Lihansyönti on taas tapetilla. YK:n ilmastopaneelin IPCC:n johtaja Rajendra Pachauri suosittelee, että ihmiset vähentäisivät lihan syöntiä aluksi pitämällä viikoittain lihattoman päivän (HS 8.9.). Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Metaani taas on yli 20 kertaa hiilidioksidia tehokkaampi kasvihuonekaasu. Karjatalous aiheuttaakin maailmassa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne.

Joko Pachauri on lukenut Länsi-Vantaan Vihreiden kannanoton viime maaliskuulta (Kouluihin ja päiväkoteihin kasvisateria kaikille kerran viikossa) tai on fiksuna ihmisenä muuten vain samoilla jäljillä kanssamme. Tuolloin esimerkiksi Iltalehden ja nyttemmin Helsingin Sanomien keskustelupalstalla runsaasti keskustelua herättänyt ehdotus ei siis ole mitään viherpipertäjien hörhöilyä, vaan realistinen ja täysin toteuttamiskelpoinen väline päästöjen vähentämiseksi sekä kuntatasolla että länsimaissa yleisemmin. Lisäksi voidaan huomioida sen terveydelliset ja taloudelliset vaikutukset.

Moni tuntuu edelleen katsovan asiakseen hymähdellä kiistämättömille argumenteille hiukan tai erittäinkin mitätöivään tyyliin ja linnoittautuu loukattuna nimimerkin taakse ärähtelemään tuhansia kertoja kuultuja latteuksia. Tosiasia kuitenkin on, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Yksi kasvisruokapäivä viikossa on pelottavan helppo toteuttaa joko kaupungin ruokailussa tai jokaisen henkilökohtaisessa elämässä ja lisäksi kiistattoman tehokas konsti maapallomme tilan kohentamiseksi. 

Monikohan suomalaisista tietää, mitä aineita ja kuinka paljon peruskouluissamme tällä hetkellä opiskellaan? Kouluikäisten vanhemmilla saattaa olla asiasta jonkinmoinen käsitys lastensa lukujärjestykset tutkittuaan, mutta kerrottakoon tässä esimerkiksi oman kuudennen luokkani ainekohtaiset viikkotuntimäärät: äidinkieltä ja matematiikkaa neljä tuntia; englantia, fysiikka-kemiaa, historiaa, uskontoa, musiikkia, liikuntaa, kuvataiteita ja käsitöitä kaksi tuntia; ympäristö-luonnontietoa ja valinnaisainetta yksi tunti. Yhteensä tuntimäärä on 26 oppituntia viikossa.  

Moni asia tuntimäärissä on hyvin: äidinkieltä ja matematiikkaa on riittävästi, samoin taito- ja taideaineille on annettu tilaa, valinnaisuudelle on annettu mahdollisuus jo alaluokilla. Huonoakin on: ympäristö- ja luonnontiedossa on yhteen tuntiin sisällytetty sekä vuoden aikana käsiteltävä biologia ja maantieto että esimerkiksi terveyskasvatus. Englantia taas opiskellaan yhtä paljon kuin uskontoa. 

Mielestäni tosi tärkeä terveyskasvatus voidaan kyllä sisällyttää muiden aineiden lomassa käsiteltäväksi, kuten tehdään esimerkiksi ympäristö-, media- ja monikulttuurisuuskasvatuksenkin suhteen, mutta kyllä tunti viikossa biologiaa ja maantietoa yhteensä on todella vähän, eikä kukaan tämän kuultuaan luultavasti enää ihmettele, miksi yhä useammat lapset eivät erota kuusta männystä tai Espanjaa Etelämantereesta. 

Uskonto taas on hieno oppiaine, jonka puitteissa voidaan käsitellä elämänkatsomuksellisia kysymyksiä yleensä, suvaitsevaisuutta, ihmisen sisäistä kasvua ja muita maailmanuskontoja, vain muutamia aihekokonaisuuksia mainitakseni. Aineen nimen kylläkin tulisi olla uskonto- tai elämänkatsomustieto, ja jollakin tavalla ihmettelen sittenkin, että sitä opiskellaan yhtä paljon kuin ainoaa vierasta kieltä (osa oppilaista opiskelee valinnaista toista vierasta kieltä). Vähempikin riittäisi.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä osa kehyksestä on valtakunnallisesti määritelty ja mihin koulu voi itse vaikuttaa, mutta kuten oppilaillenikin usein sanon, olen sitä mieltä, että kun opiskellaan, opiskellaan kunnolla ja tosissaan ja oikeasti tärkeitä asioita, ja kun taas välillä irrotellaan, irrotellaan kunnolla. Koulussa tämä irrottelu tapahtuu tietenkin välituntisin mutta myös hyvin resursoiduilla taito- ja taideaineiden tunneilla, joiden merkitys sekä koulun arjessa että jokaiselle lapselle itselleen on korvaamaton.

