättä olisi kovin kaukana Vihreistä. Mikäköhän puolue se voisi olla vai olenko aivan yksin mielikuvieni kanssa? Kerron oman vastaukseni myöhemmin!

Valtuustoinfossa käsiteltiin eilen ensi vuoden talousarviota ja taloussuunnitelmaa vuosille 2009-2011. Olin paikalla varavaltuutettuna. Kokous kesti lähes seitsemän tuntia, mutta jostain kumman syystä jaksoin säilyttää mielenkiintoni aihetta kohtaan lähes viimemetreille saakka.

Kaupunginjohtaja mainitsi heti alkuun, kuinka tuore EVA:n (Elinkeinoelämän Valtuuskunta) kuutta suurinta kuntaa käsittelevä Paras kaupunki -raportti kehuu Vantaan talouskuria. Velkaantunut Vantaa toimii säästeliäästi ja menestyy kaupunkien välisessä vertailussa monin mittarein mitattuna hyvin. Monelle valtuustosalissa heräsi tässä vaiheessa kysymys, onko kaupunki ollut jo liiankin tehokas ja ovatko palvelut kärsineet tehokkuudesta. Raportti kun tuntuu mittaavan pelkkää taloudellista tehokkuutta, eikä todellista palvelun laatua ole selvitetty palvelunsaajilta eli kuntalaisilta.

Mielenkiintoinen on raportin väite, että Vantaan ja Helsingin yhdistyminen toisi kaupungeille säästöjä 300 miljoonan euron verran edellyttäen, että uusi suurkaupunki omaksuisi Vantaan toimintatavat. Löydös selvästikin tukee ehdotusta kaupunkien yhdistymisen eduista ja haitoista tehtävästä selvityksestä, jota jotkin tahot ovat aivan turhaan vältelleet. Vantaan toimintatavat tarkoittanevat kuitenkin ennen kaikkea niukkaa henkilöstömäärää monella toimialalla. Voidaan olla monta mieltä siitä, onko tämä henkilöstömäärä pitkällä tähtäimellä riittävä. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että se ei ole ja että henkilöstöä on päinvastoin lisättävä esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä opetussektorilla. Helsingin raskaasta hallinnosta sen sijaan nähdäkseni riittäisi nipistettävää.

Lisäksi löydös herättää miettimään kaupunkimme budjettia esimerkiksi kunnallisveron korottamisen suhteen. Peruspalveluiden turvaaminen on ensi vuonna todella kovan työn takana ja moni uskoo, ettei tehtävästä selvitä ilman veroprosentin korottamista. Minäkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi vanhustenpalveluihin ja lastenpsykiatriaan on saatava lisää rahaa vaikka sitten veroprosenttia korottamalla. Samoin esimerkiksi kunnallisen päivähoidon tilanne on kestämätön.

Koulussa työskennellessäni olen kuitenkin huomannut monia sellaisia seikkoja, joista voitaisiin aivan hyvin säästää aikana, jolloin rahaa tarvitaan vielä kipeämmin jossakin muualla. Monet näistä huomioista koskevat oppimateriaaleja ja muita hankintoja ja ovat kustannuksiltaan lopulta varsin merkittävä menoerä, kun otetaan huomioon kaupungin muutkin peruskoulut. Mieleeni nousee väistämättäkin ajatus, että muillakin toimialoilla olisi edelleen syytä tutkia, käytetäänkö rahaa siihen, mihin sitä oikeasti tarvitaan, vai johonkin toisarvoiseen.

Lisäksi rahojen siirtäminen toimialalta toiselle ei saisi olla liian jähmeää; onhan aivan selvää, että vaikka esimerkiksi luokkakokojen pienentäminen on hirvittävän tärkeää, täytyy sitä ennen kuitenkin huolehtia siitä, että jokaisen vanhuksen vaipat vaihdetaan juuri niin usein kuin on tarvetta. Lisäksi kaikenlaisten hiihtoputkien, jäähallien ja muiden vastaavien rakentamisesta ei tällaisena aikana mielestäni tarvitse puhuakaan.

