Hallitus vahvisti tänään Sipoon rajasiirron. Päätös tarkoittaa, että Helsinki saa haltuunsa noin 30 neliökilometrin suuruisen alueen Lounais-Sipoosta vuoden 2009 alussa ja lisäksi Vantaalta niin sanotun Västerkullan kiilan. Vihreistä ministereistä Tuija Brax oli helsinkiläisenä kaupunginvaltuutettuna jäävännyt itsensä ja Tarja Cronberg äänesti liitoksen puolesta.

Päätös oli ennalta arvattavissa mutta ei sittenkään, lukuisista selvityksistä, kyselyistä ja keskusteluista huolimatta, alkuunkaan ongelmaton. Minun täytyy kyllä ihan rehellisesti sanoa, että jotakin tässä operaatiossa mätti alusta alkaen sen verran pahasti, etten suoraan sanoen olisi toivonut tehdynlaista päätöstä. Moni vihreä on perustellut myönteistä kantaansa liitokseen ekologisin seikoin painottaen tiivistä asuinrakentamista ja joukkoliikenneyhteyksiä. Hyvin monet näistä vihreistä ovat mielestäni lisäksi sydämellisiä ja oikeudentuntoisia ihmisiä. Varmaan Cronberginkin kanta muotoutui pitkälti ekologisten seikkojen valossa, henkilökohtaisesti en ole häntä aiheesta kuullut.

Inhimillisesti ajatellen liitos kuitenkin herättää ärtymystä, vastenmielisyyttä ja surua. Eihän näin saa toimia. Tämän jälkeen mikä vain tuntuu olevan mahdollista, vielä vääremmältäkin tuntuvat asiat. Oma oikeudentuntoni sanoo, että asia olisi pitänyt ratkaista toisin. Asuntorakentaminen alueella ei käynnisty vielä pitkiin aikoihin, ja asuntorakentamisella on kiire nyt eikä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Jos hankkeet taas aloitetaan hyvin nopeasti, hosumiselta tuskin voidaan välttyä. Olen ehdottomasti kaikenlaisen metropolialueen yhtenäistämisen kannalla, mutta tämä toimenpide ei vie ajatusta eteenpäin, vaan lähinnä päinvastoin.

On helppo sanoa, että "hyi teitä muita itsekkäitä, minä ainakin olisin ollut heikomman puolella ja äänestänyt liitosta vastaan". On lukuisia argumentteja, joita en ole kuullutkaan, ja moni niistä hyvinkin fiksuista vihreistä, jotka ovat näitä perusteluja ja yksityiskohtia minua enemmän kuulleet ja niiden myötä kääntyneet liitoksen kannattajiksi, olisi kenties saattanut saada minunkin mieleni muuttumaan. Kas, asiat eivät ole mustavalkoisia, ja ekologian ja etiikan järjestys voi vaihdella. Tässä kysymyksessä olisin kuitenkin valinnut etiikan ensin, koska uskon, että sekä ympäristöseikat että talouden näkökulmat olisi voitu ottaa huomioon loppujen lopuksi vähintään yhtä hyvin ilman liitostakin.

Kaverit ovat kyselleet, ryhdynkö enää ollenkaan blogin pitämiseen vaalien jäätyä kauas kevääseen. Kovin näyttää olevan hiljaista sivullasi, he mutisevat, ja joku heistä uskaltautuikin muistuttamaan, että saattaisipa joku äänestäjänikin mielellään lukaista ajatuksiani näin vaalien jälkeenkin.

Hiljaista on ollut, niinpä. Paluu vaalien jälkeiseen arkeen ei kuitenkaan ole ollut hiljaista laisinkaan, ja ehkäpä juuri se on verottanut halujani ottaa kantaa, esittää muuten vain mielipiteitäni tai ajatuksiani tai ylipäänsä raportoida ajankohtaisista asioista omassa elämässäni, tai meidän kaikkien.

