Vein tyttäreni Sofian muskariin viime viikolla ja kuuntelin sivukorvalla erään äidin epätoivoista purkausta erään Pähkinärinteessä sijaitsevan päiväkodin helmikuisesta arjesta.

Alle kolmivuotiaiden lasten ryhmässä on 14 lasta. Säännösten mukaan lapsia tulisi olla 12, mutta ilmeisesti osa näistä lapsista on osapäiväisiä, jolloin kiintiön voi ylittää. Kuitenkin usein kaikki lapset ovat paikalla samanaikaisesti.

Yksi hoitajista sairastui. Kahteen viikkoon ei paikalle saatu lainkaan sijaista. Joidenkin säännösten mukaan näin voidaan hätätapauksessa tehdä ja vasta kolmantena viikkona paikalle on saatava joku. Joku saatiinkin, mutta myös kaksi muuta hoitajaa sairastui, eikä lapsilla lopulta ollut paikalla yhtäkään tuttua hoitajaa.

Yksivuotiaalle on aika rankkaa viettää koko päivä vieraan hoitajan kanssa. Rankkaa se on kenelle tahansa isommallekin. Vanhemmille se on hirvittävää. Sofia oli yksivuotiaana kuukauden hoidossa päiväkodin pienten ryhmässä, ja kun eräänä iltapäivänä hain hänet hoidosta, oli paikalla juuri ja juuri täysi-ikäinen harjoittelijatyttö ja suomea heikosti puhuva laitoshuoltaja. Kyllä siinä äidin sydän oli syrjällään pitkään.

Päiväkotiryhmiä on pienennettävä. Se on sekä taloudellisesti että inhimillisesti järkevää ja välttämätöntä. Sijaisjärjestelyjä tulee selkiyttää esimerkiksi varmistamalla kiertävät sijaiset tietyissä päiväkodeissa. Kaksi viikkoa on aivan liian pitkä aika odottaa sijaista, kaksi päivääkin voi olla liikaa. Henkilökunnan palkkoja tulee korottaa, muuten työntekijöitä ei saada tarpeeksi.

Päättäjillä ei ole joko tahtoa tai tietoa tai sitten ei kumpaakaan. Toivon niin kovasti, että nuoret lähtisivät parin viikon kuluttua äänestämään ja äänestäisivät ikäisiään ehdokkaita, jotka tuntevat ikätoveriensa arjen ja tekevät kaikkensa tuohon arkeen vaikuttaakseen. Lapsista ja nuorista ei voi säästää senttiäkään, vaan päivähoitoon ja esimerkiksi peruskouluun on satsattava enemmän. Suurinta osaa viisikymppisistä äijistä vain kiinnostavat ihan muut asiat. 

YTV suunnittelee merkittäviä muutoksia bussilinjastoon Vantaalla. Lähivuosien kuluessa on tarkoitus lisätä liityntälinjoja ja lakkauttaa seutuliikennettä. Tavoitteena on hyödyntää aiempaa enemmän raideliikenneyhteyksiä, selkeyttää linjastoa, nopeuttaa matka-aikoja sekä parantaa liikennöinnin luotettavuutta. Muutosten taustalla ovat ainakin osittain tulevan Kehäradan tuomat uudet haasteet ja mahdollisuudet ja esikuvana Espoossa tehdyt ratkaisut.

En haluaisi olla lähtökohtaisesti suunnittelun alla olevaa (vai jo suunniteltua?) hanketta vastaan, mutta hiukan epäillen siihen kuitenkin suhtaudun. Mielestäni ensisijaiseksi tavoitteeksi tulisi aina ottaa matkustajamäärän kasvu, enkä ole ollenkaan varma, toteutuuko se tässä tai ollaanko sitä edes huomioitu valmisteluvaiheessa. Siksi monta ongelmaa näen suunnitelmaan sisältyvän.