Vantaalla suunnitellaan yksityisten päiväkotien ostopalveluiden lakkauttamista. Syynä lienevät järjestelmän yksinkertaistaminen (näin sanotaan) ja säästötarpeet (näin lienee todellisuudessa). Järjestelmä on kuitenkin toiminut tietääkseni moitteettomasti tähänkin asti, eikä sen järkeistämisellä nähdäkseni saada minkäänlaisia merkittäviä säästöjä aikaiseksi. Suunnitelma ainoastaan heikentää etenkin vähävaraisten ja keskituloisten perheiden valinnanmahdollisuuksia lastensa päivähoidon suhteen ja toisaalta kaupungin palvelujen tasoa yleensä.

Päivähoito Vantaalla toimi joulukuussa 2007 siten, että 55,7 prosenttia lapsista oli kunnallisessa päivähoidossa, 6,0 prosenttia kunnallisessa perhepäivähoidossa, 1,6 prosenttia ostopalvelupäivähoidossa, 3,6 prosenttia yksityisen hoidon tuella ja 26,1 prosenttia kotihoidon tuella. Ostopalvelupäivähoidon suhteen tilanne eroaa muista kaupungeista siten, että esimerkiksi Espoossa ostopalvelupäiväkodeissa käy 10,1 prosenttia lapsista ja Helsingissäkin 3,8 prosenttia eli yli kaksinkertainen määrä Vantaaseen verrattuna. Suurista kaupungeista ainoastaan Oulussa ei ostopalvelupäivähoitoa käytännössä käytetä (0,1 prosenttia).

Päivähoitomaksut ostopalvelupäiväkodeissa noudattavat kunnallista järjestelmää toisin kuin yksityisissä päiväkodeissa, joissa hinnat vaihtelevat jonkin verran ja kohoavat helposti kahteen tai kolmeenkin sataan euroon lasta ja kuukautta kohden, eikä sisarusalennuksia yleensä myönnetä. Kunnallisella puolella täysi maksu on tästä syksystä lähtien 230 euroa ensimmäisestä lapsesta ja 200 euroa seuraavasta.

Esimerkiksi omat lapseni kävivät viime päivähoitovuoden eräässä yksityisessä päiväkodissa, jossa kuukausimaksu lasta kohden oli 230 euroa, ja tänä syksynä maksu on noussut viimevuotisesta. Maksettavaa kertyi 80 euroa enemmän kuin enimmäismaksusta kunnallisella puolella, mikä alkaa olla varsin merkittävä kuukausittainen menoerä useimmissa lapsiperheissä ja joissakin perheissä jo täysin mahdoton kustantaa. Meidän kohdallamme tilannetta auttoivat Ruotsin isovanhempamme, jotka päiväkodin tarjoaman ruotsin kielisuihkun innoittamina halusivat ehdottomasti maksaa kustannuserotuksen kunnalliseen päivähoitoon verrattuna. Yksityinen päivähoito oli valintamme kuitenkin ainoastaan siksi, ettei kaupunki pystynyt tarjoamaan meille tuolloin päivähoitopaikkaa läheltä kotiamme. 

Mitä merkitystä sitten on joko päivähoidon ostopalveluiden säilyttämisellä tai niistä luopumisella? Tärkeintä on taata jokaiselle lapselle laadukas päivähoitopaikka läheltä kotia. Jos kaupunki luopuisi ostopalvelusopimuksista, saattaisi se joutua lisäämään omaa päivähoitotarjontaansa, joka jo nyt on joillakin alueilla riittämätön. Toiseksi, hyvässä kaupungissa perheillä on mahdollisuus valita lapsilleen sopiva päivähoitotapa, eikä tämä tarkoita pelkästään valintaa koti-, perhepäivähoito- ja päiväkotihoidon välillä, vaan myös kasvatuksen pedogogista pohjaa ja aivan varmasti esimerkiksi ruotsinkielistä päivähoitoa.

