Olen monesti aika paljonkin hämmästellyt, miten kummassa kirkon voi olla niin hankalaa ottaa aivan tiukasti kantaa naispappeuskysymykseen tai ylipäänsä minkäänlaista kantaa kysymyksiin homoseksuaalien asemasta kirkossa, toisin sanoen kirkon työntekijöiden, etenkin pappien, rekisteröityihin parisuhteisiin ja rekisteröityjen parisuhteiden kirkollisiin siunaamisiin.

Luettuani viimeisimmästä Vantaan Laurista (43/07) Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän kyselyn tuloksista, alan ymmärtää kirkkomme jahkailua hiukan paremmin. Kyselyssä selviteltiin suomalaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen vuonna 2007, ja otos oli siinä määrin kattava kuin tällaisessa tutkimuksessa sopii ollakin. Kyselyn mukaan vajaa puolet suomalaisista oli täysin tai jokseenkin sitä mieltä, ettei papin tulisi rekisteröidä homoseksuaalista parisuhdettaan eikä rekisteröityä parisuhdetta ylipäänsä kirkollisesti siunata. Kolmannes suomalaisista oli sitä mieltä, ettei homoseksuaalisessa suhteessa eläminen tai homoseksuaalisuus ilmiönä yleensä ole hyväksyttävää.

Siis haloo, tämä meidän demokraattisessa kotimaassamme tänä Jumalan vuonna 2007! Onneksi sunnuntain 9.12. Hesari kertoi hiukan myönteisempiä uutisia: pääkaupunkiseudulla vastaavan kyselyn tulos olisi selvästi vapaamielisempi, ja esimerkiksi Vantaan Hakunilan rohkea kirkkoherra Reijo Liimatainen on lokakuisessa saarnassaan toivonut kirkolle mahdollisuutta rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseen.

Kirkko aikoo selvittää kantansa rekisteröityihin parisuhteisiin ja niiden siunaamiseen ensi vuoden loppuun mennessä. Toivon hartaasti, että hengen miehet ja naiset kuuntelisivat tässä sydäntään ja järkeään sen sijaan, että suurennuslasin avulla viilaisivat pilkkua parintuhannen vuoden takaisissa, aikansa eläneissä ja aikansa ihmisten kirjaamissa fraaseissa.  

Vantaan Sanomissa on kuluneella viikolla kirjoitettu jälleen kerran Kuusijärven tilanteesta sen läheisyyteen suunnitellun bussivarikon luoman varjon takia. Olen itsekin saanut huolestuneen yhteydenoton Kuusijärven kohtalosta mahdollisen varikon rakennusaikana ja sen jälkeen.  

Kuusijärvi on ihanteellinen ulkoiluympäristö vantaalaisille lapsiperheille ja kaikille kuntalaisille. Varikosta riippumatta järven tilaa voisi parantaa johtamalla sinne lisää vettä vesilaitoksen runkoverkosta. Muutoin kysymys varikon tulevasta sijainnista on kaiken kaikkiaan ongelmallinen. Olisi helppoa vastustaa kategorisesti kaikenlaisia rakennushankkeita järven minkäänlaisessa läheisyydessä. Vaikeampaa on ottaa kantaa faktoihin ja arvioihin rakennushankkeisiin liittyen.

En itsekään haluaisi nähdä loputonta bussirallia lähellä kaupungin parasta uimapaikkaa, mutta tosiasia on, että alueen maanomistaja voi halutessaan toteuttaa paikalle varikkoakin haitallisempia toimintoja tai myydä alueen eteenpäin jollekin kasvottomalle omistajalle, jolle alueen luontoarvoilla ei voisi olla juuri vähempää merkitystä.

Rakennusaikaisesta uhkakuvasta en olisi varsinaisesti huolissani, sillä varikko sijaitsee toisella puolen Lahdentietä kuin Kuusijärvi, eivätkä liettyneet vedet ymmärtääkseni valu tien yli ja maaperään imeytyneet puhdistuvat. Lisäksi varikon lupaehdoissa on mahdollisuus edellyttää toimenpiteitä sekä Kuusijärven tilan turvaamiseksi että parantamiseksi.

Jotkut ovat Kuusijärven yhteydessä ottaneet esiin Pähkinärinteen Lammaslammen, jonka ympärille on rakennettu kokonainen kaupunginosa. Lammaslammen kehnoa tilaa ei kuitenkaan ole saanut aikaan rakentaminen itsessään vaan lampea rehevöittävät ravinteet.