Elämä alkaa olla yhtä hässäkkää vaalipäivän lähestyessä. Lapsista on kuitenkin pidettävä huoli, ruoka on katettava pöytään vähintään neljä kertaa päivässä (meidän lapset ovat tästä poikkeuksellisen tarkkoja) ja pyykit on pestävä. Onneksi taloudessa on toinenkin aikuinen, ja ihana anoppi tulee hätiin viikonloppuna ja kultainen äiti ensi viikolla.

Vaalityö tapahtuu iltaseitsemän jälkeen, kun pienet on puettu pyjamiin ja peitelty sänkyihin tutti suussa (ja pari kummassakin kädessä) tai kirahvi kainalossa (ja hauva, sammakko, pikkuhauva, panda, Nallepuh, toinen Nallepuh, Pai, isogorilla, pikkugorilla, kaksi keskikokoista gorillaa, oranki...), viikonloppuisin kampanjaäiti voi sentään juoksennella (kirppu)toreilla, asemilla ja kauppakeskuksilla päivisinkin. Aikaa on niukasti eikä vapaa-aikaa yhtään - tai ehkä sittenkin. Kun on koukussa, niin aikaa yhtäkkiä löytyykin, uniset silmät aukeavat ja vaalit unohtuvat hetkeksi: Idolsia ei vain voi jättää katsomatta. Mahtavaa, yksinkertaisesti mahtavaa. 

Liikenne- ja viestintäministeriö on laatinut uuden toiminta- ja taloussuunnitelman, jossa esitetään, että seuraava hallitus tukisi vuosittain 25 miljoonalla eurolla suurten kaupunkien joukkoliikennettä. Lisäraha tulisi ministeriön ehdotuksen mukaan palvelutason lisäämiseen. Tuen edellytyksenä olisi, että kaupungit säilyttäisivät nykyisen rahoitustason. Raha ei tulisi ensisijaisesti lipunhinnan alennuksiin.

Hienoa. Summa on merkittävä, sillä tämän vuoden talousarviossa joukkoliikenteelle on varattu noin 91 miljoonaa euroa. Tästäkin huolimatta olen sitä mieltä, että ehdottomasti suurin ongelma nykyisessä joukkoliikenteessämme on sen hinta. Vuoroja saa kaikin mokomin olla lisää, poikittaisliikenne kaipaa totta vieköön lisää linjoja ja yhteydet saisivat olla kaiken kaikkiaan parempia siirtymisineen kaikkineen. Mutta niin kauan kuin lippujen hinnat ylittävät henkilöautolla matkustamisen kustannukset, tekee suurelle enemmistölle meistä todella tiukkaa jättää oma auto talliin, sikäli jos sellainen on tullut hankittua.

Mielestäni tarvitaan siis ennen kaikkea muutosta pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen rahoittamiseen ja sitä kautta lipun hintoihin. Ensimmäiseksi kaupunkien tulisi ryhtyä tukemaan seutuliikennettä yhtä paljon kuin kaupunkien sisäistä liikennettä, jolloin seutuliikenteen lipunhintoja saataisiin alaspäin.

Lippujen hinnat on saatava laskuun koko Suomessa. Vasta tällöin matkustajamäärät voidaan saada todelliseen kasvuun. Toinen vaihtoehto on korottaa yksityisautoiluun liittyviä kustannuksia ja saada näin lisää joukkoliikenteen käyttäjiä. Ehkäpä kepin ja porkkanan yhdistelmä toimisi kaikkein parhaimmin. 

SDP:n uusmaalainen ehdokas, SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialainen, varoittelee kuuntelemasta Kokoomuksen eläkelupauksia sekä Vihreiden perustuloajatuksia (Etelän Uutiset 18.2.). Hän hämmästelee, kuinka talousasiantuntemuksellaan ylpeilevät ja vastuullista markkinataloutta kannattavat ehdokkaat sortuvat moiseen perisyntiin äänestäjien miellyttämiseksi ja kuinka älykköpuolueenakin tituleerattu Vihreä liitto voi esittää moisia utopioita. Viialaisen mukaan uudistusten maksajiksi joutuisivat tavalliset palkansaajat.

