Monen bloginkirjoittajan kotisivuilta löytää nykyisin listoja kirjoittajan suosikkilevyistä, -kirjoista ja -elokuvista. Listat ovatkin usein mielenkiintoisia ja ainakin itse seuraan niitä ilokseni, siksi paljon ne kertovat suosittelijastaan. Itse en kuitenkaan rohkenisi ryhtyä moiseen. Hyvänen aika, jo lukemalla näitä aika ajoin väkertämiäni blogeja oppii kuka tahansa tuntemaan minut aivan liian hyvin siihen nähden, ettei tosielämässä tunne minua ollenkaan tai vain hyvin vähän. Jos vielä ryhtyisin paljastamaan sivuillani levy- ja kirjahyllyni aarteet tai elämääni oleellisesti vaikuttaneet elokuvat, voisin kai samantien avata vaatekaappini ja päiväkirjanikin. Pienen myönnytyksen annan kuitenkin siinä, että haluan jälleen kertoa muutamalla sanalla parista viime viikkoina katsomastani hyvästä tai erinomaisesta leffasta.

No niin, yksi paljastus heti alkuun:olen ihan koukussa Woody Allenin leffoihin. Näistä katsoin viimeksi elokuvan Manhattan. Elokuvan pääroolissa ohjaaja esittää turhautunutta televisiokäsikirjoittajaa, joka etsii esikoisromaanilleen suuntaa edistymättä aikeissaan. Nuoren seurustelukumppaninsa lisäksi hän viettää aikaansa parhaan ystävänsä rakastajattaren kanssa, johon houkutuksille altis juutalaismies tietysti ihastuu. Rakastan Allenin terävää dialogia, tilannekomiikkaa, nopeutta, sarkasmilla verhoiltua positiivisuutta (tai toisinpäin) ja epäsovinnaisuutta. Manhattan on erinomainen elokuva.

Realistisista työläiskuvauksistaan tunnetuksi tulleen brittiläisen Ken Loachin ohjaamassa Hellässä suudelmassa keskitytään kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan nuoren aikuisen rakkaustarinaan. Pakistanilaissyntyinen Casim (Atta Yakub) tapaa irlantilaissyntyisen katolisen koulun opettajan Roisinin (Eva Birthistle) Skotlannin Glasgow’ssa, pari rakastuu ja päättää muuttaa yhteen, mitä kummankaan lähiyhteisö ei pysty hyväksymään. Aihe saattaa tuntua kuluneelta, mutta en ainakaan itse muista suoralta kädeltä nähneeni vastaavaa tarinaa valkokankaalla, ja varsin hienosti ja laajalla perspektiivillä Loach onnistuu teemaa elokuvan ajoittaisista ja pahanlaisistakin heikkouksista (siirappisuus, ennalta-arvattavuus, epätasaiset näyttelijäsuoritukset) huolimatta lähestymään. 

Itävaltalaisen Michael Haneken ohjaus Elfriede Jelinekin romaanista Pianonopettaja ei ole erinomainen elokuva sekään mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tarinan juoni on nimittäin varsin kiinnostava ja elokuvan näyttelijät loistavia. Pääosissa esiintyvät pianonsoitonopettaja Erikaa näyttelevä Isabelle Huppert ja tämän nuorta oppilasta näyttelevä Benoit Magimel. Jokseenkin mielenvikaisen ja jossakin määrin sadistisen äitinsä kanssa asuva Erika pakenee ahdistustaan pornon maailmaan. Kun lahjakas ja komea oppilas alkaa vietellä Erikaa, paljastuu pianonopettajan fantasiamaailman kieroutuneisuus pikkuhiljaa ja lopulta karmaisevalla tavalla. Elokuvasta puuttuu "se jokin", mutta oikeasti syvällisellä tavalla se pureutuu vaikeaan aiheeseensa.

Neil Jordanin Crying Gamen olen nähnyt kolmeen kertaan, ja joka kerta häikäistyn elokuvan kauneudesta, älykkyydestä, lämmöstä, uskomattomasta tarinasta, kertakaikkisen tasapainoisesta ohjauksesta, valtavan hienoista näyttelijäntöistä, sanalla sanoen elokuvan täydellisyydestä. Juonesta on vaikeaa kertoa paljastamatta samalla liikaa tarinan todellisesta punaisesta langasta, elokuva on yksinkertaisesti pakko nähdä.