Vantaan Vihreät ei ole ollut kovin äänekäs Kuusijärven tilanteen suhteen, koska yksimielisyyttä aiheesta ei toistaiseksi ole. Yksimielisiä ollaan kuitenkin siitä, että Kuusijärven hyvinvointi ja virkistyskäyttö ovat ensimmäisellä sijalla ja toisaalta joukkoliikenteen merkitys toisella sijalla. Kasvava yksityisautoilu ei tee hyvää Kuusijärvellekään, ja varikon oikella sijainnilla on satojen linja-autojen liikkumisen ja päästöjen kannalta suuri merkitys. 

Muutimme viime viikolla Kartanonkoskelle. Muuttoa edelsi jokunen ilta pakkaamista, yksi ilta meni muuttaessa ja seuraavat päivät purettiin muuttolaatikoita. Viime päivät olemme työntäneet tavaroita kaappeihin ja varastoon, seuraavat viikot menevät niitä järjestellessä. Samalla olen yrittänyt hoitaa työni ja kahta taaperoa, joiden isä toki on ollut paljossa apuna.

Paljon on vettä virrannut Vantaassa tänä aikana. Jokelan tapahtumat pysäyttivät mielen ja sydämen juoksut hetkeksi, tehyläisten lakonuhka herätti ristiriitaisiakin tunteita. Saatuani arjen taas jollakin tavalla kulkemaan palaan blogin pariin kommentoimaan hillityllä tavallani elämänmenoa meillä ja muualla. Siihen asti toivon lukijoiltani kärsivällisyyttä tekstien verkkaisen julkaisurytmin suhteen.

Moni nainen ei rakastele, ennen kuin koti on imuroitu. Minun on aika työlästä pohtia päivänpolitiikkaa, kun koko koti on kaaoksen partaalla. 

Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä kommentoi tänään Hesarin mielipidesivulla Animalian Eveliina Lundqvistin kirjoitusta turkiseläinten hyvinvoinnista väittämällä, että aktivistien retoriikka on jäänyt kymmenen vuotta ajasta jälkeen.

Mononen-Mikkilä ei kuitenkaan itse ota sanallakaan kantaa siihen, miksi turkistuotantoa ylipäänsä tarvitaan nykypäivänä. Tällainen argumentointi jos jokin on viime vuosituhannelta. Hän itsekin myöntää, ettei lainsäädännöllä pystytä takaamaan eläinten hyvinvointia, ja perustaa oman retoriikkansa sellaisille väitteille kuin "Eläinten kokoon suhteutettuna turkiseläimillä on enemmän tilaa kuin citysinkulla yksiössään" ja "Turkisten tuotanto on ollut voimakkaassa kasvussa myös EU:n alueella viime vuosina".

Entä sitten? Citysinkulla on elinpiirinään koko kaupunki tai maapallo. EU taas ei ole ennenkään tehnyt ketään kaikkivoipaiseksi. Kenenköhän väite tässä kysymyksessä on edes lähinnä totuutta? Lisäksi kirjoituksen otsikko "Aktivisteja ei kiinnosta eläinten hyvinvointi" on lapsellisessa provokaatiossaan ja asenteellisessa stereotypian ylläpidossaan ala-arvoinen.

Toivoisin kovasti asiallista keskustelua kyseisen elinkeinon harjoittamisen mielekkyydestä. Aika ajoin tätä näkyykin, mutta tuntuu siltä, että keskustelu on jumiutunut yhtä pahoin kuin minkki virikehäkkiinsä.    

Muutama päivä sitten jaoin blogissani sympatiaani hoitajille, joilla on oltava oikeus lakkoilla siinä kuin muillakin. Järkyttyneenä otin kuitenkin vastaan tiedon, jonka mukaan esimerkiksi Lastenklinikan sairaanhoitajista olisi irtisanoutumassa 78 prosenttia ja Lastenlinnasta 56 prosenttia. Lastenklinikka vastaa koko maan vaativimmasta lastenkirurgiasta, kuten sydänleikkauksista, ja ilman lakkoakin siellä on jouduttu tänä vuonna siirtämään parinsadan lapsen leikkauksia ja joitakin lapsia on lähetetty Göteborgiin leikattavaksi teho-osaston työvoimapulan vuoksi. Lisäksi Jorvin lastenosastoilta on irtisanoutumassa noin 40 prosenttia sairaanhoitajista.