Käytännössä ostopalvelupäivähoitoa ei tultaisi korvaamaan kunnallisella päivähoidolla, vaan kaupunki uskoo, että nämä erityispäiväkodit jatkavat yksityisesti. Kaupungille yksityisen hoidon tuella hoidettavat lapset tulevat lähes 50 prosenttia halvemmiksi kuin kunnallisessa päivähoidossa hoidettavat lapset. En mitenkään voi nähdä oikeudenmukaiseksi tilannetta, jossa ainoastaan hyvin toimeentulevat voivat valita lapsilleen esimerkiksi montessori- tai steinerpäivähoidon, eikä tämä varmasti ole näiden päiväkotien hengenkään mukaista. Kuinka käy silloin opiskelija-, yksinhuoltaja- tai maahanmuuttajaperheiden? Syveneekö kuilu kahden kerroksen kaupunkilaisten välillä edelleen? Mitään kauhukuvia en välttämättä näe tai ainakaan halua olla maalailemassa, mutta itse suhtaudun hyvin skeptisesti ja nykyfaktojen valossa varsin kielteisesti kaupunkimme suunnitelmiin. 

Elokuun lopussa pidetyssä hallituksen budjettiriihessä päätettiin korottaa tupakkaveroa ja siirtää päätös alkoholiveron korotuksesta tammikuulle.

Tupakkaveron korotusta en voi kuin kannattaa, eikä tehdyllä päätöksellä lienekään juuri vastustusta päättäjien keskuudessa. Alkoholin verotus taas on monimutkaisempi kysymys, johon Vihreiden kanta on kuitenkin jokseenkin selkeä: veroa tulee tammikuussa korottaa. Vaikka veronkorotus lisäisi tuontia jonkin verran, vähentää se kuitenkin alkoholinkulutusta kokonaisuudessaan, tai tarkemmin sanoen pienentää alkoholinkulutuksemme kasvua. Ja jos verotuloissa jäätäisiin lisääntyneen tuonnin takia miinukselle, korvautuisi menetys alkoholin ongelmakäytöstä aiheutuvien kustannusten pienenemisellä.

Ex-anoppini pyörittää erästä Tukholman johtavaa päihdeklinikkaa ja näkee asian toisin. Hänen mukaansa viinan tuominen halvemman veron maista on Ruotsissa johtanut siihen, että viinaa on aina autonkontti ja koti täynnä, mistä johtuen sitä juodaan enemmän kuin silloin, kun sitä haetaan kaupasta vain kutakuinkin akuuttiin tarpeeseen tarvittava määrä. Alkoholiongelmaisten määrä onkin Tukholman suuralueella hurjassa kasvussa. Samaan aikaan järjestetään puoli-ilmaisia viinanhakumatkoja esimerkiksi Saksan puolelle Lyypekkiin. Ex-anoppini ei tästä syystä kannatakaan alkoholiveronkorotusta Ruotsissa, jossa asiasta käydään jatkuvasti samanlaista polemiikkia kuin meillä Suomessakin.

Ongelmaa voi lähestyä kuitenkin myös siltä kantilta, kuka kaiken juodun alkoholin kurkkuunsa kulauttaa. Esimerkiksi nuoriso tuskin lähtee tuomaan valtavia määriä viinaa ulkomailta käynnistellessään alkoholin suurkuluttajan uraansa, vaan hakee pussikaljansa ja halvat viinipullonsa lähikaupasta tai lähimmästä Alkosta. Heidän juomisensa määrään alkoholin hinnalla on nähdäkseni todellista merkitystä ja vaikuttamalla heidän tapoihinsa vaikutetaan tosiasiassa eniten tulevaisuuteen.

Siksi alkoholiveron korottaminen tammikuussa on kannatettavaa. Samalla olisi jatkettava pohdintoja siitä, kuinka verotuksella voitaisiin ohjata kansakuntaamme muutenkin terveellisempiin ravitsemustottumuksiin. Kyllä nuoriso syö karkkiakin sitä enemmän mitä edullisempaa se on, ja täsmälleen sama koskee esimerkiksi limsoja. Mitättömämpiinkin asioihin on verotuksella puututtu, miksi ei siis korotettaisi makeis- ja limonadiveroa samalla kertaa? 

Muutettuamme Kartanonkoskelle viime talvena olemme onnistuneet minimoimaan kotitaloutemme sekajätteen eli kaatopaikalle vietävän jätteen määrän lähes olemattomiin kuitenkin ilman mitenkään ylivoimaisia ponnistuksia. Tässä kierrätysvinkkimme lähistön asukkaille ja yhtä hyvin muillekin.