Tämä kirjoitus on tarkoitettu ensisijaisesti naisille ja toissijaisesti niille miehille, joita heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä asiat kiinnostavat joko ekologisessa mielessä tai ylipäänsä. Tirkistelijät menkää matkoihinne, teille tällä tekstillä ei ole mitään tarjottavaa. Aiheena on nimittäin kuukautiskuppi.

Kuukautiskuppia käytettiin jo 1930-luvulla, mutta vasta viime vuosina se on saavuttanut laajempaa suosiota yhä useampien naisten alkaessa vaatia kuukautissuojaltaan paitsi luotettavuutta myös kestävyyttä ja miellyttävyyttä. Kuukuppi on luonnonkumista tai silikonista valmistettu pieni kuppi, joka asetetaan kuukautisten ajaksi emättimeen. Vuoto kerääntyy kuppiin, joka tyhjennetään ja puhdistetaan tarvittaessa. Kuppi kestää käytössä useamman vuoden, joten sen käyttö on sekä ekologisesti että taloudellisesti erittäin järkevää.

Moni hygieniahysteerikko kavahtaa ajatustakin kestokuukautissuojasta ja pysyttelee visusti kertakäyttökuluttajana tietämättä mitään siitä helppoudesta ja kätevyydestä, jonka kuukuppi tarjoaa. Monelle tällaiselle naiselle ihmiseritteet ovat kauhistus, joista he pysyttelevät niin kaukana kuin mahdollista, joskin suuri rakkaus tai lapsen syntymä saattavat muuttaa heidän näkemyksiään pysyvästikin. Kuukupin kohdalla hygienian ystävän ei kuitenkaan kannattaisi antaa ennakkoluuloilleen valtaa ja säikähtää ennen tähän ihmekapistukseen tutustumista. Juuri tämän siistimpää ei tämä naisen elämään lähes välttämättömästi kuuluva puuha nimittäin voi olla.

Kuukautiskupin vannoutununeena käyttäjänä olen valmis suosittelemaan sitä jokaiselle naiselle, joka haluaa elää kuukautistensa aikana mahdollisimman normaalia elämää ja olla kuluttamatta asiaan yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa. Paljon hyödyllistä tietoa löytyy esimerkiksi osoitteesta http://www.kuukuppikunta.net/index.php. 

Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren herättelee tuoreessa pamfletissa keskustelua puolueiden ja demokratiamme tilasta sekä siitä, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan politiikasta uudelleen. Hänen näkemyksensä mukaan kansalaisten on vallattava puolueet takaisin itselleen. Kaksi vuotta sitten puolueeseen liittynyt kansalaisjärjestöaktiivi haluaa aktiiviset ja luovat nuoret ihmiset mukaan poliittisiin liikkeisiin siten, että välimatka vallan norsunluutorneista ruohonjuuritasolle pienenisi oleellisesti ja yhä enemmän ihmisiä voisi kiinnostua sekä polittiisesta toiminnasta että sen seuraamisesta ja siihen osallistumisesta ylipäänsä. Tämä vahvistaisi demokratiaa, joka toisinaan vaikuttaa vain kuolinkamppailuaan käyvältä sanavanhukselta kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä pölyttyvässä sivistyssanakirjassa.

En haluaisi enää tässä vaiheessa ottaa esille tapaus Kanervaa, mutta koska kirjoittelen blogiini hävettävän harvoin ja koska tapaus on kuitenkin herättänyt minussa joitakin ajatuksia, kirjaan niistä muutaman tähän ja yritän sitten lakata miettimästä koko juttua. Jokaisella meistähän tuntuu olevan jokin mielipide tapahtuneesta - puolesta, vastaan tai jotain siltä väliltä - ja paljastan tässä nyt lyhykäisesti omani.

Ensinnäkin minua ovat ärsyttäneet umpimoralistiset väitteet, joiden mukaan Kanerva on valehdellut (samoin kuin pääministeri Vanhanen omassa episodissaan) ja siksi pakotettu eroamaan. Ihminen, joka valehtelee kerran, valehtelee toisenkin kerran ja on yhtä kuin epäluotettava, eikä sillä ole mitään merkitystä, millaisesta asiasta on kyse; ulkoministerille tällainen käytös ei joka tapauksessa ole soveliasta. Ja katinkontit, sanon minä. On edelleen epäselvää, valehteliko Kanerva todella. Itse uskon, että hän valehteli, mutta aika moni sanavalmis ja järkevä ihminen olisi lausunut hätävalheen vastaavassa tilanteessa, aivan kuten pääministerikin omalla tahollaan. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka luotettava tai epäluotettava on omassa työssään, väittäisin.

