|
En ole oikein jaksanut innostua jonkinlaiseksi jokapaikan höyläksi ryhtyneestä valtiotieteiden maisteri ja opettaja Arno Kotrosta, jonka mielipidekirjoituksia pullistelevat esimerkiksi Opettaja-lehti ja Helsingin Sanomat. Tänään julkaistiin Hesarissa kuitenkin Kotrolta ihmeellisen viisas ja lämmin kirjoitus, joka kirkasti harmaan perjantaiaamun. Mielipidekirjoituksessaan Kotro kuvaa pienituloista mutta palkastaan korkeaa veroa maksavaa pienten lasten äitiä pikemminkin epäitsekkääksi arjen selviytyjäksi ja sankariksi kuin egoistiksi, joka itsekkäästi hylkää lapsensa päiväkodin hirmuisuuteen. Vaikka olenkin halunnut hoitaa lapseni kotona heidän ensimmäiset elinvuotensa materiaalisen elintasoni laskemisesta huolimatta, en voi kuin nostaa hattua vaikkapa Maijalle, joka opettaa yläluokkaikäisiä maahanmuuttajalapsia päivät yli 20 kilometrin päässä kotoaan ja hakee sitten puolitoistavuotiaan kuopuksen isovanhemmilta ja kolmivuotiaan esikoisen päiväkodista ja hoitaa heitä iltayhdeksään (päiväkodissahan kaikki lapset nukkuvat päiväunet, miksi ihmeessä, kun valvovat sitten illat pitkät vanhemmiltaan kaiken mahdollisen oman ajan vieden?) miehen tullessa töistä kotiin vain muutamaa tuntia aiemmin. Tai Johannalle, jonka kaksivuotias käy allergiapäiväkodissa aika mutkikkaan ja vaihtoja vaativan ratikkamatkan päässä. Sieltä Johanna hakee lapsensa ratikalla joka iltapäivä ja hoitaa iltaseitsemään tarkasti poronlihalla ja erityismaidolla ruokkien ja joka ilta kylvettäen ja rasvaten ja yöllä useita kertoja kutinoista tai yskästä aiheutuvaan itkuun heräten ja taas rasvaten tai vettä juottaen. Jonakin perjantaiaamuna nämä naiset heräävät puoli kuudelta järjestääkseen kodin päivällä saapuvaa siivoojaa varten. Upeita, ihania naisia, kumpikin naisia parhaimmillaan. Ja hurraa Arno Kotrolle ja hänen sielukkaalle kirjoitukselleen heidän ja kaikkien muiden urhoollisten pikkulasten äitien puolesta.
Muistelen itse lämmöllä aikaa, jolloin kävin tarhassa Porin keskustassa ja ikää minulla lienee ollut kolme vuotta tai niillä main. Vanhempani kielsivät minua nukkumasta päiväunia tarhassa, koska valvoin muutoin kaiket illat. Tarhatädit eivät varmasti olleet kovin tyytyväisiä vaatimukseen, mutta lopulta saimme sovittua niin mukavasti, että muiden lasten päiväunille mennessä minä sain lähteä hoitotäti Jaanan kanssa asioita hoitamaan tai joskus vain leikkipuistoonkin. Parasta olivat kuitenkin nuo kerrat, kun Jaana pakkasi minut autoon ja hurautimme jonnekin ostoksille kahdestamme. Jaanalla oli pitkät, vaaleat, kihartuvat hiukset, ja hän oli nuori ja kiltti.
Trackback(0)
 |
TrackBack URI for this entry
RSS feed Comments
Näytä/Piilota kommentti lomake