Paperi (lähinnä sanomalehdet), kartonki ja pahvi (pakkaukset, maito-, mehu- ja jogurttitölkit) sekä biojäte (johon laitetaan myös talouspaperi) kerätään omassa taloyhtiössämme. Lasit, metallit ja pullot viemme polkupyörällä joko Jumboon tai Tammiston Jättijakoon. Vaatteet ja paristot viemme Jättijakoon (näitäkin saatetaan kerätä myös Jumbossa), myös muun ongelmajätteen voi jättää sinne. Vanhentuneet lääkkeet viemme apteekkiin. Energiajakeen (lähes kaikki kotitalousmuovit, styroksi, muovitetut paperit, likaiset kartongit) viemme Haltialan tilan energiajaekeräykseen.

Löydettyämme energiajakeen keräyspisteen pyöräilyetäisyydeltä kotoamme sekäjätettä on syntynyt vähän. Käytännössä sekajätteeseen menevät perheessämme enää vaipat (meillä käytetään vielä yövaippoja eivätkä kestovaipat valitettavasti sovi lapsilleni, ks. blogi1 ja blogi2 ) sekä alumiinivuoratut pakkaukset kuten kahvipaketit tai suolapähkinäpussit (molemmat suuria herkkujani erikseen nautittuina).

Energiajakeen ainoa ongelma on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole tällä hetkellä laitoksia, jotka pystyisivät tätä jätettä hyödyntämään, ja siksi energiajae kuljetetaan poltettavaksi muualle Etelä-Suomeen. Energiajae on jätettä, jota ei voi kierrättää materiaalina, mutta joka voidaan käyttää hyödyksi energian tuotannossa. Jakeesta valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Mitä sen joukkoon tarkkaan ottaen saa tai ei saa laittaa, on kirjattu esimerkiksi YTV:n sivuille.

On kuitenkin kokonaan toinen asia kierrättää aikaansaamansa jäte kuin pyrkiä vähentämään tuottamansa jätteen määrää itsessään. Tässä meidän perheellämme on paljon enemmän tekemistä, esimerkiksi siitä syystä, että olen onneton käsistäni tai lähinnä todella aikaansaamaton yrittäessäni alkaa paikata hajonnutta vaatekappaletta tai korjata rikki mennyttä lelua tai esinettä. Sen sijaan ostosreissut olemme jo pitkään hoitaneet omilla kauppakasseilla, joihin on kätevää pakata niin hedelmät ja vihannekset kuin kaikki muutkin ostokset ruoista vaatteisiin. 

Ekovihreiksi kutsutaan joskus niitä vihreitä, joille ekologisuus on ensisijalla lähes kaikissa elämänvalinnoissa. He ovat eräänlaisia "tosivihreitä", jotka ovat valmiita tinkimään usein radikaalistikin elintasostaan luonnon ja ympäristön hyvinvoinnin vuoksi. Minua tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekovihreäksi, mutta myös Vihreillä on jäsenjärjestö Ekovihreät ry, jonka kotisivulla järjestön ideologiaan voi perehtyä tarkemmin.

Hivenen tavallista vihreämpiä olemme kuitenkin tänä kesänä olleet, koska olemme välttäneet käytössämme olevan auton käyttöä lähes viime tippaan saakka. Viime viikolla näin kävi tahtomattamme, koska auto kieltäytyi käynnistymästä juuri Joel-poikani kolmivuotissyntymäpäiväjuhlien aattona. Koska ilma oli helteinen, halusimme pihaamme ehdottomasti uuden aurinkovarjon. Ja koska väkeä oli tulossa toistakymmentä, oli meillä edessämme myös välttämätön ja laajamuotoinen kauppareissu.

Koska olin kolmisin lasten kanssa, kiinnitin (huonokuntoiseen - tarvitsen uuden tuotapikaa) polkupyörääni peräkärryn, johon lapset tavalliseen tyyliinsä istahtivat. Pääsimme erinomaisesti suosimaamme lähikauppaan, jossa suoritimme massiiviset ostoksemme sillä seurauksella, että peräkärryyn oli paluumatkaksi pakattava neljä kassillista ruokaa, viisi kiloa multaa, viisi kiloa mansikoita, käsilaukkuni ja kaksi lasta. Saimme survottua kaksi ruokakassillista, käsilaukkuni ja mullan peräkärryn istuimen takana sijaitsevaan säilytystilaan. Lapset istahtivat paikoilleen, ja molempien jalkoihin pakattiin täpötäysi ruokakassi ja kaiken kukkuraksi mansikkalaatikko.  En tiedä, herätimmekö enemmän puhdasta ihmetystä, hilpeyttä vai sääliä puhkuessamme pää hiessä (tosiaan, kaikki kolme pää hiessä) kaupalta kotiimme. Lapset pärjäsivät kuitenkin todella hienosti. Vasta parikymmentä metriä ennen kotia kuului takaani läkähtyneen pikkupojan voihkaisu: "Äiti, täällä on ihan kamalasti tavaraa. Minä en mahdu tänne!"