Toiseksi, tapahtuneen liittäminen kuin itsestään selvästi ajankohtaiseen keskusteluun seksuaalisesta häirinnästä tai laajemminkin tasa-arvosta on mielestäni arveluttavaa tai jopa väärin. Kysymyksessä oli toki vanhahko mies, joka ilmiselvästi kärsii addiktiosta naisiin ja ehkäpä juuri nuoriin ja tiettyä muottia edustaviin naisiin, mutta kyllä minun on hirvittävän vaikeaa nähdä tanssija Tukiainen minkäänlaisena uhrina tässä tilanteessa. Jos Kanerva jostakin käsittämättömästä syystä olisi lähetellyt minulle vastaavanlaisia viestejä, olisin itsekin saattanut vastata flirttaavaan tyyliin takaisin enkä kokenut viestejä sen kummemmaksi vakavaksi häirinnäksi. Totta puhuen 200:nnen viestin kohdalla siltä olisi varmaan jo tuntunutkin ja itse asiassa hyvin paljon aiemminkin, mutta onhan meitä naisiakin moneksi.

Kolmanneksi, ymmärrän kyllä puolueenjohtaja Kataistakin hänen ilmeisesti varsin äkkinäisestä mielenmuutoksestaan erottaa pidetty ja taitavaksikin kehuttu ulkoministeri ja ehkä ystäväkin. Tilanteessa, jossa tapahtuneesta on jo paisunut lähes joka maailman kolkkaan ulottunut pulla tai suurempikin piiras (tämänkin voi toki kyseenalaistaa; ainakaan itse en ole viime viikkoina kovin monta ulkomaista lehteä selaillut), oli puheenjohtajan oman uskottavuutensa kannalta käytännössä pakko ehdottaa puoluetoverinsa eroa, oli tämä sitten kaikkien sääntöjen mukaista tai ei. Ja ah, kuinka hienosti hän tämän tehtävän hoitikaan, niin luonnollisesti ja aidosti (tässä yhteydessä en voi olla käyttämättä tätä poliittisen keskustelun pahasti tahraamaa kaunista sanaa) sanansa tuskallisen hitaasti valiten ja silmänsä kyyneleistä kostuen. Eikä tämän lauseen perässä ole oikeasti minkäänlaista hymiötä tai muuta vihjailevaa lopetusmerkkiä, vaan olen ihan tosissani, kuten aika usein muulloinkin.

Kristillisen lähimmäisenrakkauden käsitteen ilmeisen hyvin sisäistäneenä olen Kanervan puolella (käyttäisin mielelläni sanaa "homofiili", ihmisystävä, mutta sen kaiku on kielessämme mielestäni harmillisella tavalla seksuaalinen): kaikilla meillä on addiktiomme, mutta niin kauan kuin niillä ei aiheuta harmia muille (toki Kanervan tapauksessa ainakin elämänkumppani hyvin todennäköisesti on tuntenut aika suurtakin harmia) ja työtehtävätkin hoituvat mallikkaasti, ei meidän nähdäkseni tule ristiinnaulita ihmisiä niiden perusteella. Kataisenkin puolella olen: olisin tehnyt itse aivan samoin. Eniten olen kuitenkin sellaisen yhteiskunnan ja poliittisen kulttuurin puolella, jossa poliitikollakin saa olla yksityiselämä, josta median ei tarvitse kirjoittaa heti ensimmäisenä, kun siitä pienen vihin saa. Nykytilanteessa yritän valitettavasti imeä julkisuusoppini Keskustan Paula Lehtomäeltä, joka näyttää ymmärtäneen, ettei toivomani kaltaiseen kulttuuriin ole paluuta. 

Mein Gott, minkä keskustelun saimmekaan aikaiseksi Iltalehden nettisivuille, joilla uutisoitiin Länsi-Vantaan Vihreiden kannanotto viikoittaisesta kasvisateriasta Vantaan kouluissa, päiväkodeissa ja muussa kaupungin järjestämässä ruokailussa. Puheenvuoroja oli äsken jätetty 852, ja puheenjohtajana olen saanut myös useita henkilökohtaisia yhteydenottoja. Ohhoh.