Usein niukan talouden aikana löydetään parhaita toimintatapoja; ehkä siksi velkaantunut Vantaa pärjää EVA:n vertailussa niin hyvin. Johtaisiko veroprosentin korotus automaattisesti parempiin palveluihin vai katoaisiko raha jälleen jonnekin? Rahaa tarvitaan kuitenkin nyt ja epäilen, ettei sitä saada ensi vuonna kaivettua esille riittäviä summia peruspalveluiden turvaamiseksi. Siksi ajatus veroprosentin korottamisesta on pakko pitää esillä. Päätös siitä tehdään 15.11. mennessä. 

Olin toissapäivänä jakamassa esitteitäni Vihreiden kojulla Tikkuraitilla. Oli rauhallinen iltapäivän hetki, kun kojulle tuli hätääntyneen oloinen keski-ikäinen nainen polkupyöränsä kanssa. Nainen oli ilman takkia, rähjäinen, itkuinen ja sekava. Hän oli eksyksissä eikä löytänyt kotiinsa. Lompakko ja puhelin oli varastettu. Kotiavain hänellä oli tallella, mutta kotonakaan ei ollut ruokaa tai rahaa. Eikä hän ollut vielä koskaan ollut näin sekaisin, hän sanoi. "Auttakaa, hyvät ihmiset, auttakaa nyt joku", hän sopersi kutakuinkin täsmälleen näillä sanoilla.

Selvisi, että nainen oli ryöstetty edellisenä päivänä Malmilla, jonka poliisilaitokselle hän olikin käynyt jättämässä rikosilmoituksen. Kysyin, asuiko hän lähettyvillä. Hän arveli asuvansa. Hän oli hetkeä aiemmin käynyt Tikkurilan poliisiasemalla pyytämässä apua, mutta häntä oli kehotettu poistumaan. En tuntenut tien nimeä, jonka hän sanoi kotiosoitteekseen, joten kipaisin viereisessä vakuutustoimistossa, vai mikä lie ollut, katsomassa osoitteen kartalta. Naisen koti oli Helsingin puolella Tapulikaupungissa.

Paikalle saapui toinen nainen selvittelemään tilannetta ja soitti poliisille, vaikka eksynyt nainen sanoi kieltäytyvänsä poliisin avusta, kun hänet oli juuri lähetetty poliisiasemalta pois. Poliisit kieltäytyivät auttamasta tälläkään kertaa. Tässä välissä minä olin tietenkin kuullut jo pitkät kertomukset naisen surullisesta menneisyydestä. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten naista olisi pitänyt auttaa, ja minun oli pakko lähteä hakemaan lapsiani päiväkodista, joten annoin hänelle hiukan rahaa, ohjasin hänet ajamaan kotinsa suuntaan (hän ei vaikuttanut juopuneelta) ja kehotin pyytämään ohikulkijoilta apua oikean tien löytämisessä tai tarvittaessa uudelleen poliisille soittamiseen.

Tuntui todella pahalta päästää itkuinen ja tuskin tolpillaan pysyvä nainen jatkamaan matkaansa huteralla pyörällään. Miksi ihmeessä poliisit eivät voineet auttaa rouvaa edes kotiinsa? Olisiko terveyskeskuksessa autettu naista? Miten kaltaiseni ohikulkijan ja lähimmäisen olisi pitänyt toimia?

Varmaa on vain se, ettei tämä nainen ole suinkaan ainoa laatuaan, vaan kaduillamme kulkee joka päivä kymmeniä tai satoja henkilöitä vailla tervettä yhteyttä mieleensä ja muistiinsa. Heidän paikkansa ei ole yksin kadulla eikä edes yksin kotonaan, eikä kaikki siis ole todellakaan kunnossa yhteiskunnassamme ja kotikaupungissamme ja sen palveluissa. Meidän tulisi pikimmiten varmistaa, ettei näiden ihmisten tarvitse seikkailla yksin tuntemattomilla teillänsä ja että jos heille kuitenkin näin käy, he saavat asianmukaista ja inhimillistä apua silloin kun sitä tarvitsevat. 

Olemme saaneet viimeisen viikon aikana hämmästellä kerrassaan kivikautista ja kaiken kaikkiaan omituista, vastenmielistä, porsasmaista ja lähes käsittämätöntä toimintaa, jota Lapin Kansan omistavan Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne ja lehden entinen päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula ovat harrastaneet Telanteen erotettua Johanna Korhosen lehden päätoimittajan paikalta, ennen kuin tämä on ehtinyt tehdä päivääkään töitä, ja molempien lausuessa tämän jälkeen toinen toistaan pöyristyttävämpiä ja epäjohdonmukaisempia kommentteja erottamisesta.