Seuraavaksi piti hakea aurinkovarjo. Tälle retkelle lähtivät Joel ja Kari, kun taas Sofia ja minä jäimme leipomaan kakkua. Matkaan otettiin jälleen mukaan polkupyörä ja peräkärry, matkaa oli kilometrin verran. Ehkä 40 minuutin kuluttua pihaamme saapuivat iloinen pikkupoika ja hikinen mies. Aurinkovarjon jalanpidike (en tiedä, millä nimellä sitä yleensä kutsutaan) oli löytänyt paikan peräkärrystä, johon poika ei enää mahtunut. Siispä varjo jalkoineen kulki miehen olkapäällä ja poika polkupyörän satulassa yhdellä kädellä tuettuna. Me tytöt kiitimme nöyrästi vaivannäöstä ja seurasimme varjon pystytystä - huomataksemme, että varjo oli rikki. No, ei siinä auttanut muu kuin lähteä uudelle kierrokselle palauttamaan varjo ja hakemaan uusi, ja tottahan toki pikkukaveri vaati ehdottomasti päästä jälleen mukaan ostoksille. Minä luonnollisesti olisin jo aikoja sitten ollut valmis antamaan periksi, mutta muut olivat sitä mieltä, että varjoa ehdottomasti tarvittiin. Siispä pojat hakivat uuden varjon, ja seuraavana päivänä meillä oli loistavat kekkerit ja ruhtinaalliset tarjoilut.

Mitä voimme tästä päätellä? Me emme tarvitse autoa. Mutta mutta... Varsin paljon pitäisi elämässämme muuttaa sekä ajankäytön että mukavuuden suhteen, jos luopuisimme autostamme kokonaan. Pääsemme todella mainiosti liikkumaan sekä keskustaan että Tikkurilaan tai Myyrmäkeen bussilla ja kaikkialle muutaman kilometrin etäisyydelle polkupyörällämme, mutta entäpä mökkireissut Keski-Suomeen, mummolareissut Poriin tai jopa uimareissut tuttavaperheen kanssa Vuosaaren Kallahteen, jossa tänään kävimme nauttimassa kesän kuka ties viimeisestä hellepäivästä? Entä tyttäreni syntymäpäiväjuhlat elokuussa? Ekovihreitä emme ole emmekä toistaiseksi ole ekovihreiksi muuttumassa, niin paljon kuin aatetta arvostammekin. Ja Luojan kiitos huollettu autommekin käynnistyy taas.   

Olin viime viikonloppuna kahdesti uimassa Kuusijärvellä lasteni kanssa. Tämä oli ensimmäinen kertamme järvellä kesäaikaan, koska aiempina kesinä asuessamme vielä Länsi-Vantaalla kävimme uimassa etupäässä Espoon puolella Luukissa ja Oittaalla. Kuusijärvi oli täynnä väkeä, mutta kaikille tuntui löytyvän tilaa sekä rannalta että järvestä, ihmiset olivat hyväntuulisia eikä missään tarvinnut jonottaa ylenmäärin. Ainoastaan autopaikoista alkoi olla pulaa jo runsaasti ennen puoltapäivää. Meillä kartanonkoskelaisilla on sellainen etu, että pääsemme suoralla bussilla paitsi Helsingin keskustaan ja Tikkurilaan (sekä pienen kävelyn avulla Myyrmäkeen ja moneen muuhunkin kaupungin kolkkaan) myös Kuusijärvelle, jonka autopaikkojen riittävyydestä ei meidän näin ollen tarvitse huolehtia.

Helsingin Sanomat kirjoitti Vantaan suosituimman uimapaikan ja suositun ulkoilualueen huolestuttavasta tilanteesta eilisessä numerossaan (29.7.), itse olen kirjoittanut aiheesta blogiini helmikuussa. Vantaanjoen ja Helsingin Seudun vesiensuojeluyhdistyksen tuoreen selvityksen mukaan Kuninkaanmäkeen Lahdenväylän ja vanhan Lahdentien väliselle alueelle suunniteltu linja-autovarikko nimittäin sijaitsisi pääosin alueella, josta vedet valuvat Kuusijärveen, mikä väistämättä vaikuttaisi järven vedenlaatuun. Sekä alueen asukasyhdistykset että aktiiviset käyttäjät ovat syystäkin huolissaan järven kohtalosta.

