Lukiossa opin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Puolueiden tehtävä on kanavoida kansalaisten tarpeita päätöksentekoon. Politiikkaan hakeutuvat ihmiset haluavat ajaa eteenpäin asioita, jotka kokevat tärkeiksi itselleen, yhteiskunnalle ja maapallolle.

Yhä useammin en kuitenkaan enää tiedä, uskoisinko yhteiskuntaopinopettajaani vai en. Moni poliitikko tuntuu kiinnostuneen enemmän oman työpaikkansa säilymisestä kuin yhteisen hyvän etsimisestä.

Viimeksi maa-ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila (kesk) äityi sanomaan, ettei Itämeri pelastuisi, vaikka maatalous Suomessa lakkautettaisiin. Maataloutta ei siten voi syyllistää Itämeren sinilevätilanteesta. Irrallisina hänen lauseensa toki ovatkin totta, mutta ministerin asenne koko kysymykseen on sietämätön ja perustunee hänen asemaansa sikatilallisena ja kepulaisena politiikan keskushenkilönä.

Luoja varjelkoon minua valitsemasta sanojani sen mukaan, miten ajattelen mahdollisten äänestäjieni minun haluavan ajatella, ja valitsemasta mielipiteitäni ja kantojani sen mukaan, miten eniten saisin äänestäjiä taakseni. Yököttävää.

Itämerta rehevöittävistä ravinteista, typestä ja fosforista, lähes 60 % on peräisin maataloudesta, jonka päästöt ovat Itämeren maista Suomessa asukasta kohden suurimmat. Maatalouden harjoittajia ei Itämeren tilanteesta varmastikaan tule syyllistää, maa- ja metsätaloudestamme päättäviä poliitikkoja sen sijaan ehkä hyvinkin. 

Elokuun illat ovat aina olleet vuoden kauneimpia. Vääntäydyttyäni kevyelle aamulenkille sunnuntaiaamuna saatoin todeta, että myös elokuun aamut voivat olla satumaisen suloisia: raikkaita mutta vielä lämpimiä, kirpeitä mutta samalla pehmeitä. Syksy on kuitenkin tuloillaan, kesä kääntämässä meille vaivihkaa selkäänsä ja suunnittelemassa ensilehtiensä pudottamista. Siksi tässä vielä pikaisesti muutama suositukseni mukaviksi kesänähtävyyksiksi. Elokuisina kohteinani olivat koko perheelle erinomaisesti soveltuvat Kungsbackan kotieläinpiha Porvoossa ja Muumimaailma Naantalissa sekä Sateenkaari-Suomi-näyttely Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla.

En ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen. Useat Sibiksen kurssikaverini ja minä saimme 90-luvun jälkipuoliskolla jonkin aikaa opiskeltuamme kasvisruokaherätyksen ja jätimme sekä lihan että kalan ruokavaliostamme pois. Kymmenen vuotta myöhemmin useimmat meistä ovat jälleen kaikkiruokaisia, ja minäkin aloin syödä kalaa odottaessani esikoistani loppuvuodesta 2002. Kun äsken söin iltapalaksi lämminsavulohta kera ruisleivän ja valkoviinilasillisen elokuisen ilta-auringon laskiessa terassimme ylle, ei ateria voi juuri paremmaksi tulla.

Lapseni syövät silloin tällöin lihaa, lähinnä siksi, että olin esikoisen ensikuukausien jonkin asteisen koliikin ja kuopuksen ensimmäisen elinvuoden keskimäärin 6-8 kertaa yössä toistuneiden häräämisten vuoksi sen verran uupunut, että halusin päästä helpolla lasten tasapainoisen ravinnonsaannin suhteen. Olen etsinyt lähikaupoista luomulihaa sitä löytämättä ja tyytynyt tavalliseen.