Siskoni on kauhuissaan kaksivuotiaan astmaatikkopoikansa takia. Syysflunssien takia vierailut Lastenklinikalla ovat toisinaan välttämättömiä, ja jo viimeksi poika sai lääkettä hoitajan kiireen takia vahingossa kolminkertaisen määrän. Porissa asusteleva ystäväni taas on 36. viikolla raskaana ja kauhuissaan tulevasta synnytyksestään, kun ensimmäinen lapsi syntyi kolmen pisteen vaavina perätilassa ihan miten sattuu, eikä nyt ole mitään tietoa siitä, missä ja miten tuleva synnytys tapahtuu. Myös pääkaupunkiseudulla ollaan lopettamassa synnytykset ainakin Jorvin ja Lohjan sairaaloissa. 

Hyvät hoitajat! Eikö 2800 euron tarjottu kuukausipalkka riittäisi teille sittenkin toistaiseksi? Tiedän, että teette raskasta ja arvokasta työtä ja että vuorotöistä sietääkin maksaa kunnon korvaus, mutta onhan keskipalkassa mukana pelkkää päivätyötäkin tekevät ja kovasti yötöitä tekevät pääsevät palkassaan varmasti kolmen tonnin paremmalle puolelle. Pyytämänne 3100 euron keskimääräinen kuukausipalkka tuntuu hirveältä hinnalta siitä, jos yksikin vaavi tai taapero jää ilman asianmukaista hoitoa työtaistelunne aikana. Jospa sittenkin tulisitte vähän vastaan, ja kuntatyönantajat samoin. Nyt riitely seis ja neuvottelemaan!

Kirjoittelin viimeksi muutaman sanan hoitajien tilanteesta. Äsken lueskelin tapani mukaan viime tingassa viimeviikkoista Opettaja-lehteä (uusi lehti ilmestyy huomenna, ja pyrin selailemaan vanhat pois alta; jatkuvan ajanpuutteeni vuoksi en ikinä lue mitään Hesaria lukuunottamatta tuoreena - ja ehkä tämä on myös luonnekysymys, sillä aika harva tuttavapiiristäni on kuullut esimerkiksi WTC:n sortumisesta vasta iltauutisista tai, mikä vielä pahempaa tai ainakin yllättävämpää, ollut autuaan tietämätön koko prinsessa Dianasta tämän kuolinhetkenä; en toisin sanoen ole mikään prinsessatyttö ainakaan, ja joka tapauksessa ajan hermolla oleminen tarkoittaa minulle vähintäänkin joidenkin tuntien tai vuorokaudenkin viivettä, enkä siksi kovin luontevasti taivu esimerkiksi Facebookin tai muiden vastaavien käyttäjäksi).

Ensinnäkin silmiini pisti uutinen uuden päivähoitolain todeksi tulemisesta, hallitusohjelmassa kuulemma luvataan uudistusta. Näin on, mutta sanallakaan ei sanota, mitä uudistus pitää sisällään. Joka tapauksessa lain valmistelu sosiaali- ja terveysministeriössä on alkamassa, ja hyvä näin. Jutussa Kokoomuksen opettajataustainen eduskuntaryhmyri Pekka Ravi korostaa varhaiskasvatuksen siirtoa sosiaalipuolelta opetusministeriön hallinnonalalle niin monisanaisesti (mainiten toki myös esimerkiksi ryhmäkokojen normituksen tiukentamisen, josta itsekin olen pyrkinyt pitämään meteliä), etten mitenkään voi välttää ajatusta siitä, että tärkeintä uudistuksessa taitaa olla juuri tuo siirto merkkinä siitä, että uudistusta tapahtuu.

Minulle suoraan sanoen on herttaisen samantekevää, kuka päivähoitoa koordinoi, kunhan kaikista lapsista pidetään hyvää huolta, ja vielä suoremmin sanoen olen aina enemmän huolissani niistä, joilla on valmiiksi vaikeaa ja jotka siksi kaipaavat vielä vähän lisää huolenpitoa, kuin niistä, joilla jo valmiiksi menee hyvin ja joille Ravi siksi tahtoisi ehkä antaa vielä vähän enemmän. Olin itsekin aikanani peruskoulussa ihan kelpo oppilas, ja huolimatta siitä, etten varmasti koskaan saanut minkäänlaista erityiskohtelua, on minusta kehittynyt varsin mallikas kansalainen. Mielestäni tämä on omalla kohdallani aivan riittävää, ja paljon tärkeämpää on se, jos yhdenkin luokkakaverini syrjäytyminen on voitu joillakin resursoinneilla aikoinaan estää.