Ottamatta sen kummemmin kantaa Kokoomuksen Häkämiehen ja Lehden eläkelupauksiin, voin vain muistuttaa samasta, mistä jo mielipidekirjoituksissanikin kirjoittelin: Vihreiden esittämä perustulomalli on nimenomaan malli ja haaste muille puoluille perusturvan uudistamiseksi. Kaikissa puolueissa lienee vallalla yksimielisyys siitä, että perusturvamme kaipaa uudistusta. Selkeitä toimenpide-ehdotuksia en muista lukeneeni minkään muun puolueen taholta kuin Vihreiden. 

Vihreät eivät ehdota hiljattain julkistetun perustulomallinsa toteuttamista ensi tilassa, vaan parlamentaarisen komitean perustamista perusturvan uudistamisen selvittämiseksi. Tämän selvityksen osana tulee tarkastella Vihreiden esittämää perustulomallia. Lisäksi, Vihreiden Kansaneläkelaitokselta tilaamien mikrosimulaatiomallien mukaan perustulo ei lisäisi kustannuksia perusturvan toteuttamisessa. Ja lisäksi, voidaan perustellusti olettaa, että perustulolla olisi positiivisia vaikutuksia työllisyyteen ja sitä kautta valtiontalouteen.   

Räikeistä lupauksista kiinnittäisin ennemminkin huomoiota SDP:n ja Keskustan menonlisäys- ja veronkevennyspuheisiin. SDP lupaa 2,4 miljardia hyvinvointipalveluihin ja määrittelemättömän summan veronkevennyksiin ja Keskusta 2-3 miljardia veronkevennyksiin ja 1,5 miljardia menonlisäyksiin.

Kun valtiovarainministeriön selvitys samanaikaisesti katsoo, että huomioon ottaen seuraavien 20 vuoden haasteet kansantaloudelle jakovaraa veronkevennyksiin tai menonlisäyksiin ei oikeastaan ole, en oikeastaan voi kuin huokaista hallituspuolueittemme käsittämättömille laskelmille.

Mikä Suomea oikein riivaa, kun se toisaalta myöntää ilmastonmuutoksen vakavuuden ja halunsa puuttua siihen nopeasti ja tehokkaasti, ja toisaalta kuitenkin välttelee sitoutumasta edes EU:n esittämään tavoitteeseen vähentää päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä? Päättäjillä olisi tässä kansan täysi tuki, niin suuri on kansalaisten huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista tutkimuksen kuin tutkimuksen mukaan. Mitä ihmettä nyt jahkaillaan?

Päästöjen vähentäminen EU:n puheenjohtajamaa Saksan ehdotuksen mukaisesti on täysin realistinen tavoite, ja sitä tukevat muiden muassa Ranska, Iso-Britannia, Ruotsi ja Tanska. Tavoitetta taas
kritisoivat erityisesti Itä-Euroopan maat ja Suomi. Kioton sopimusta seuraamalla, uusiutuviin energiamuotoihin panostamalla ja energiatehokkuutta lisäämällä koko EU:n alueella olisi mahdollista päästä huomattaviin päästövähennyksiin.    

Asian erityisen ärsyttäväksi tekee se, että Energiateollisuuden, Teknillisen korkeakoulun, VATT:n ja WWF:n yhteistyössä laatimassa mallissa Suomi pystyisi vähentämään päästöjään 30 prosenttia vuoteen 2020 mennessä, siis 10 prosenttia enemmän kuin EU:n esittämä tavoite edellyttäisi.

Koska päättäjät myös tietävät, että ilmastonmuutokseen vastaaminen tulee sitä edullisemmaksi, mitä nopeammin siihen reagoidaan (Nicholas Sternin raportti), on Suomen toiminta vähintäänkin omituista. Kyseessä lienee suomalainen muutosvastarinta - tai pahemmassa tapauksessa hallituspuolueidemme vähäinen tietämys ja kiinnostus asiaa kohtaan, mikä kyllä lisäisi tarvetta saada aiheen asiantuntijoita uuteen hallitukseen. 