Vaikka keskustelun määrä herätti minussa hetken kauhua, olen sittemmin toki vain tyytyväinen, että esille nostamamme ajatus on saanut ihmiset pohtimaan kasvissyöntiä yleisemminkin. Harmillista on vain se, että lihansyöjien (tässä yhteydessä tarkoitan termillä näitä henkilöitä, joiden mielestä yksikin "pakollinen" kasvisateria viikossa on liikaa) argumentointi on ainakin toistaiseksi ollut lähes kautta linjan kovin tunteikasta, faktat täysin sivuuttavaa ja osin jopa epäasiallista. Keskustelussa tuntuu unohtuneen, että ehdotamme ainoastaan yhtä viikoittaista kasvisateriaa, emme suinkaan täydellistä siirtymistä kasvisruokailuun kunnallisessa ruokailussa. Emme myöskään ole kieltämässä maitotuotteiden tai munien tarjoamista kasvisaterian yhteydessä. Moni keskustelija tuntuu olevan kokonaan tietämätön siitä, että termillä "kasvissyöjä" tai "vegetaristi" tarkoitetaan useimmiten juuri sellaista henkilöä, joka ei syö lihaa eikä kalaa mutta kylläkin maitotuotteita ja munia. "Vegaaniksi" taas kutsutaan henkilöä, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita.

Monesti kuulee väitteitä, että Vihreät ovat jotenkin naiiveja ja lapsellisia yksilöitä, jotka suhtautuvat asioihin tunneperäisesti ja idealistisesti. Olen täsmälleen toista mieltä. Monissa asioissa, kuten nyt suhtautumisessa kasvisruokailuun, Vihreät ovat edelleen altavastaajia konservatiiviselle enemmistölle ja joutuvat siksi perustelemaan väitteensä monin kerroin tarkemmin ja objektiivisemmin kuin enemmistön edustajat, joilta moni sallii epämääräiset heitot tyyliin "kasvissyöjät kuolevat lihansyöjiä nuorempina" tai "kasvisruokaa syövät lapset ovat heikkoja, kalpeita, aneemisia ja sairastelevia".

Tässä yhteydessä en voi taaskaan olla viittaamatta kansanedustaja Oras Tynkkyseen, jonka idealistinen elämäntapa saattaa herättää joissakuissa ylimielistä väheksyntää mutta jonka jokainen argumentti on perusteltu sellaisilla kivenkovilla faktoilla, että luu menee monellakin väittelijällä kurkkuun. Eikä hän sittenkään ole mikään täysin ainutlaatuinen poikkeus viherkansan keskuudessa, vaan monellakin meistä järki ja tunteet elelevät ihan sopuisasti samassa päässä.  

Kävin eilen pitkästä aikaa Oopperassa. Valintani oli Kaija Saariahon Adriana Mater, johon libreton on kirjoittanut Amin Maalouf ja jonka on ohjannut Peter Sellars, molemmat Saariahon luottokollegoja. Kapellimestarina hääräsi minulle entuudestaan tuntematon espanjalainen Ernest Martínez Izquierdo. Päärooleissa esiintyivät Monica Groop, Pia Freund, Jyrki Korhonen ja Tuomas Katajala.

En ole nähnyt Saariahon Kaukaista rakkautta kuin muutaman televisioidun pätkän verran, siksikin olin varsin utelias sekä kuulemaan että näkemään suomalaisen nykyoopperan kiistatonta johtotähteä. Ja kyllä, oopperan toisinaan jopa futuristisen moderni mutta samalla myöhäisromanttisen elokuvallinen ja suhteellisen helposti lähestyttävä musiikki yhdistettynä lähes runollisen kauniiseen librettoon vangitsi sillä tavalla totaalisesti, että ainoastaan hiukan venytetyn tuntuista lopetusta (luultavasti lopetus tuntui venytetyltä ainoastaan siksi, että mieleni alkoi kiinnostua luvattoman paljon Vltavan ruokalistasta, jonka pariin tiesin pääseväni hyvässä seurassa heti oopperan jälkeen; vuohenjuustosalaatin lämpimät punajuuret maistuivat itse asiassa erittäinkin herkullisilta ja sopivat yhdistelmään erinomaisesti ja sopivan yllättävästi) lukuunottamatta ajatukseni ei juuri hetkeksikään karannut entisen Jugoslavian sodan ulkopuolelle.

Toisaalta, ehkä valitettavastikin näin. Ooppera oli nimittäin kauneudestaan huolimatta hyvin raskas. Libretossa tapahtuu vähän, ja enin aika vietetään mielen synkimmissä syvyyksissä ja osin alitajunnan tasolla. Tummaa mielenmaiseman luotausta tukee upea lavastus ja valaistus. Oopperan tekijöillä lienee ollut paljonkin sanottavaa teoksessaan ja sen toteutuksessa, mutta viimeiseksi minua jäi pohdituttamaan ajatus sodan addiktoivuudesta ja siitä irti päästämisen vaikeudesta. Sotatila on yksilöä  ja yhteiskuntaa järisyttävä kokemus, jonka päätyttyä arkeen palaaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sama pätee perinteisempiin riippuvuuksiin: niiden yksilössä aikaansaamat sekä psyykkiset että fyysiset tunnetilat ovat toisinaan niin voimakkaita, että riippuvuudesta vieroittuneenakaan yksilö ei voi olla noista kokemuksista koskaan täysin vapaa. Siksi moni addikti on aina addikti, oli hän sitten vapautunut riippuvuudestaan tai juuri edellä mainitusta syystä kyvytön ja haluton irroittautumaan siitä. 