Kahta totuutta ei ole, vaan joku valehtelee, ja koska Korhonen on ollut sanomisissaan selkeä ja johdonmukainen ja toinen osapuoli taas sekava ja välttelevä, tuntuu yleinen mielipidekin olevan Korhosen puolella ja odottaa mielenkiinnolla Telanteen perusteluja Korhosen väitetylle epärehellisyydelle. Näitä perusteluja tuskin tulee, ellei tapahtunut käänny jotenkin kokonaan ylösalaisin, pikemminkin anteeksipyyntöjä, joista ensimmäisen Tuomi-Nikula on eilen esittänytkin luopuessaan samalla päätoimittajan tehtävästään etuajassa.

Tapahtunutta on pyöritelty mediassa siinä määrin paljon ja siinä toisaalta on alun jälkeen tapahtunut siinä määrin vähän, ettei asian tiimoilla liene syytä harrastaa sen kummempaa spekulaatiota. Itse mietiskelenkin lähinnä, mikä ihme ajaa ihmisen noin vinoutuneisiin mielipiteisiin, tai ehkäpä vielä enemmän, mikä estää häntä pääsemästä eroon ajatusvinoumastaan.

Olemme varmasti kaikki ensin kasvatuksemme vankeja ja meidän on vaikea päästä eroon lapsuudenkodissamme tai koulussa opituista näkemyksistä. Usein emme haluakaan, emme ymmärrä haluta, ja vaikka haluaisimmekin, emme ehkä pysty, emme ainakaan heti ja ilman vaivaa. Pelkäämme vierasta tai jos emme pelkää, epäilemme ainakin, emmekä usein halua tai jaksakaan yrittää tutustua.

Minulla on niin monta homokaveria, että tuntuu hassulta edes sanoa suhtautuvani heihin yhdenvertaisesti heteroiden kanssa; en yksinkertaisesti jaottele ihmisiä heidän sukupuolisen tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Sen sijaan törmäsin viimeksi kesälomalla omaan ennakkoluuloisuuteeni ja pelkooni vierasta kohtaan ja toisaalta yleisinhimilliseen taipumukseen uskoa stereotypioihin ainakin alitajunnan tasolla.

Ensin vallattiin talo Hiekkaharjussa, seuraavaksi entinen päiväkoti sen naapurustosta. Päiväkodin nimi on Pumpuli, eikä monikaan paikallisuutisia edes silloin tällöin seuraava ole tuskin voinut välttyä kuulemasta episodi Villa Pumpulista. Aiemmin taloja on vallattu lähinnä Helsingissä ja ehkä siksikin talonvaltaus omilla nurkilla on herättänyt poikkeuksellista mielenkiintoa ja myös mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Ei varmaan ole mitenkään yllätyksellistä, että tunnen kyllä aika paljon sympatiaa näitä lainrikkojia vastaan. Lakeja ja rikkomuksia kun on monenlaisia ja joissain yhteyksissä "kansalaistottelemattomuus" on sanana aivan perusteltu. Nuoret tarvitsevat kokoontumistiloja, kaikki parikymppiset eivät halua nuokkua baareissa eikä nuorisotaloilla ole heille annettavaa. Omatoimisuuteen ja yritteliäisyyteen tulee kannustaa ja näihin niin sanottuihin autonomisiin sosiaalitiloihin suunniteltu toiminta bändi-illoista kasvisruokakursseihin kuulostaa ihan hyvältä varsinkin, kun väki on ainakin tällä kertaa sitoutunut päihteettömyyteen ja kiinnostunut osallistumaan talon mahdollisiin korjaustoimenpiteisiin.

Toki talonvaltaajia voi paheksua tavasta, jolla he hankkeeseensa ryhtyvät. Joku voi aivan perustellusti kysyä, mitä siitä tulisi, jos kuka tahansa ryhtyisi ilman lupaa valtaamaan mitä tahansa tyhjilleen jääneitä tiloja. Ehkäpä valtaamisella kuitenkin halutaan viestiä, että nuoret eivät koe heitä kuunnellun riittävästi. Ehkäpä he haluavat kiinnittää yleisön huomion laajemminkin kysymykseen nuorten ajanviettopaikoista ja kaupungin tilojen käytöstä. Moni kyselee, miksi hyväkuntoista Villa Pumpulia pidettiin tyhjillään lähes kaksi vuotta ja jätettiin samalla esimerkiksi korjaamatta sen kellarissa tapahtunut vesivaurio.