Olen kyllä lueskellut aika paljon, sikäli kuin se kahden pirteän pikkulapsen äidille on mahdollista. Kesällä tuntuukin hyvältä paitsi vain olla joutilaana myös kerätä uusia ajatuksia ja tietojakin päähän yrittämättä mitenkään aktiivisesti laittaa niitä minkäänlaiseen järjestykseen, saati sitten kristallisoida niistä jotakin oikeasti uutta tai viisasta varsinkaan. Blogin pitämisen tarkoitus on varmaankin kyllä myös ikään kuin ajatella julkisesti ja antaa keskeneräisetkin ajatukset ilmoille kuultaviksi, mutta toisaalta kai harva meistä haluaa pitää vanhanajan päiväkirjaa verkossa siten, että omat todelliset heikkoudet ja ajattelun alkeellisuudet paljastuisivat muille.

On sydänkesän aika. Moni kieltäytyy sähköpostin lukemisesta, verkossa surffailemisesta tai sanomalehtien seuraamisesta. Oikein hyvä niin. Pyrkisin tekemään itsekin juuri noin, jos olisin ollut kuluneen vuoden aktiivisesti mukana työelämässä ja joutunut antamaan itsestäni työlle ehkä enemmänkin kuin olisin toisinaan halunnut. Kotiäidille tilanne on kuitenkin hiukan toisenlainen. Kaikenlainen yhteydenpito ulkomaailmaan ja sen tapahtumien aktiivinenkin seuraaminen tuntuu keskikesälläkin virkistävältä. Siksipä palaan blogini pariin juuri näin juhannuskokkojen sammuttua, kaupungin katujen hiljennyttyä ja mökkikansan asetuttua järviemme ja meriemme rannoille muutamiksi viikoiksi.  

Tänään en kirjoita enempää. Olen käynyt kirjastossa, leikkipuistossa, juoksemassa ja uimassa. Nyt menen sänkyyn lukemaan Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja, joka minun olisi kannattanut lukea jo ennen eduskuntavaaleja mutta joka jäi hyllylle pinon kutakuinkin päällimmäiseksi, allaan lukemattomia muita mielenkiintoisia opuksia. Jatkan lähipäivinä kevyillä kesäisillä aiheilla, tai millä vain, mitkä kesäistä mieltäni liikuttavat.

Toivon sinulle, lukijani, joka sattumalta osuit blogiini näin sydänkesän laskeuduttua yllemme, hyvää lomaa tai muutoin levollisia päiviä! 

Eduskuntavaalitulokset herättävät monia ajatuksia:

1. Vantaalla kukaan Vihreistä ei päässyt läpi, Timppa jäi harmillisesti ensimmäiselle varasijalle. Monella meistä oli sydän särkyä, vaikka toki oli hyvin tiedossa, että näinkin saattaa käydä. Vantaan suhteen vaalit menivät kaikenkaikkiaan kehnosti: vain kolme kansanedustajaa ja kaikki miehiä, Espoossa vastaava luku on 15.

2. Cronberg teki mahtavan tuloksen Pohjois-Karjalassa. Rannalle jääminen harmittaa tietysti meitä kaikkia, mutta toisaalta en voi kuin iloita Vihreiden upeasta äänisaaliista aiemmin varsin (poliittisesti)epävihreällä alueella. Ihmeitä tapahtuu. Vaalipiirijako on välttämätöntä uusia heti seuraavan hallituskauden aikana, vaikka se vaikeuttaisikin läpipääsyä Uudellamaalla.

3. Zahra Abdullan menestys Helsingissä riemastuttaa todella. Olisi ollut jymysaavutus, jos hän olisi yltänyt eduskuntaan. Harmi, että se jäi niin pienestä kiinni. Erityisesti minua ilahduttaa, että hän on nainen ja että naisten määrä kasvoi uudessa eduskunnassa 75:stä 84:ään.