Kesäkuinen selvitys vahvistaa aiempaa kuvaa siitä, ettei Kuusijärven alueelle suunnitellun varikon ongelma ole niinkään varikosta aiheutuva liikenne, melu ja pakokaasut, vaan järveen purkautuvan pohjaveden synty ja vaihtuvuus. Varikon suunniteltu sijainti on lähes kauttaaltaan Kuusijärven valuma-alueen päällä, ja järvi on erittäin altis vaurioitumaan valuma-alueella tehtävien toimien vaikutuksesta. Varikon edellyttämä metsän raivaaminen ja maan asfaltointi kattaisi noin 10 prosenttia valuma-alueen pinta-alasta, mikä ei voisi olla vaikuttamatta oleellisesti järven vesitaseeseen ja veden laatuun.

Selvityksen mukaan erityisesti pohjaveden merkitys Kuusijärvelle olisi tutkittava ennen minkäänlaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Sekä pinta- että pohjavesien määrä sekä kulkeutumissuunnat olisi selvitettävä tarkoin, jotta hankkeen vaikutukset järven tilaan voitaisiin ennakoida. Veden vaihtuvuuden edistämiseksi tulisi harkita lisäveden johtamista järveen. Kaikenkaikkiaan selvitys on kattava ja ammattitaitoisesti valmisteltu, maallikolle tosin osin vaikeaselkoinen.

Kuusijärven ehdottomana puolustajana ryhtyisin mielelläni Kuninkaanmäen bussivarikon vastustajaksi. Haluan, että pienet rakkaani Sofia ja Joel pääsevät pulahtamaan puhtaaseen järviveteen vielä sittenkin, kun kellukkeita ja äidin hetkeksikään herpaantumatonta silmää ei enää tarvita ja seurana ovat ehkäpä omat ystävät tai lapset. Tilannetta ei kuitenkaan tule katsoa mustavalkoisesti, vaan vaatia ja odottaa perusteellista tutkimusta virtaamien muuttumisuhan osalta ja tehdä päätökset näiden tutkimusten pohjalta.

Kesäpäivät järven tai meren rannalla mökkeillessä, uidessa ja saunoessa ovat ainakin parhaimmillaan suloisia, rentouttavia ja lähes välttämättömiä, mutta en vähättelisi kuumia, kuulaita tai kosteitakaan kesäpäiviä pääkaupungissamme. Helsingin rikkaus on sen moninaisuus ja kerroksellisuus (joka ei ole automaattista vaan jota täytyy myös vaalia). Se ei paljasta todellisia kasvojaan päiväturistille, vaan vaatii että sen sisään sukelletaan, ja vasta vähitellen ajan, sattuman ja herkeämättömän uteliaisuuden myötä sen todellinen luonne alkaa avautua. Minäkin olen tällä tutkimusretkellä vasta alkutaipaleella. (Näin toki puhutaan kaupungista, joka tosiasiassa laajemmassa mittakaavassa ei voi kehuskella niin historiallaan kuin kauneudellaankaan, mutta tässä yhteydessä unohtakaamme se.)

Ehdin kesälomani alkajaisiksi vihdoin lukea kirjan, johon tutustumista olin odottanut koko kevään: Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Finlandia-palkinto 2006). Olin nähnyt Kaupunginteatterissa esitetyn Kari Heiskasen ohjauksen samaisesta teoksesta loppukeväästä, ja vaikka näytelmä ei säväyttänyt minua ollenkaan samaan tapaan kuin kirja - ollessaan kuitenkin aivan erinomainen teatteriesitys - lisäsi se entisestään mielenkiintoani Westön alkuperäisteosta kohtaan.

Kirja kertoo lähes kolmesta vuosikymmenestä Helsingissä viime vuosisadan alusta ja kansalaissodan puhkeamisesta aina toisen maailmansodan kynnykselle saakka. Lukemattomien mielenkiintoisten ja värikkäiden yksityiskohtien takaa aukeaa lukuisten perheiden ja yksittäisten henkilöiden sotavuosien varjostama mutta samalla voimakkaan elämäntunteen sävyttämä maailma. Ajan henki on käsinkosketeltavasti läsnä koko kirjan, ja pääkaupunkiamme rakastavalle mutta sen menneisyyttä varsin heikosti tuntevalle toimii teos lähes oppikirjan veroisena oppaana kaupungin rakennusten, teiden ja osien historiaan. Samalla käydään läpi ajan kulttuuria, jota värittävät esimerkiksi kieltolaki, jazzmusiikin rantautuminen maahan sekä natsi-Saksan nousu. Jonkun mielestä kirja saattaa vaikuttaa liiankin akateemiselta ja ymmärrän kyllä miksi, mutta mielestäni siinä piileekin osa kirjan viehätystä. Sen lihallisuus ja verevyys täytyy löytää rivien välistä, alleviivaukset täytyy merkitä itse.