Minuakin kiinnostaa, eikö kaupunki voisi jotenkin järkevämmin koordinoida tyhjien tilojensa mahdollista vuokraamista eteenpäin. On ilmeisesti olemassa enemmänkin järjestöjä tai muita porukoita, jotka kaipaisivat kokoontumistiloja ja olisivat valmiita maksamaan näistä tiloista vuokraa ja myös osallistumaan tilojen remontoimiseen ja ylläpitoon, jolloin kaupungin kustannukset eivät kasvaisi. Eikö Tilakeskus voisi antaa listan käyttökelpoisista tiloista asukaspalveluiden toimialalle ja vapaa-ajan lautakunnalle, jotka sitten koordinoisivat aktiivisesti tilojen vuokraamista eteenpäin ja tästä myös tiedotettaisiin yleisölle?

Villa Pumpulin tapauksessa tehdään ilmeisesti niin, että talo vuokrataan Vantaan elävän musiikin yhdistykselle Velmulle, joka tämän jälkeen vastaa talon käytöstä ja toiminnasta. Toivottavasti suunnitelma onnistuu ja tyydyttää kaikkia osapuolia. Tärkeintä on kuitenkin ottaa tapauksesta opiksi ja miettiä, kuinka tiloja tarvitsevat toimijat ja tyhjät tilat voisivat kätevimmin kohdata toisensa.

Sisäministeriö on tänään muuttanut aselupien myöntämistä koskevia ohjeitaan. Ensimmäistä aselupaa ei enää myönnetä niin sanottuihin käsiaseisiin eli esimerkiksi pistooleihin ja revolvereihin. Ampumaharrastus näillä aseilla on aloitettava ampumaseurojen valvotussa ohjauksessa, ja hankkimisluvan voi saada vasta vuoden aktiivisen harrastuksen jälkeen.

Käsiaseluvan hakijalta vaaditaan lääkärinlausunto, josta ilmenee, ettei henkilöllä ole sellaista psyykkistä sairautta tai mielenterveydellistä ongelmaa, johon liittyy vaara vahingoittaa itseään tai muita. Ensimmäistä lupaa hakevien haastattelussa on lisäksi oltava paikalla kaksi haastattelijaa. Jos henkilö hakee lupaa ampumaurheilun tai harrastuksen perusteella, hänen on nimettävä harrastamansa laji ja osoitettava harrastavansa tätä lajia.

Lisäksi sisäministeriö on tänään asettanut aselainsäädännön uudistamistyöryhmän, jonka tehtävänä on muun muassa selvittää, voitaisiinko jotkin käsiasetyypit kieltää kokonaan.

Viimeviikkoisen hirmuteon jälkeen tuntuu vähintäänkin hyvältä, että ohjeistusta kiristetään, vaikkei toki voi kuin ihmetellä, miksi näin toimitaan vasta nyt. Minun puolestani käsiaseiden kantolupa voitaisiin kokonaan evätä yksityisiltä henkilöiltä ja ampumarata-aseita voitaisiin vaatia säilytettäväksi ampumaratojen lukituissa tiloissa. Kaupungeissa tämä olisikin yksinkertaista toteuttaa, maakuntien erämailla järjestely olisi kieltämättä haasteellinen.

Toisaalta tuntuu ikävältä alkaa vaatia lakien, valvonnan ja rangaistusten kiristämistä silloin, kun ongelma on tosiasiallisesti aivan muualla: yhteisöllisyyden puutteessamme, mielenterveyspalveluittemme vähyydessä, lasten ja nuorten liiallisessa yksinolossa ja syrjäytymisessä. Selvää onkin, että kaikkeen tähän on jatkossa panostettava paljon nykyistä enemmän, mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että maailmassamme tarvitaan paitsi oikeuksia ja vapautta myös rajoituksia ja sääntöjä. Ja paljon enemmän näitä rajoituksia ja jopa nollatoleranssia tarvitaan juuri aselainsäädännössämme kuin esimerkiksi graffitien piirtäjiä tai vaikkapa talonvaltaajia vastaan.