Orkesteri soitti mainiosti, kuorokohtaukset olivat paitsi hyvin laulettuja myös taiturillisesti ja harkiten kirjoitettuja. Lisäksi laulajat pärjäsivät hienosti. Adrianan rooli on kuin kirjoitettu (saattaapi näin ollakin) Monica Groopin herkälle, taipuisalle ja kertakaikkisen kauniille mezzosopraanolle. Pia Freund yllätti positiivisesti. Monen sopraanon ääni itsessään ei ole aina kovin kaunis, Freundin voimakas sopraano sen sijaan on (tässä on toki pitkälti kysymys henkilökohtaisista mieltymyksistä). Nuorta tenoria Tuomas Katajalaa en ollut aiemmin kuullutkaan. Myös hänen tenorinsa on hyvin kaunis, kuulas, notkea ja nuorekas ja sopi rooliin erinomaisesti. Kun hän vielä saa lisää voimaa ääneensä, saattaa meitä ilahduttaa seuraavien vuosikymmenten ajan harvinaisen nautinnollinen tenori. Jyrki Korhosen basso jäi heikoimmalle. Hänen roolihenkilönsä Tsargo on toki kuolemaa tekevä juopporetku, mutta entisenä valtaa janonneena ja saaneenakin mahtimiehenä olisin halunnut kuulla muutakin kuin huokoista ja aika ajoin väkinäisenkin tuntuista puskemista.    

Suomen mieslaulajien joukkue ei tällä hetkellä loista taidokkuudellaan tai menestyksellään. Joskus jo ajattelin, että vika onkin minussa, kun naislaulajana arvioin miehiäkin jotenkin feminiinisen mittapuun mukaan. Näin ei kuitenkaan ollut. Kuuntelin muutama päivä sitten armoitetun tenorin Thomas Quasthoffin esittämiä Schubertin klassikkoja (Winterreise, Die schöne Müllerin...) enkä voinut kuin sydän pakahtuneena ihailla ihmisäänen mahdollisuuksia tavoittaa upeasti kirjoitetun tekstuurin avulla jotain arkea suurempaa.   

Meillä sairastettiin antaumuksella ja luterilaiseen työmoraaliin soveltuvasti luonnollisesti koko talviloma. Yksitoista päivää neljän seinän sisällä on saavutus, johon harva kykenee ainakaan useita kertoja vuodessa.

Loputtomalta tuntuvan sairastelun aloitti lapsille puhjennut, sinänsä hyvin toivottu, vesirokko toissaviikon puolivälissä. Isä toi uskomattoman näppyläisille lapsilleen mehua, maitoa ja jäätelöä, jotteivät ressukat olisi ainakaan nääntyneet kurimukseensa, ja jatkoi sitten Lapin tuntureille talviloman viettoon (minkä toki erinomaisesti ja ilman minkäänlaista kettuilua ymmärrämme, matkahan oli varattu kuukausia aiemmin). Elintarvikkeiden lisäksi saimme tuliaisiksi ärhäkän talviflunssan, joka keuhkoja raastavan yskän ja desilitroissa mitattavan räkävirran lisäksi helli lapsiamme silmätulehduksella ja ripulilla. Tässä vaiheessa olimme luojan kiitos jo isovanhempien luona Porissa (jonne ystävällisesti veimme tautimme tuliaisiksi - viime vuonna täsmälleen samaan aikaa lahjoitimme vanhemmilleni noroviruksen), ja ehdinpä viettää talvilomani ehdottoman kohokohdan tapaamalla rakkaan ystävättäreni paikallisessa ravintola Callessa, ennen kuin pääsin itse osalliseksi flunssan riemuista. Muutenhan tilanteessa ei olisi ollut mitään erityisen musertavaa, mutta kun valvottuja öitä alkoi olla takana jo viikon verran, oli suoraan sanoen kohtuutonta juosta itsekin jokseenkin puolikuntoisena monta kertaa ympäri taloa milloin vettä milloin nenäliinaa hakemassa, rauhoitella minuuttitolkulla samanaikaisesti yskiviä ja parkuvia nassikoita ja sitten nukutella niitä toista tuntia keskellä yötä, kun uni ei yskän jälkeen enää tahdo tullakaan. Edellisten tautien kautta päädyimme tällä viikolla lopulta esikoisen (elämän ensimmäiseen) keuhkokuumeeseen.