4. Henkilökohtaisesti minua hiukan arveluttaa Kokoomuksen vaalivoitto ja todennäköinen porvarihallitus. Demareiden tappio minua ei kylläkään juuri harmita, dinosauruksen olisi hyvä kömpiä välillä oppositioon. Yleensä muutos on hyvästä, ja sitä kansa tuntui haluavan. Lisäksi se tuntui haluavan helppoa energiaratkaisua, mikä ei minua kylläkään ilahduta.

5. Vihreiden sisällä on varmasti jonkin verran erimielisyyttä siitä, olisiko puolueen syytä mennä hallitukseen vai ei, jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi. Itse luulen, että porvarihallituksessa olisi helpompi edistää paitsi perustuloon siirtymistä myös ilmastonmuutokseen vastaamista kuin punamullassa tai sinipunassa. Siksi haluaisin Vihreät hallitukseen. Ympäristöministeriksi tarvittaisiin pitkästä aikaa joku asioita oikeasti ymmärtävä. Ehdotan erinomaista Oras Tynkkystä, jonka esiintyminen myös pätevän puheenjohtajamme rinnalla YLEn vaalitentissä viime viikolla varmasti antoi muidenkin ymmärtää, miksi. 

Heräsin aamulla lasten kanssa kuudelta, eikä meillä ollut kiire minnekään. Lapset söivät puuroa ja paahtoleipää, minä join pannullisen vihreää teetä ja söin omat paahtoleipäni. Järjestelimme paikkoja ja laitoimme pyykkiä koneeseen. Sofia on mestari lajittelemaan eriväriset pyykit omiin pinoihinsa. Televisiosta katselimme Pikku Kakkosen aamuohjelmat. Muksut rakastavat minusta niin ärsyttävää Mikki Hiirtä kerhotaloineen.

Kävimme äänestämässä ja leikkipuistossa ja sen viereisessä "metsässä". Sää on taivaallinen. Nyt minulla on ainakin kaksi ääntä, vaikka mies vitsailikin laittaneensa numerot väärinpäin. Itse asiassa ääniä on enemmänkin. Vielä eilisiltana sain pari sähköpostia, joissa tuntemattomat halusivat kertoa antaneensa äänensä minulle. Kyllä ilahdutti.

Lapset ovat iltapäivälevolla, ja me vanhemmat juomme kahvia ja luemme lehtiä. Hesarin lukemisellakaan ei tänään ole kiirettä, ja mitä siitä, vaikka jäisikin jokin juttu lukematta. D-osan alussa kerrotaan vanhempansa menettäneistä lapsista. En koe oloani sen uupuneemmaksi kuin yleensäkään (meidän Jolle on aina ollut hiukan huono nukkumaan, ja siitä johtuen olen usein hiukan uninen), mutta itkullani ei ollut olla loppua artikkelia lukiessani. Ehkä äiti on tänään vähän herkkänä. Ja kun äiti vain rakastaa lapsiaan niin valtavasti, niin kuin me kaikki tavalliset äidit.

Puhelin soi tai piippailee yhtenään, tukiryhmä ei ole unohtanut levolle siirtynyttä ehdokasta. Olen heille suunnattoman kiitollinen kaikesta avusta, jota olen saanut kampanjan aikana. Keitto porisee hellalla. Iltapäivällä menemme kyllä ravintolaan, mutta heti huomisesta alkaen on taas ihana saada syödä itse tehtyä kotiruokaa viimeviikkoisten pinaattilettujen ja -keiton, tortellinien, hernekeiton, pastan ja pakastevihannesten sijasta.

Blogiin kirjoittamiseni on ollut alusta alkaenkin jokseenkin satunnaista, mutta ensi viikosta alkaen se lienee sitä enenevässä määrin. Tai tiedä häntä, mitä ilta tai elämä muuten tuo tullessaan. Kiitos teille kaikille blogiani seuranneille ja vihreää ja onnellista kevään jatkoa!  

Eräs vihainen vantaalainen veronmaksaja tuli tänään kojullemme kertomaan Myyrmäen uuden terveyskeskuksen toimimattomuudesta. Ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi, että Myyrmäki on Tikkurilan ohella Vantaan toinen napa ja monen kymmenentuhannen asukkaan kotipaikka.