Lukija antanee anteeksi, etten blogeissani jaksa aina vahtia lauseiden venymisiä sivulauseiden seuratessa toisiaan. Toinen merkittävä uutinen Opettaja-lehdessä käsittelee opetustoimen henkilöstön täydennyskoulutusta, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Opetusministeriön työryhmä esittää henkilöstökoulutuksen määrärahaa korotettavan vuoteen 2010 mennessä vajaalla neljällä miljoonalla eurolla; määrärahaa ei ole korotettu kymmeneen vuoteen, joiden aikana on virrannut aika paljon vettä Vantaassa. Omassa opettajankoulutuksessani käsiteltiin kyllä jokseenkin laveasti vaikkapa uskonnonopetuksen erilaisia metodeja tai pitsinnypläysvaihtoehtoja, mutta erityislasten tai maahanmuuttajalasten kohtaamisesta tai media- ja ympäristökasvatuksen integroinnista muuhun opetukseen käytettiin aika harvoja sanoja, puhumattakaan tietotekniikan hyödyntämisestä, jonka moni kuvittelisi jo olevan peruskoulujen arkipäivää, mutta joka ei todellakaan ole sitä vaikkapa eläkeikää lähestyvien sinänsä loistokkaalla liekillä palavien kansankynttilöittemme keskuudessa.

Todella lämpimästi kannata hienoista lisärahaa opettajien täydennyskoulutukseen. Viitaten hoitoalan palkkauskeskusteluun olen sitä mieltä, että myös opetusalalla tehdään mitä tärkeintä ennaltaehkäisevää hoitotyötä, josta olisi syytä maksaa sellaista palkkaa, jolla elää myös pääkaupunkiseudulla. Yhden ikälisän jälkeen on korkeakouluttautuneen luokanopettajan ja maisterin peruspalkka 2200 euroa, jonka päälle ei kovin monta euroa lisätunneistakaan kerry. Summalla kyllä saattaa elää, ja hoitajien jaksamiselle vuorotyön keskellä en voi kuin nostaa hattua, mutta itku tulee, kun alkaa vertailla niihin, jotka pitävät koneita käynnissä suunnilleen saman ajan vuodessa.

Rakas Pentti-enoni kuoli toissapäivänä. Tarkemmin sanoen hitusen alle yhdeksänkymppinen Pentti oli isoenoni, emmekä olleet toisiamme muutamaan vuoteen tavanneetkaan. Viimeiset vuotensa hilpeästi dementoitunut Pentti vietti onnellisena vanhainkodissa Turussa. Vanhemmiltani kuulin yleensä pelkästään hauskoja tarinoita vanhainkodin toisinaan kiireisestä mutta sittenkin turvallisesta arjesta ja Pentti-enon hulvattomista seikkailuista rintamalla tai lottia vikittelemässä.

Kaikkialla hoitokodeissa ja sairaaloissa tunnelma ei ole yhtä levollinen kuin onnekkaan Pentin viimeisessä kodissa. Hoitajia tarvitaan lisää, jotta kasvavat vanhusmäärät pystytään hoitamaan arvokkaasti ja inhimillisesti tulevina vuosina. Työehtoja on parannettava ja palkkaa nostettava. Mielestäni on aivan oikeutettua, että sairaanhoitajat päättävät nyt taistella palkankorotustensa puolesta. Heitä ei voi syyttää edes siitä, että potilasturvallisuus saattaa paikoin vaarantua lakkoilun ja irtisanoutumisten vuoksi. Syy on toisaalla, ja siksi myös ratkaisua täytyy hakea muualta.

Valtion 150 miljoonan tasa-arvoerä on lupauksiin nähden yksinkertaisesti liian pieni. Lisäksi summan kohdentamisessa on epäonnistuttu. Se jakautuu liian monelle työntekijälle, joista jokaisen saama palkankorotus on käytännössä marginaalinen. Kahden ja puolen vuoden kuluttua käytäviä seuraavia sopimusneuvotteluja varten on varattava enemmän rahaa ja se on jaettava viisaammin.