Nyt elintarviketuottajien järjestö LSO-foods on päättänyt ryhtyä tuomaan lihakarjan rehuksi geenimuunneltua soijaa. LSO toimittaa lihaa muiden muassa HK Ruokatalolle. Myös Atria on ilmoittanut aloittavansa gmo-rehun tuonnin lähiaikoina. Näin ollen kotimaista, gmo-soijaa syönyttä sikaa toimitetaan kauppoihin jo syksyllä. Kuluttajan ei ole mahdollista valita muuntogeenisen tai muuntelemattoman tuotteen välillä, koska tuotteisiin ei tässä tapauksessa merkintöjä vaadita.

Raimo Sailaksen vetämän Maatalouspolitiikan vaihtoehdot -työryhmän raportti esitti alkuvuodesta, että "geeniteknologia on tärkeä ja pitkällä aikavälillä välttämätön työkalu suomalaiselle maataloudelle". Noiden kemiallis-teknisen tehomaatalouden kannattajien mukaan kaikenlainen luomun paapominen uhkaa tavallisen ruoan mainetta ja romuttaa myytin suomalaisen ruoan puhtaudesta. Myyteistä varmasti onkin suurelta osin kysymys, mutta mielikuvat ovat mitä suurimmassa määrin todellisuutta kuluttajien maailmassa.

Kysymys lieneekin enemmän etiikasta kuin terveydestä, rehun sisältämä gmo-perimä kun ei siirry eläimen lihaan tai maitoon. Moni kuluttaja haluaisi kuitenkin varmasti valinnoillaan osoittaa kantansa gmo-tuotteiden maailmanvalloitusta kohtaan. Itseänikin puistattaa ennen kaikkea ajatus gmo-tuotteiden arkipäiväistymisestä puutteellisin tutkimuksin ja taloudellisten intressien vuoksi. 

Ja eikö ihminen itse voisi edes toisinaan popsia soijarouhetta jauhelihansa sijasta? Tai ehkäpä vielä mieluummin turvata proteiinin saantinsa vaikkapa kotimaisella herneellä ja pavulla? Entä voiko tosiaan olla niin, ettei luomulihalle ole edelleenkään riittävästi kysyntää suurten kauppaketjujen tarjonnassa?

Tänä kesänä on väitelty siitä, voidaanko eri musiikinlajeja pistää objektiivisesti paremmuusjärjestykseen. Käytännöllisesti katsoen kysymys kuuluu: onko klassinen musiikki parempaa kuin kevyt musiikki?

Ensimmäinen ongelma on siinä, että eri musiikintyylien raja-aidat ovat sekoittuneet aikoja sitten. Eero Hämeenniemen klassinen musiikki saa vaikutteensa intialaisesta kansanmusiikista, Nightwishin rockmusiikin melodiat tarvitsevat oopperalaulajaa, jazz pyrkii ehkä olemaan vaikutteista vapaa ja omaksuu samanaikaisesti vaikutteita kaikkialta.

Toinen ongelma on siinä, että joitakin satoja vuosia sitten musikaalinen huippulahjakkuus ryhtyi ilmeisesti aika lailla automaattisesti säveltämään klassiseksi nimittämäämme musiikkia, sikäli kuin ryhtyi sävellyspuuhiin ylipäätään. Nykyisin tilanne on vallan toinen, huippulahjakkuus voikin olla kiinnostunut jostakin aivan toisesta musiikin osa-alueesta, vaikkapa teknologian tarjoamista mahdollisuuksista.

Kolmas ongelma on siinä, että saavutetuista eduista ei haluta luopua. Klassisen musiikin tekijät ovat saaneet aikojen saatossa nauttia suurempaa tukea ja arvostusta kuin kevyen musiikin tekijät. Tilanne on viime vuosina tai vuosikymmeninä kääntynyt osin päälaelleen, mikä on ymmärrettävästi nostanut klassisen musiikin ammattilaiset ja ystävät varpailleen.

Poliitikkojen tulisi nähdä pinnallisen piikittelyn ja toisaalta viisaankin väittelyn lomasta, että jokaisella musiikinlajilla on oma merkityksensä eikä niitä voi asettaa muutoin kuin rinnakkain. Siksi jokainen musiikinlaji ansaitsee tukensa, joka ei voi määräytyä muutoin kuin tapaus- ja tilannekohtaisesti ja vaatii päättäjiltä todellista kulttuurintuntemusta ja ammattitaitoa.