Rouva oli yrittänyt varata aikaa lääkärille käymällä terveyskeskuksessa eräänä perjantaina. Tämä ei onnistunut paikan päällä, ja lisäksi tietokoneet olivat rikki ja aikoja saisi vasta seuraavana tiistaina.

Seuraavana torstaina rouva soitti ajanvaraukseen omaan soluunsa. Puhelin oli aina vain varattu. Rouva soitti kaupungin keskukseen ja jonotti puoli tuntia ajanvaraukseen, josta ilmoitettiin, että aikoja saa vasta neljän viikon päähän. Koska asia oli rouvan mielestä kiireellinen, häntä kehotettiin menemään Peijaksen sairaalan päivystyspoliklinikalle.

Vielä seuraavana päivänä rouva yritti tavoittaa terveyskeskuslääkäriä ja saikin tämän langan päähän. Lääkäri ei kuitenkaan suostunut tutkimaan rouvaa, vaan ohjasi tämän edelleen Peijakseen. Rouva varasi ajan Vantaan Lääkärikeskukseen samalle illalle, jolloin hän sai laboratoriokokeen jälkeen lääkkeet vaivaansa, ja aikaa kului kaikkineen noin puoli tuntia. 

Minun ei omienkaan kokemusteni valossa ole mitään syytä epäillä edellä kerrotun tapahtumaketjun luotettavuutta. Jossakin mättää aika pahasti. Miksi tavallisten potilaiden annetaan ruuhkauttaa Peijaksen sairaalaa ongelmilla, jotka voitaisiin hoitaa terveysasemilla? Onko kysymys resursseista vai huonosta organisaatiosta? Ongelmaan tulisi puuttua pikimmiten.

Viime viikolla pidettyjen nuorisovaalien tulokset löytyvät osoitteesta http://www.valtikka.fi/nuorisovaalit/tulokset. Niiden mukaan Vihreät on valtakunnan kolmanneksi suurin puolue Keskustan ja Kokoomuksen jälkeen, ja ennen SDP:tä ja yhtä monta paikkaa saaneita Vasemmistoliittoa ja Perussuomalaisia. Helsingissä Vihreät on suurin puolue 22,7 prosentin kannatuksellaan, Uudellamaalla kannatusta on 16,6 prosenttia ja sijoitus kolmas.

Muutamia huomionarvoisia seikkoja:

1. Perussuomalaiset ovat yllättäen neljänneksi suurin puolue Uudellamaalla. Kun Keskusta vielä on ykkäsenä, en voi kuin hämmästellä nuorison konservatiivisuutta jopa pääkaupunkiseudulla.

2. Uudeltamaalta valituista 34 ehdokkaasta 30 on miehiä. Vasta 17. suurimman vertailunumeron saanut on nainen (Tanja Saarela, kesk). Tämä ei ole ainoastaan konservatiivista, vaan erittäin huolestuttavaa ja surullista. Mikä nuoria naisia vaivaa? Missä viipyy naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan? Tasa-arvon saralla riittää vielä rutkasti työtä, ja jälleen voin ylpeänä ilmoittaa olevani feministi.

3. Uudenmaan listan 34 valitusta voidaan pitää jonkin sortin julkkiksina 14 henkilöä, joista 8 on kansanedustajia. Koko Suomen ääniharava on ilmeisesti Juha Mieto. Johtopäätökseni mukaan ei ole mitään syytä laskea nuorten äänestysikärajaa 16 ikävuoteen. Tätä voidaan toki kokeilla, mutta varsin epäluuloisesti suhtaudun hankkeeseen etenkin näiden tulosten valossa.