Kirjaa lukiessani ja Helsingin kesäisillä kaduilla kulkiessani tunnen olevani kotikaupungissa, vaikka asunkin keskustan ulkopuolella ja kilometrin verran sen rajan toisella puolella. Minkä rajan? Tänäänkään en voi nähdä mitään järkeä kartalle vedetyissä viivoissa, jotka vaikeuttavat joukkoliikenteen, terveys- ja sosiaalipalveluiden, kaavoituksen ja useiden muiden elintärkeiden yhteiskunnallisen arjen toimintojen organisoimista ja luovat keinotekoista henkistä etäisyyttä eri kaupunginosien välille.

Kun iltapäivän sadekuurot iltaa kohden lakkaavat, paistaa hellä ilta-aurinko lopulta pilvettömältä taivaalta ja hento tuulenvire käy mereltä Kauppatorin rantaan. Joutsenpoikue lipuu hitaasti eteenpäin iltauinnillaan ja päätämme ystävän kanssa juoda vielä yhdet lasilliset valkoviiniä. Kun tiedän, että lapsillani on hyvä olla hetken verran maaseudun rauhassa ilman äitiäänkin, voin rauhassa todeta, etten tällä hetkellä voisi kesältäni muuta pyytää.

Juoksin äsken luultavasti kahdeksisen kilometriä kotoani Kartanonkoskelta Pitkäkoskelle ja takaisin. Kerrankin juoksu kulki melkein lentäen, usein se on aikamoista takkuamista ja tauotonta toivetta pikaisesta kotiinpaluusta, vaikka yleensä juoksen muutaman kilometrin tämänpäiväistä vähemmän. En sitä paitsi ole, lukuunottamatta satunnaisia yöjuoksuja ja kesiä jolloin olen ollut viimeisilläni raskaana, juossut aikoihin näin vähän, joten ehkä syy joutuisaan menoon oli uusien lenkkareitteni.

Toimittaja Heta Ängeslevä päivittelee kolumnissaan tämän päivän Hesarissa (14.7.) suomalaisiin iskenyttä juoksuinnostusta eikä vain sitä, vaan ennen kaikkea maratonbuumia. Ylipainoiselle ja aikuisiän diabetekseen ja korkeaan kolesteroliin ja ties mihin muihin kauheuksiin taipuvaiselle kansallemme moinen innostus on toki varsin suotavaa, mutta en voi kuin yhtyä toimittajan hämmästykseen siitä, pitääkö lenkilläkin nykyisin suorittaa ja tavoitella jotain.

Vihreät länsivantaalaiskollegani yrittävät saada minut mukaan lokakuiselle Vantaan Maratonille tai sen puolikkaalle; ainakin sihteerimme Mikko Mäkelä ja kantava voimamme Petteri Niskanen ovat lähdössä mittelöön. Toistaiseksi en ole sanonut juuta enkä jaata. Vastaisin poikien pyyntöön mielelläni myöntävästi ja täydentäisin tavallaan hyvinkin ylpeänä reipasta joukkuettamme, mutta mutta... Ei maraton oikeasti kiinnosta minua pätkän vertaa. Ei minulla ole mitään halua tai tarvetta näyttää itselleni, millaiseen suoritukseen todella pystyn, eikä minulla ole intoa eikä itse asiassa aikaakaan aktiiviiseen harjoittelujaksoon. Edes kunnonkohottaminen tai painonpudotus ei iske minuun, joka jaksan kyllä ihan tarpeeksi näinkin ja säilytän mieluusti nykyiset kiloni.

Monella taudilla on kuitenkin tapana tarttua. Etenkin poliitikkojen keskuudessa maratonkuume näyttää siirtyvän kädenhipaisusta juoksijalta toiselle. Voisiko olla niin, että juuri poliitikkojen joukossa on erityisen paljon niitä, jotka mielellään kokeilevat rajojaan, piiskaavat itseään, tähtäävät maksimaaliseen suoritukseen, haluavat näyttää itselleen ja muille, haluavat kenties voittaakin? Mahtaako minusta koskaan olla kummaksikaan, kun aamulla herätessäni mieluiten katson ulos ikkunasta ja mietin, mitä päivä mahtaa tuoda tullessaan, sohvalla löhöilyä ja lukemista toisiaan seuraavien teekupillisten kera vai itsensä piiskaamista yhä parempaan suoritukseen Haltialan pelloilla?