Kun oma tautini tuntui siirtyneen poskionteloihin, kaivoin nopeasti esille netikannuni. Posliinisen kannun nokka olikin muutossa katkennut, eikä puuttuvaa palaa enää löytynyt. Siispä kannu kierrätykseen ja apteekkiin uutta hakemaan. Onneksi ymmärsin tarkistaa posliinille oikean jäteastian, se on nimittäin sekajäteastia eikä missään nimessä esimerkiksi lasinkeräysastia. Uusi, muovinen kannu toimii onneksi moitteettomasti sekin, ja tällä hetkellä taistelen vimmaisesti nenääni huuhtoen poskiontelotulehdusta vastaan, toki tarvittaessa valmiina myöntämään, että joskus ainoa oikea lääke löytyy lääkärin kirjoittamasta reseptistä (muutama päivä sitten tohtori oli sitä mieltä, että lääkitys on turha ja että minun tulee jatkaa luomutaisteluani).

Neti- eli nenänhuuhtelukannulla huuhdellaan nenäontelot laskemalla kannusta kädenlämpöistä miedosti suolattua vettä toiseen sieraimeen, josta vesi kulkeutuu toisen sieraimen kautta ulos. Sama toistetaan päinvastoin. Ylähengitystiet puhdistuvat ja tukkoisuus helpottuu. Operaatio voidaan toistaa tarvittaessa useita kertoja päivässä, mitään haittaa siitä ei ole. Länsimaiseen lääketieteeseen vihkiytyneet suomalaiset lääkärit suosittevat nykyisin kannun käyttöä varsinkin allergioiden, astman ja poskiontelotulehdusten riivaamille kansalaisille.

Hankkiessani ensimmäisen kannuni, joka myös sarvikuonona tunnetaan, yli kymmenen vuotta sitten sain osakseni runsaasti hämmästystä, jopa kauhistusta, ehkä sääliä ja varmasti aika paljon mielenkiintoakin. Nykyisin kannu löytyy monen insinöörin tai muun teknokraatin kylpyhuoneen vakiovarusteista. Jos kannu yksinään ei kuitenkaan riitä parantamaan ärtyneitä poskionteloita, sain fiskarsilaiselta puoskariystävältäni vielä seuraavat kaksi ohjetta: Carmolis-tippojen höyryhengittely ja piparjuuritahna harsoliinassa poskien päällä (atoopikot varmistakoot, ettei tahnaa ole liikaa tai että kangasta on riittävästi, jottei iho saa liikaa ärsytystä). Yleensä hänen ohjeensa tepsivät mitä mainioimmin. 

Kotinurkillani Vantaan Kartanonkoskella on tänä viikonloppuna kokoontunut Vihreiden puoluevaltuuskunta, joka lanseerasi tänään Vihreiden kunnallisvaaliohjelman. Ohjelma keskittyy kolmeen teemaan: ilmastovastuu, valinnanvapaus ja oikeudenmukaisuus.

Kunnilla on merkittävä rooli päästöjen vähentämisessä, sillä käytännössä lähes kaikki päästöt syntyvät kunnissa. Valinnanvapaus taas ei voi kuulua pelkästään porvaripuolueiden sanavarastoon, vaan tulee nähdä kuntalaisen perusoikeutena monenlaisiin ja joskus yksilöllisiinkin palveluihin, joista kunta on tuotantotavasta riippumatta vastuussa. Oikeudenmukaisuuden nostaminen yhdeksi pääteemaksi tuntuu erityisen perustellulta aikana, jolloin perinteiset yhteiskuntarakenteet rapisevat esimerkiksi maahanmuuton ja erilaisten perhe- ja asumismuotojen lisääntyessä ja tarvitaan sekä suvaitsevaisuutta että uudistuksia sosiaaliturvaan.

Mutta onko Vihreillä enää syytä nostaa ilmastonmuutosta kuntavaaliteemojen kärkeen, kun kolme valtakunnallisesti suurinta puoluetta tuntuu nykyisin pitävän asiaa esillä jatkuvasti ja olevan aiheesta välillä vähintäänkin riittävän tohkeissaan? Ovatko Vihreät todella tehneet itsensä tarpeettomaksi? Lempiargumenttini tähän on seuraava, jonka alkuperäistä lausujaa en valitettavasti muista: Eihän matematiikanopettajankaan työ lopu siihen, kun hän on saanut opetettua lapsille yhteen- ja vähennyslaskun, vaan seuraavaksi siirrytään kerto- ja jakolaskuihin tai vaikkapa yhtälöihin.