Väestöliiton tuoreen tutkimuksen mukaan köyhien lapsiperheiden määrä on Suomessa kasvanut hälyttävästi viime vuosien aikana. Köyhien perheiden osuus kaikista lapsiperheistä nousi vuoden 1990 4,9 prosentista vuoteen 2004 mennessä 12,3 prosenttiin. Viime vuosien nopea talouskasvu ja työllisyyden parantuminen ei ole helpottanut, vaan on päinvastoin vaikeuttanut useiden perheiden arkea. Etenkin yksinhuoltajaperheissä, nuorissa opiskelija- ja työttömien perheissä sekä monilapsisissa perheissä on jouduttu kohtuuttoman tiukoille. Perhepoliittiset tulonsiirrot ovat jääneet elinkustannusten noususta auttamattomasti jälkeen.

Väestöliitto ehdottaa lapsiperheiden köyhyyden vähentämiseksi alimman äitiyspäivärahan, kotihoidontuen, lapsilisien ja niiden yksinhuoltajakorotusten sekä työttömyyspäivärahan lapsikorotusten korottamista. Opintorahaan on palautettava huoltajakorotus. Asumistuki on remontoitava perusteellisesti ja lapsilisän ottamista huomioon tulona toimeentulotukea myönnettäessä on lievennettävä.

Nykytilanteen mukaista lapsilisän pitämistä tulona toimeentulotukea myönnettäessä voidaankin pitää käsittämättömänä. Miksi työssäkäyvät saavat ansaita kuinka paljon tahansa ja säilyttää silti lapsilisänsä, kun taas työttömältä pienennetään hänen vähäisiä tukiaankin sen takia, että hänen lapsensa on oikeutettu lapsilisään? Minun arkijärkeni mukaan lapsilisän ei tulisi olla millään tavalla tulosidonnainen työttömien vanhempien lasten kohdalla, jos se ei ole sitä työssäkäyvienkään kohdalla.

Arno Kotron mielipidekirjoitus kohotti, Maarit Malmströmin masensi. Malmström väittää Hesarissa 8.3., että jos lapsella on kotona turvallinen, rakastava ja empaattinen ilmapiiri, ja häntä on kannustettu ja kunnioitettu omana itsenään, lapsi ei varmasti joudu huonoille teille.

Olen kirjoittajan kanssa eri mieltä. Varmasti on niin, että lapsi, josta ei välitetä tai joka joutuu muutoin kasvamaan hankalissa olosuhteissa, tulee todennäköisemmin joutumaan murrosiässään hankaluuksiin kuin lapsi, jota rakastetaan ehdoitta ja jonka kasvuympäristön ilmapiiri on tasapainoinen ja levollinen. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, temperamentiltaan erilaisia ja vaikutteille eri tavalla alttiita. On täysin mahdollista, että kaikin puolin hyvän kodin lapsi ajautuu esimerkiksi väärään seuraan ja sitä kautta sellaisille poluille, joilta takaisin hakemisessa vanhemmat ovat pulassa ja avun tarpeessa.

Niin kauan kuin Malmströmin kaltaista ajattelutapaa on vallalla, on vanhempien nöyryyttävää ja tuskallista hakea apua tukalaan tilanteeseensa, vaikka he itse tietäisivätkin, etteivät ole syypäitä tapahtuneeseen. Toivon todella, että kirjoittaja on poikkeus mielipiteessään ja että vanhempien kohtuuton syyllistäminen tällaisessa elämän suuressa ja vakavassa kriisissä loppuisi välittömästi.

Nuoret ovat nuoria, ovat sitä aina olleet ja tulevat sitä aina olemaan. Aina on uhkarohkeita huimapäitä, spontaaneja heittäytyjiä ja levottomia lapsia, joiden mieleen on helppo vaikuttaa. Jotain on kuitenkin myös vialla yhteiskunnassamme, joka yksilön oikeuksista sokaistuneena ja elävän yhteisöllisyyden kadottaneena ei välitä riittävästi nuoristaan ja antaa heidän ottaa vääränlaista vastuuta elämästään liian nuorina. 