Viestintäministeri Suvi Lindén sai hiljattain aika ronskisti kielteistä palautetta lausuttuaan kesken parhaimman lomakauden muutaman sanasen YLE:n rahoituksesta. Muistaakseni yhtäältä Lindénin olisi haluttu pysyvän kokonaan vaiti keskeneräisine mielipiteineen, toisaalta häneltä olisi toivottu jämerämpää kannanottoa, kolmannelta taholta hänen kannanottonsa tulkittiin liiankin radikaaliksi.

Pääministeri Vanhasen ohjeistukset ministereilleen suiden pitämiseksi supussa keskeneräisistä asioista näyttävät ulkopuolisen silmin jokseenkin omituisilta etenkin, kun viestin oikeinkirjoitus on kuin keskitasoisen alakoululaisen (ellei Vanhanen olisi raitis, moni varmasti tahollaan epäilisi pääministerin kirjoittaneen opastuksensa vähintäänkin muutaman saunaoluen rohkaisemana; näinhän tuppaa tekstiviestikulttuurissamme toisinaan käymään!). Lindénin saama arvosteluryöppy viittaa samaan ilmiöön: Suomessa ei osata keskustella. Kerrankin voin olla Paavo Väyrysen kanssa selkeästi samaa mieltä jostakin asiasta. 

Lindénin kanssa olen täysin samaa mieltä siitä, että YLE:n nykyinen rahoitus TV-lupamaksuin on auttamattomasti vanhentunut, epäreilu ja typerä. Lindén ei vielä ollut päättänyt kantaansa siitä, mikä olisi rahoitukseksi paras vaihtoehto. Miksi hänen olisi pitänytkään? Ehkei hän ylipäänsä ole kysymyksessä maamme paras asiantuntija, ehkä hän haluaa rauhassa kuunnella itseään viisaampia, ehkei hän näe vielä kiirettä naulita kantaansa. En minäkään osaa missään nimessä kertoa parasta vaihtoehtoa, hyvänen aika, minähän olen opettaja ja harrastelijamuusikko! Mutta saan kai silti pohdiskella asiaa ääneen ja aivan samoin saa mielestäni ministerikin. Ja kun kerran olemme kantamme valinneet, voimme vielä vaihtaakin sitä saatuamme asiasta tarkempaa tai uudempaa tietoa.

Toivon lisää keskeneräistäkin pohdiskelua julkisuuteen. Välillä löpinääkin, mitä siitä, mutta ei ainakaan paluuta vaikenemiskulttuuriin, jossa avoimuus nähdään pelkkänä naiiviutena ja omaa täydellisyyttä pidetään yllä kieltäytymällä keskustelemisesta. "Jos on poliitikkona hirveän tarkka lausumisistaan, ei sano oikeastaan yhtään mitään", Lindén sanoo Hesarin NYT-liitteen haastattelussa ja on mielestäni ihan oikeassa.  

Hesarin Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan 56 prosenttia täysi-ikäisistä pääkaupunkiseutulaisista on sitä mieltä, että alle 15-vuotiaille nuorille pitäisi säätää kotiintuloajat. Kaupunkien välillä oli hienoisia eroja, puolueiden kannattajien välillä selkeitäkin. Siinä missä kepun ja demarien kannattajista yli 60 prosenttia kannatti kotiintuloaikoja, vihreistä löytyi vastustajia lähes saman verran.