Vantaan vihreät nuoret ja opiskelijat järjesti viime keskiviikkona jo perinteeksi muodostuneet ystävänpäiväbileet Tikkurilan Vernissassa. Paikalla oli pitkälti toistasataa nuorta, kourallinen nuoria vihreitä uusmaalaisia eduskuntavaaliehdokkaita sekä erinomainen Jukkapoika Tiskipekkansa kanssa. Nuorimies on suomalaisen reggaen kirkkaimpia tähtiä ja häntä ensi kertaa lavalla kuulleena myönnän, ettei syyttä. Koska kysymyksessä oli kuitenkin poliittinen tilaisuus, käytimme myös me ehdokkaat mahdollisuuden hyväksemme ja propagandoimme kukin jostakin omasta mieliteemastamme. Valitsin tällä kertaa kulttuurin.

Oopperatalossa esitetään parhaillaan suurta draamaa, kuten asiaan kuuluukin. Tällä kertaa draama vain ei tapahdu Oopperan hienossa salissa, vaan kaikkialla talossa ja myös sen ulkopuolella. Kansallisoopperamme johdon ja henkilökunnan väliset ristiriidat ovat äityneet niin suuriksi, että ylikapellimestari Mikko Franck on ilmoittanut lähtevänsä talosta ja henkilökunta on astunut talon ulkopuolelle banderollein ja vetoavin iskulausein mielenilmaukseen.

Kiitos kaikille kommenteistanne kirjoitukseeni lasten päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Vantaan Sanomien mielipidesivukin pullisteli tänään (18.2.) kirjoituksia samasta asiasta. Jatkan vielä muutamalla ajatuksella.

Vantaan Sanomat (11.2.) kertoo, että Vantaan päiväkodeissa on kokopäivähoidossa jo yli tuhat lasta, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat kotona. Määrä on kasvanut parissa vuodessa, vaikka kaupunki on perustanut kerhoja ja muita osapäivähoidon muotoja houkutellakseen kokopäiväpaikoilla olevia lapsia kevyempiin hoitomuotoihin.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan tilaaman selvityksen mukaan erityisesti vanhempainvapailla olevien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on selvästi kasvanut. Sen sijaan kotona olevien maahanmuuttajaperheiden ja työttömien vanhempien kokopäivähoidossa olevien lasten määrä on vähentynyt merkittävästi. Lautakunnan puheenjohtajan mielestä ongelmaan on puututtava järeillä ratkaisuilla. Tutkimuksen mukaan myös lähes puolet suomalaisista olisi valmis rajoittamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Itse olen sitä mieltä, että subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on toki merkittävät ongelmansa, mutta sen edut ovat suuremmat kuin sen haitat. Lisäksi, sanottiin rahaa sitten olevan tai ei, on kaksi asiaa, joista yhteiskunta vain ei voi säästää: vanhustenhoito ja lastenhoito. Ei voi olla rahasta kiinni, riittääkö lapsillemme ja vanhuksillemme vaipanvaihtajia tarvittaessa vaikka kymmenen kertaa päivässä, ulkoiluttajia ja hoivaajia. Heistä vain on pidettävä huolta, hyvää huolta.

Siksi kysymys lasten päivähoito-oikeuden rajoittamisesta saa karvani nousemaan pystyyn. Ei siksi, etteikö nykyisessä systeemissä olisi korjattavaa, vaan yksinkertaisesti siksi, että taas ollaan viemässä pois sieltä, missä jo muutenkin on liian vähän. Lasten päivähoidosta ei voi säästää senttiäkään. He ja vanhukset tarvitsevat päinvastoin lisää rahaa, ja sitä kyllä löytyy, jos vain halutaan.