En ole oikein jaksanut innostua jonkinlaiseksi jokapaikan höyläksi ryhtyneestä valtiotieteiden maisteri ja opettaja Arno Kotrosta, jonka mielipidekirjoituksia pullistelevat esimerkiksi Opettaja-lehti ja Helsingin Sanomat. Tänään julkaistiin Hesarissa kuitenkin Kotrolta ihmeellisen viisas ja lämmin kirjoitus, joka kirkasti harmaan perjantaiaamun. Mielipidekirjoituksessaan Kotro kuvaa pienituloista mutta palkastaan korkeaa veroa maksavaa pienten lasten äitiä pikemminkin epäitsekkääksi arjen selviytyjäksi ja sankariksi kuin egoistiksi, joka itsekkäästi hylkää lapsensa päiväkodin hirmuisuuteen.

Vaikka olenkin halunnut hoitaa lapseni kotona heidän ensimmäiset elinvuotensa materiaalisen elintasoni laskemisesta huolimatta, en voi kuin nostaa hattua vaikkapa Maijalle, joka opettaa yläluokkaikäisiä maahanmuuttajalapsia päivät yli 20 kilometrin päässä kotoaan ja hakee sitten puolitoistavuotiaan kuopuksen isovanhemmilta ja kolmivuotiaan esikoisen päiväkodista ja hoitaa heitä iltayhdeksään (päiväkodissahan kaikki lapset nukkuvat päiväunet, miksi ihmeessä, kun valvovat sitten illat pitkät vanhemmiltaan kaiken mahdollisen oman ajan vieden?) miehen tullessa töistä kotiin vain muutamaa tuntia aiemmin. Tai Johannalle, jonka kaksivuotias käy allergiapäiväkodissa aika mutkikkaan ja vaihtoja vaativan ratikkamatkan päässä. Sieltä Johanna hakee lapsensa ratikalla joka iltapäivä ja hoitaa iltaseitsemään tarkasti poronlihalla ja erityismaidolla ruokkien ja joka ilta kylvettäen ja rasvaten ja yöllä useita kertoja kutinoista tai yskästä aiheutuvaan itkuun heräten ja taas rasvaten tai vettä juottaen. Jonakin perjantaiaamuna nämä naiset heräävät puoli kuudelta järjestääkseen kodin päivällä saapuvaa siivoojaa varten.

Upeita, ihania naisia, kumpikin naisia parhaimmillaan. Ja hurraa Arno Kotrolle ja hänen sielukkaalle kirjoitukselleen heidän ja kaikkien muiden urhoollisten pikkulasten äitien puolesta. 

Kyllä sitten otti päähän huomata Vihreiden Naisten vaalimainos Hesarissa muutama päivä sitten. Jostakin kumman syystä minulta unohtui maksaa Vihreiden Naisten jäsenmaksu viime vuonna, enkä huomannut erehdystäni, ennen kuin minulle selvisi, etten ole mukana Vihreiden naisten vaalimainonnassa. Suoraan sanoen olen kyllä toisinaan (ja enenevässä määrin) hieman hajamielinen, mutta sittenkin lähinnä aika pedantti, eikä minulle usein satu tällaista.

Erehdys pysyi huomaamattomana koko viime vuoden, koska Vihreät naiset lähettävät kirjepostia vielä vuoden maksetun jäsenmaksun jälkeen ja olin toki maksanut jäsenmaksuni vuonna 2005 ja sitä ennenkin. Sähköpostin loppumisen panin kyllä merkille, mutta ajattelin minun jotenkin epähuomiossa pudonneen listalta pois, ja olin lähinnä tyytyväinen, kun sähköpostini ei kuormittunut jälleen yhdellä sähköpostilistalla olemisella.

Asia on nyt korjattu, mutta näissä vaaleissa en ole mukana Vihreiden naisten mainonnassa, niin vihreä nainen kuin tosiasiassa olenkin. Olen rohkeasti feminismi, sanan kaikessa hyvässä ja positiivisessa merkityksessä, miehiä tasaveroisina ja rakkaina kumppaneina pitäen ja arvostaen.