Hesarin haastattelemat nuoret olivat lähes yksituumaisesti rajoitusten kannalla. Ymmärrän heitä erinomaisesti, kun muistelen omaa teini-ikääni. Oli jatkuvaa taiteilua neuvotella toisaalta omien vanhempien ja toisaalta kavereiden suuntaan, mikä olisi sopiva aika lähteä kotiin. Parhaalla kaverillani ei kotiintuloaikoja juuri ollut (ja tästä huolimatta tai ehkä juuri tästä johtuen hän yleensä lähti kotiin viimeistään samanaikaisesti meidän muiden kanssa ja oli kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa), minulla taas oli tiukat mutta aika myöhäiset ajat. Tärkeintä ei tietenkään ollut se, että kadulla oltiin mahdollisimman pitkään, vaan se, että kadulla oltiin samanaikaisesti muiden kanssa. Monesti olisin varmasti mieluusti lähtenyt kotiin paljon takarajaa aikaisemminkin, mutta koska sosiaalisen statuksen säilyttäminen on 14-vuotiaalle rankkaa ja äärimmäisen tärkeää työtä, ei kotiin kannattanut lähteä yhtään muita aikaisemmin.

Mitään rajoituksia en kannata, mutta suosituksia vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin. Vanhemmat voisivat toki sopia keskenäänkin lapsilleen yhteisistä kotiintuloajoista ja tarvittaessa hakemisista ja yöpymisistä, mutta aina vanhemmat eivät vaikkapa muuttojen takia tunne toisiaan tai eivät muista syistä koe mukavaksi olla suorassa yhteydessä toisten vanhempien kanssa. Siksi ei olisikaan hullumpaa, että kaikilla olisi ainakin tiedossa suositukset, joita kyllä uskoisin aika monenkin noudattavan. Selkeimpiä ongelmatapauksia tällä ei varmaankaan tavoitettaisi, mutta aivan tavallisen nuoren ja hänen vanhempiensa elämää se saattaisi kylläkin helpottaa ja hyvinkin myös vähentää alkoholin kanssa läträämistä. Rajoituksia puoltavia vanhempia en tässä lähtisi missään nimessä syyllistämään.  

Loman tunnistaa siitä, että on tavallista enemmän aikaa lukemiselle, elokuville ja musiikin kuuntelulle. Ja juoksemiselle myös. Parin viime viikon aikana olen nauttinut esimerkiksi elokuvista Salaam Bombay! (Mira Nair) ja Don Juan DeMarco (Jeremy Leven) sekä romaaneista Kolmastoista lapsi (Virpi Hämeen-Anttila) ja Kimpassa (Anna Gavalda). Näiden romaanien parasta antia on mielestäni erilaisten perhemuotojen kuvaus ilman sen kummempaa sentimentaalisuutta ja kuitenkin aiheeseen ja sen toisinaan harvinaislaatuiseenkin värikkyyteen syvällisesti paneutuen. Yhteisöllisyys on jees ja muodoiltaan mitä vain. Tärkeintä on välittäminen, huolenpito, rakkaus.

Pori Jazz on siitä(kin) mukava festivaali, että siellä pääsee aitoon festaritunnelmaan sellainenkin, joka ei muutoin (enää) välitä kokea kaikkia suomalaiselle festarille tyypillisimpiä ominaisuuksia vaikkapa liikaa humaltuneista teineistä ylitse pursuaviin bajamajoihin. Toisinkin kuulee toki väitettävän, mutta ainakin itse vietin jälleen harvinaisen onnistuneen kesäviikon entisen kotikaupunkini lopulta aurinkoisissakin jazztunnelmissa.

Suomen tuoreehkoon hallitusohjelmaan kirjatut kehityspoliittiset tavoitteet eivät huimaa päätä ainakaan kehitysyhteistyömäärärahojen osalta. Hallitus sitoutuu tavoittelemaan YK:n suosittelemaa 0,7 prosentin (BKT:sta) määrärahaa, mutta tavoitetta ei kiinnitetä minkäänlaiseen aikatauluun. YK:n suositus sisältää kuitenkin myös aikataulun, joka täyttyy nykyisen hallituskauden aikana. Maaginen 0,7 prosenttia tulisi saavuttaa vuoteen 2010 mennessä, ja Vihreiden periaateohjelma kehottaa Suomea seuraamaan muiden Pohjoismaiden esimerkkiä ja nostamaan määrärahan 1 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä.