Tuntuu surkealta, jos huomenna todella joudutaan pelätyn kaltaiseen tilanteeseen. Eikö valtio voisi vielä lisätä apuaan? On kohtuutonta, jos luvataan kunnon korotukset, mutta siirretään vastuu kunnille, joilla tällaisia rahoja ei ole. Vai olisiko sittenkin? Moni olisi valmis maksamaan korkeampaa kunnallisveroprosenttia maksaakseen hoitajille parempaa palkkaa, mutta harva päättäjistä uskaltaa tätä kuitenkaan ehdottaa. Itsekin luulen, että tosiasiassa tämä raha kyllä useimmilta kunnilta löytyisi, jos kuntien budjetteja vain muutettaisiin perusteellisesti siten, että hoivatyö arvotettaisiin nykyistä korkeammalle.

Koska kukaan ei kuitenkaan ole valmis luopumaan mistään saavutetusta, on tilannetta mahdoton korjata hetkessä ja hoitajien vaatimus tuntuu järjettömän suurelta. Ymmärrän, jos he eivät halua tyytyä vähempään, mutta voisivatko he tyytyä hitaampaan aikatauluun, jolloin kunnilla olisi edes teoreettinen mahdollisuus suunnitella talousarvioitaan nykyajan vaatimuksia vastaaviksi?

Työpäivän päätteeksi haen lapset päiväkodista, mutta toisinaan minulle jää muutama minuutti loppuaikaa ja pääsen juomaan iltapäiväkahvin tai -teen valitsemassani kahvilassa Itä-Vantaalla. Kovin on heikko tämä Vantaan kahvilatarjonta niin työpaikkani lähellä idässä kuin kotikulmilla lännessäkin. Monesti valitsen jonkin idyllisen kuppilan kauppakeskus Jumbosta tai yhtä viihtyisän näköalapaikan kauppakeskus Myyrmannista.

Toisinaan tapailen ystäviä kahvittelun tai lounaan merkeissä jossakin kodin ulkopuolella. Mitään periaatteellista minulla ei ole siinä, että kohteeksi muotoutuu lähes poikkeuksetta jokin helsinkiläinen kahvila tai ravintola, en vain tunne monta viihtyisää ja laadukasta ruokapaikkaa kotikaupungissani. Kunnon ravintola-aterian suhteen tilanne Vantaalla on luultavasti vieläkin surkeampi. Missä ihmeessä täällä voisi viettää romanttista kynttiläillallista tai tarjota lapsille tyylikkäässä ja rauhallisessa ympäristössä jotain muuta kuin pitsaa, hampurilaista tai texmex-sotkuja?  

Varmasti Vantaalta löytyy joitakin kivoja ja kodikkaitakin kahvihuoneita, muutamassa olen käynytkin. Näistä kahviloista saattaa kuulla kaupungissa pidempään asuneilta tai niihin sattumalta törmänneiltä. Mitään railakasta ei markkinointi tällä saralla kuitenkaan ole. Yleinen mielipide tuntuu näkevän Vantaalla ainakin jonkinasteisen tyhjiön ravintolaelämän saralla. Lisäksi useimmat kivat kahvilat tuntuvat sulkevan ovensa illoiksi ja viikonlopuiksi.

Tyhjiö löytyy paitsi paikallisesta kahvila- ja ravintola- niin myös perinteisemmästä kulttuurista. Paraikaa käydään keskustelua siitä, tulisiko Itä-Vantaan musiikkiopiston ja kuvataidekoulun saada uudet tilat Tikkurilan Orvokkitien koulusta vai vanhasta silkkitehtaasta Keravanjoen rannasta. Vapaa-ajan lautakunta käsittelee asiaa tämän kuukauden aikana. Mielestäni oikea tila olisi ehdottomasti silkkitehdas.

Ei ole ollenkaan samantekevää, millaista profiilia kaupunki kantaa paitsi lasten ja nuorten myös yleisemmin kulttuurielämän saralla. Paitsi että Vantaalla on mukaviakin kahviloita, joita ihmiset vain eivät riittävän hyvin tunne, täällä on myös valtavan viehättäviä luonnon- ja kulttuurimaisemia, joita kaupunki ei riittävästi hyödynnä markkinoinnissaan. 

Nyt olisi tuhannen taalan paikka kehittää Heurekan tiedekeskuksen rinnalle todellinen vastapaino taiteen saralta. Muutaman euron säästö valitsemalla musiikkiopiston ja kuvataidekoulun uudeksi kodiksi Orvokkitien koulu ei kanna hedelmää niin niissä opiskeleville lapsille ja nuorille kuin kaupungin imagollekaan. Toivottavasti päättäjämme eivät jälleen tee päätöksiä laput silmillään ja tulpat korvissaan.  