Entisen ulkoministerimme alkuun saattama ulko- ja turvallisuuspoliittinen nuorten ryhmä, jonka on tarkoitus tuoda uusia näkökulmia uuteen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, lausui viime viikonloppuna tuoreita mielipiteitään suomalaisesta asevelvollisuudesta ja puolueettomuudesta (HS 1.7.). Tuoreita sikäli, että kyllä näillä muutoksilla ravisteltaisiin nyky-Suomen ikiaikaista armeijalaitosta, mutta tuttuja ja moneen kertaan aiemmin kuultuja sikäli, että samankaltaisia löytyy Vihreiden periaateohjelmasta parin vuoden takaa.

Eihän nuorten ajatuksiin juuri muuta voi kuin yhtyä. Kyllä, nykyjärjestelmä on liian kallis, se tuhlaa miestyövuosia, loukkaa yksilönvapautta ja ylläpitää sukupuolten välistä eriarvoisuutta. Ja kyllä, yleisestä asevelvollisuudesta tulisi siirtyä valikoivaan, vapaaehtoiseen asepalvelukseen ja järjestää kutsunnat sekä miehille että naisille. Lisäksi, nuorisoryhmä linjaa, tulevaisuudessa Suomen pitäisi liittoutua sotilaallisesti. Oli liittouma sitten Nato, EU:n muodostama puolustusorganisaatio tai jonkinlainen pohjoismaiden ryhmittymä, siihen ryhmä ei ota kantaa.

Pasifistina tunnen vastenmielisyyttä kaikenlaista sotilaallista toimintaa kohtaan. Siksi mikä tahansa sotilaallinen liittoutuminen herättää minussa sisäsyntyistä vastarintaa ja negatiivisuutta. Vaikka pasifismi nähdäkseni tarkoittaa yksinkertaisesti rauhanaatteen puolustamista ja rauhan rakastamista, liittyy siihen monesti idealistista väkivallan vieroksuntaa ja vastarintaa hyväksyä minkäänlaista väkivaltaista käyttäytymistä tai varsinkaan organisoitua toimintaa osaksi yhteiskunnan rakenteita. Joidenkin mielestä pasifismi on utopiaa, mutta tästä olen hyvinkin eri mieltä.

Alan kai kuitenkin todella vaikuttaa ikäiseltäni, kun minustakin alkaa tuntua siltä, etten pysty muuttamaan koko maailmaa tai edes lähipiiriäni siten, että kaikenlainen väkivallalta tai peräti laajamuotoisemmalta konfliktilta tai sodalta puolustautuminen olisi turhaa. Ja koska joka tapauksessa kannatan Suomen tiivistä osallistumista Euroopan Unionin kaikkeen keskeiseen toimintaan, alan todella taipua sille kannalle, että Suomen tulee seurata muiden keskeisten EU-maiden esimerkkiä ja sovitettava eräänlaiseksi reliikiksi muotoutunut puolustusjärjestelmänsä uuteen uskoon. 

Lieneekö aavistuksen huvittavan mutta kieltämättä charmantin uuden ulkoministerimme ansiota, että jopa Nato ei enää herätä minussa samanlaisia kauhukuvia kuin vielä vuosi sitten? Tai sitten syynä ovat parhaillaan käytävät Yhdysvaltain presidentinvaalit, joiden merkitystä ei varmasti kenenkään ole syytä vähätellä. Millaiseksi tulevaisuuden Nato muodostuu, on toistaiseksi verhon peitossa, mutta jos kriisinhallinta ja rauhanturvaaminen saavat yhä suuremman roolin järjestön toiminnassa, en näe mitenkään mahdottomaksi Suomen jäsenyyttä kyseisessä organisaatiossa. 

Miettimisen arvoinen asia asevelvollisuuden uudistamisessa on mielestäni tälläkin viikolla yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin noussut kansalaispalvelu, jossa kaikki kynnelle kykenevät kansalaiset suorittaisivat joko asellisen tai aseettoman palveluksen tai siviilipalveluksen jossakin yhteiskunnallisessa instituutiossa. En varauksetta ole kannattamassa tätäkään ideaa, mutta mielestäni sitä sietäisi todella tutkia ja harkita, sillä järjestelmällä poistettaisiin käytännössä kaikki nykyisen järjestelmämme jo blogini alussa listatut keskeisimmät ongelmat.