Hesarissa on viime päivinä keskusteltu sekä avun määrästä että laadusta. Joidenkin mielipiteiden mukaan laadusta on viime vuosina tingitty määrästä jankkaamisen kustannuksella. Kun laatua kohennetaan, ei määrän kasvattamisesta ole niin väliksi. Tosiasia on kuitenkin se, että myös kehitysavun laatuun on kiinnitetty paljon huomiota, ja myös jatkossa näin tulee toimia. Valtiot muuttuvat ja kehittyvät itsenäisesti ja ympäröivän maailman mukana, ja avun laadun tulee aina olla sidoksissa kyseiseen poliittiseen tilanteeseen ja ajankohtaan. Ei ole viisasta poissulkea mitään auttamisen muotoa. Jollekin valtiolle suora budjettituki on erittäin toimiva auttamisen muoto, toiselle projektikohtainen apu sopii paremmin. Julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin hankkeet täydentävät toisiaan.

Hallituksen olisi pitänyt sitoutua YK:n tavoitteeseen. Tavoitteesta lipeämisen osalta hallitusohjelma on rehellinen pettymys, sillä laatu ei aina korvaa määrää. Myöskään imagokysymyksenä kehitysyhteistyömääräraha ei ole mitätön. Hyvääkin hallitusohjelman kehityspoliittisista tavoitteista toki löytyy: Suomi "tukee" ja "osallistuu" monenlaisissa hyvissä pyrkimyksissä sekä esimerkiksi "painottaa kehityspolitiikassaan aiempaa vahvemmin ympäristö- ja ilmastokysymyksiä, kriisien ennaltaehkäisyä sekä rauhanprosessien tukemista". Ei mitenkään hullumpaa.

Sain päätökseen Rosa Meriläisen pamfletin Puheet ovat tekoja. Olisi kieltämättä ollut viisasta lukea kirja jo ennen eduskuntavaaleja, mutta minkäs teet, aika ei riitä kaikkeen ja valintoja on tehtävä, enkä viime kädessä tiedä, olisiko kirjan lukeminen muuttanut minua tai vaalikampanjaani tuolloin suuntaan tai toiseen. Teksti on joka tapauksessa niin sujuvaa, että lasken kirjan jopa aika leppoisaksi kesälukemistoksi, ainakin niille, joiden ajattelu yhtyy varsin suurelta osin Rosan kanssa.

Aika usein huomaan ihailevani kolmikymppisiä ja nuorempiakin, jotka tuntuvat tietävän kaikesta kaiken ja omaavan jollakin päällepäin järkevällä tavalla perustellun mielipiteen asiasta kuin asiasta. Usein nämä ovatkin tehneet poliittista tai kansalaisjärjestötyötä jos eivät koko ikäänsä niin ainakin vuosikaudet. Yritän muistuttaa itselleni, että myös muunlainen elämänkokemus voi rikastuttaa sekä poliitikon että kenen tahansa muun työntekijän ajatusmaailmaa. Monesti se, että on kokenut tai nähnyt jotain, on jopa aika paljon hedelmällisempää kuin se, että on lukenut tai kuullut jotain. Lisäksi kaunopuheisuuteen voi oppia, politiikan kieli on oma kielensä, jonka omaksumista ei ehkä ole minkäänlaista syytä kiirehtiä, lähinnä kai päinvastoin.

Joka tapauksessa Rosa on terävä tyyppi ja hänen pamflettinsa täyttä asiaa. Jo ennen vaaleja lukemani Oras Tynkkysen pamfletti Vihreä on kasvun väri on samoin erinomainen opus joko kesälukemiseksi tai muuten vain. Jos naistenlehti kysyisi minulta, minkä kirjan pariin palaan yhä uudelleen, voisin mainita Oraksen kirjan, syytä ainakin olisi. Muutoin jätän kirjan lukemisen tai elokuvan katsomisen mieluiten yhteen kertaan, jolloin elämys säilyy raikkaimpana.