Jokaisen puolueen on syytä pitää ilmastovastuuta esillä. Vastuu on toki myös yksittäisillä ihmisillä mutta ennen kaikkea lainsäätäjillä, joiden tulee sekä kepein että porkkanoin mutta johdonmukaisesti ja äärimmäisen pikaisesti ohjata ihmisiä muuttamaan kulutustottumuksiaan nykyistä ympäristöystävällisemmiksi. Vihreitä tarvitaan edelleen nostamaan esille myös esimerkiksi energiankulutuksen vähentäminen, jota suuret puolueet ovat aiheena toistaiseksi vältelleet ja tuskin lempilapsekseen hetkeen ottavatkaan, vaikka syytä olisi.

Henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että Oras Tynkkysen valinta pääministeri Vanhasen energiapoliittiseksi neuvonantajaksi on Vihreiden hallitukseen menon lisäksi viime aikojen suuria vihreitä poliittisia voittoja. 

Kansanedustaja Mikko Alatalo on julkaissut uuden kantrilevyn. Tiedotteen mukaan toiset kirjoittavat ajatuksistaan kirjoja, toiset lauluja, ja eduskunnassa jos jossakin kuultaneen ajatuksia laidasta laitaan. Niiden pohjalta lienee vaivatonta koota tarinoita kansien väliin luettavaksi tai kuunneltavaksi.

Oli miten oli, Vihreän Langan toimittaja Jukka Vahti arvelee albumin laulujen käsittelevän politiikkaa korkeintaan ruohonjuuritasolla, laulujen nimiä kun ovat esimerkiksi "Kaikki tekevät sitä mielellään" ja "Äidin pitää päästä nollaamaan". Näin tosiaan voisi ajatella, ja ainakin Iltalehden ärhäkkä kolumnisti Jyrki Lehtola kuittailee Alatalolle tämän tuoreesta saavutuksesta kohtalaisen tylysti.

Hyvänen aika, antaa sedän tehdä lauluja, oli hän ammatiltaan sitten kansanedustaja tai mitä tahansa muuta! Viime aikoina(kin) on käyty keskustelua siitä, kuinka perusteellisesti kansanedustajan tai muun poliitikon tulisi työhönsä uppoutua. Puheenvuoroissa on oltu vuorotellen sekä sitä mieltä, että edustajan olisi totta vieköön keskityttävä tärkeään työhönsä ja unohdettava kaikenlainen muu aikaavievä puuhastelu hänelle siunatun neljän vuoden rupeaman ajaksi, että toisaalta kehotettu poliitikkoa elämään keskivertokansalaisen perusarkea pestinsä aikana, jottei lainsäädäntö aivan karkaisi maija- ja mikkomeikäläisten elämän ulottumattomiin.

Täytyy tosin myöntää, että ainakin itseni on vaikeaa yhdistää laulujen ja politiikan tekeminen edes näissä pienissä kuvioissani Keski-Vantaalla. Olen loppu- ja alkuvuodesta käyttänyt vähäiset yksinolon hetkeni monesti laulujen tekemiseen silläkin kustannuksella, että esimerkiksi blogissani on ollut hiljaista kuin peruskoulunopettajan päiväunissa ja että olen päättänyt luopua jäsenyydestäni Vantaan Vihreiden hallituksessa. Lauluja on kuitenkin syntynyt, ja vaikka pöytälaatikkokirjoittajan on varsin mautonta alkaa tuotoksiaan kehumaan, rohkenen nyt kuitenkin väittää niiden olevan ihan kelvollisia.

Ja laulujen nimistä sitten. Keijut lentää, Joululaulu ystävälle, Perfect Match, ja uusin on vielä hetken ilman nimeä. Ruohonjuuritason politiikkaa, toden totta, ja sitäkin joskus tarvitaan ;).  

Katsoin syksyn aikana suunnilleen yhden elokuvan ja luin korkeintaan yhden kirjan. Masentavaa. Riemu oli sitäkin suurempi, kun joululomalla ehdin istahtaa illalla television ääreen harva se ilta ja nauttia toinen toistaan hienommista tai muuten vain viihdyttävistä elokuvista. Mahtavaa. Tässä muutama sananen katsomistani elokuvista.