Ajelen autolla työmatkani Vapaalasta Kirkonkylän kautta Vierumäkeen. Juuri lasten takia julkisilla liikkuminen olisi toistaiseksi etenkin aamuisin mahdottomuus. Viime viikolla sain eräänä päivänä vapaata lasten päiväkodista hakemiselta ja päätin työpäivän päätteeksi lähteä keskustaan syömään ystävättäreni kanssa. Siispä autolla Vierumäestä Tikkurilaan (johon minulla oli myös asiaa) ja sieltä junaan, junalla keskustaan ja takaisin, ja lopulta autolla Tiksistä takaisin Frisaan. Näin oli suunnitelma, mutta eihän Tikkurilan aseman kupeeseen saanut pysäköityä autoa kello kahden jälkeen iltapäivällä edes kymmenen minuutin odottelun jälkeen. Suunnittelemani junakin ehti jo mennä. Ajelin Myyrmäkeen ja hyppäsin sieltä junaan, parkkipaikkoja löytyi vapaana sentään muutama.

Viime sunnuntain Vantaan Sanomissa julkaistiin kaksikin mielipidekirjoitusta samasta aiheesta. Tikkurilan aseman lisäksi otettiin esiin Vantaankosken asema, jonka parkkiruudut täyttyvät jo aamuseitsemän jälkeen. Tikkurilassa ongelmaa pahentaa lähiympäristön koulujen ja yritysten pysäköintipaikkojen puute, jolloin opiskelijat ja työntekijät jättävät autonsa päiväksi asemalle ja tallustelevat työpaikoilleen. Käsittääkseni joukkoliikenteen käyttäminen olisi juuri heille varsin yksinkertaista.

Juopottelun ja junailun suhteen pätevät samat periaatteet: käyttöä ohjataan ylivoimaisesti parhaiten hinnalla ja saatavuudella. En alkuunkaan usko pulloihin liimattaviin lappuihin tai muutaman tunnin myyntikieltoihin kukonlaulun aikaan. Jos viinanjuontia halutaan hillitä, hintoja on korotettava enemmän kuin sentti pari humalaa kohden ja saatavuutta selkeästi rajoitettava (en tässä ota kantaa, millaisten rajoitusten kannalla itse olisin, koska kysymys ei tokikaan ole mustavalkoinen; tärkeää olisi useammin muistaa vanha tuttu kysymys: miksi Jeppe juo? Pohjimmiltaan kysymys lieneekin kulttuuriimme syvälle juurtuneista asenteista ja käytännöistä).

Jos taas junan tai muiden julkisten kulkuvälineiden käyttö olisi nykyistä helpompaa esimerkiksi siten, että auton tai mieluummin polkupyörän saisi siistiin, turvalliseen ja varmaan parkkiin junareissun ajaksi, ja lipunhinnat päihittäisivät autoilun kulut mennen tullen (kuten nyt ei suinkaan ole asian laita etenkään pidemmillä matkoilla), uskoisin käyttäjämäärien vihdoin nousevan odotettuun ja tarpeelliseen kasvuun. Aikataulujen pitävyyttä tulisi myös parantaa.

Mitä taas tulee valituksiin ja kitinöihin joukkoliikennevälineiden kunnosta, hajuista, kanssamatkustajista etc., en oikeastaan voi kuin hämmästellä, meneekö suomalaisilla todella niin hyvin.

Palasin elokuussa töihin neljän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Toimin Vierumäen koulussa luokanopettajana kuudennella luokalla. Työelämään paluu ja lukuvuoden aloitus yhdistettynä muutoksiin kotielämän järjestelyissä ovat vieneet siinä määrin aikaa ja energiaa, etten ole valitettavasti ehtinyt tai ennen kaikkea jaksanut päivittää blogiani, mistä pahoitteluni. Nähdäkseni kenen tahansa on kuitenkin tärkeintä huolehtia ensisijaisesti läheistensä ja omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään, toissijaisesti palkkatyöstään ja kolmanneksi siitä, mitä puuhastelee vapaa-ajallaan, oli se sitten käytännössä kuinka merkityksellistä työtä tahansa.

Olen aiemminkin kirjoittanut ryhmäkokojen merkityksestä sekä päivähoidon että perusopetuksen puolella. Muutaman viikon kolmenkymmenen varhaismurrosikäisen luokanopettajana ja toisaalta kahden päivähoitonsa ensi kertaa aloittaneen pikkulapsen äitinä toimineena olen kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, että ryhmäkokojen pienentämisellä olisi paitsi inhimillisiä myös taloudellisesti positiivisia seurauksia.