Ingmar Bergmanilta katsoin kaksi klassikkoa, Fannyn ja Alexanderin sekä Seitsemännen sinetin. Fannyn ja Alexanderin olin nähnyt aiemminkin mutta unohtanut tunnelmaa ja pappia lukuunottamatta varsin perusteellisesti, ja siksi toinen katselukerta avasi elokuvan aivan uudella ja paljon syvällisemmällä tavalla, ja katselukokemus jouluyönä oli kertakaikkisen koskettava. Bergmanin ihmiskuvaus on vertaansa vailla. Seitsemännestä sinetistä en sitten juuri tolkkua saanutkaan, kunhan ihastelin taiturillista kuvausta, valojen ja varjojen vaihtelua, ja kävin välillä peittelemässä tai pisuttamassa tai viemässä vettä tai nenäliinaa unta odotteleville pienokaisilleni.

Klassikkolinja jatkui Fellinin Amarcordilla ja Brigitte Bardot -söpöilyllä ...ja Jumala loi naisen. Fellini on lempiohjaajiani, voisin katsella hänen elokuviaan loputtomasti. Usein surullisistakin kohtauksista huolimatta hänen elokuvansa jättävät lähes poikkeuksetta hyvän olon, häivähdyksen oivalluksesta elämän tosiasiallisesta kauneudesta. Nino Rotan musiikki sulautuu elokuvan pikkutarinoihin, tunnelmaan ja kuvaukseen saumattomasti. ...ja Jumala loi naisen -elokuvan parasta antia olivat minulle Ranskan etelärannikon hurmaavat maisemat, vaikka kai meistä jokainen katsoo ilokseen myös parikymppisen Bardot'n vastustamatonta flirttiä ja varsinkin hänen täysin siemauksin nauttimaansa tanssia.

Eurooppalaisen elokuvan voittokulku jatkui joululomallani loppuun saakka. Seuraavana oli vuorossa varsin tuntematon, uudehko musiikkidokumenttielokuva Romanien tie, jossa kerrotaan romanialaisten, makedonialaisten, espanjalaisten ja intialaisten romanihuippumuusikkojen yhteisestä Gipsy Caravan -kiertueesta Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten. Kaikki konsertit olivat loppuunmyytyjä, eivätkä syyttä. Ihan uskomaton draivi, istuin kuin naulittu olohuoneemme sohvalla ja harmistuin lähes joka kerta, kun jokin käsittömällä intensiteetillä ja sydänverellä esitetyistä lauluista jätettiin näyttämättä loppuun. Kaikista eniten minua vetävät puoleensa kappaleet, joiden melodiat, harmoniat ja soittimet kuljettavat mielen Lähi-Itään tai Intiaan, joiden hypnoottinen rytmi ei katkea ennen loppua ja jotka humalluttavat niin kiehtovasti ilman tilkkaakaan viiniä.

Espanjalainen elokuva on ollut pitkään lähellä sydäntäni, kiitos Pedro Almodovarin (moni muukin taitaa kiitellä häntä samasta), jolta tällä kertaa esitettiin hänen ehkä vakavin työnsä Huono kasvatus. Almodovarin hillittömään tragikomiikkaan ihastuneena olin hiukan huolissani, viihtyisinkö ohjaajan rehellisesti tummansävyisen elokuvan parissa, mutta huoleni oli turha. Almodovarin elokuvat eivät ole milloinkaan raskaita, eikä niistä irtoa pahaa makua. Lisäksi kauniimpia ja ilmeikkäämpiä näyttelijöitä ei nykyelokuvista juuri muualta löydy. Oikeasti raskas, vaikkakin myös lähes mestarillinen, elokuva on Alessandro Gonzáles Inárritun Amores Perros. Keskittymiseni ei karannut sen parissa juuri sen kauemmas kuin Huonossa kasvatuksessakaan (joka piti minut herpaantumattomasti otteessaan alusta loppuun), mutta katarsis oli kaukana siitä olotilasta, jossa lopulta vaivuin uneen todella tummanpuhuvan elokuvan katsomisen jälkeen.

Katsottuani parin viikon iltoina nämä seitsemän mainiota elokuvaa voin nyt myöntää, että minulla on suoranaisia vaikeuksia laskeutua taas sinänsä suloiseen ja elämänmakuiseen arkeeni, jonka illat täyttyvät jokseenkin täydellisesti ja rutiininomaisesti kodin ja työn monenmoisista askareista ja jossa seuraava elokuva häämöttää jossakin valkovuokkojen tuolla puolen.