|
Pori Jazz on siitä(kin) mukava festivaali, että siellä pääsee aitoon festaritunnelmaan sellainenkin, joka ei muutoin (enää) välitä kokea kaikkia suomalaiselle festarille tyypillisimpiä ominaisuuksia vaikkapa liikaa humaltuneista teineistä ylitse pursuaviin bajamajoihin. Toisinkin kuulee toki väitettävän, mutta ainakin itse vietin jälleen harvinaisen onnistuneen kesäviikon entisen kotikaupunkini lopulta aurinkoisissakin jazztunnelmissa.
Jazzien alkajaislauantain musisoin itse ystäväni pikkusiskon häissä Keski-Porin kirkossa. 1800-luvun puolivälissä rakennettu uusgoottilainen kirkkorakennus on ylväs, kaunis ja tyylikäs. Akustiikka on miellyttävä, kaiku selkeä mutta lämmin. Magnus Enckellin lasimaalaukset luovat tunnelmaan hivenen mystiikkaa. Häät olivat sikäli persoonalliset, että vieraat edustivat kymmentä eri kansallisuutta ja myös toimitus tapahtui kahdella kielellä. Alkuviikolla lapseni Sofia ja Joel osallistuivat Pori Jazz Kids -tapahtumiin ja -konsertteihin. Muskaria enemmän heitä innosti lavan vieressä sijaitseva, mahtava Pelle Hermannin leikkipuisto, jota voin rehellisesti suositella kauempaakin tulevan pikkulapsiperheen lomakohteeksi. Mahtaako Suomesta toista yhtä hienoa leikkipuistoa löytyäkään? Pepin ja ja Maddaleena-nuken esitykset sentään naulitsivat vikkelät nappulani hetkeksi paikoilleen. Lasten jazzfestivaali on Porissa erittäin suosittu, eikä ihme. Itse pääsin osallistumaan lauantain ja sunnuntain puistokonsertteihin sekä perjantain ja lauantain LP42!-teltan jatkoille. Perjantai-iltana satoi kaatamalla vettä ja tunnelma teltassa oli aavistuksen kostea, mutta ohjelma oli hyvinkin kelvollinen. Itse kuuntelen tosi mielelläni Honey B and The T-Bonesin Aija Puurtisen suomalaisittain harvinaislaatuista blueslaulantaa. Aijan oppilaana Sibiksessä olleena voin lisäksi todeta Aijan olevan erittäin sympaattinen tyyppi, mikä ei voi olla näkymättä muutenkin erinomaisen bändin esiintymisessä. The Brand New Heavies tanssitti kyllä, mutta ei ollut yhtä symppis. Eternal Erection tanssitti minut nukkumaan. Lauantaina Areenalla alkoi paistaa aurinko, joka ei muistaakseni laskenut ennen sunnuntai-iltaa. Myöntää täytyy, että päivän musiikillinen anti jää tyystin muille arvosteltavaksi, sillä konserttipaikalla oli mitä mainiointa juttuseuraa enemmän kuin tarpeeksi. Meille vanhoille porilaisille jokavuotiset jazzit ovat paikka, jossa tavataan ja vaihdetaan kuulumiset vuoden ajalta. Ulkomailla asuvien ystävien tai lähes 20 vuotta sitten edellisen kerran tavattujen kuoroleirikavereiden kuulumisiin syventyminen hyvän ruoan ja juoman merkeissä onnistui nappaamaan huomioni liiankin tehokkaasti. LP42!: lauantaiyön aloitti Von Hertzen Brothers, joka soitti paitsi aivan liian lujaa myös väärään aikaan väärässä paikassa. Bändin massiivinen progerock paksuine kitaravalleineen olisi ansainnut tulla soitetuksi jossakin muualla. Paljon paremmin tilan otti haltuun Blod, Sweat and Tears, jonka esiintyminen seuraavana päivänä Areenalla kuitenkin jätti paljonkin toivomisen varaa. Jotain vähän tukkoista bändin soitossa oli minun makuuni. Areenalla soitto ei lähtenyt rullaamaan ollenkaan koko sentään kohtalaisen pituiseksi jätetyn setin aikana. Viimeisenä esiintynyttä loistavaksi kehuttua Tuomoa myönnän kuulleeni enää taksijonossa. Ja vielä sunnuntaina Areenan raukeassa helteessä. Iltapäivän aloittanut kotimainen soulpoppoo Huba oli viikonlopun iloisin yllätys. Uskomattoman energinen ja musikaalisesti ilmeisen huippulahjakas laulaja Tuomas Kaila kirjoittaa bändit biisit alusta loppuun itse ja vetää ne lavalla sellaisella rennon keskittyneellä ja tarttuvan energisellä tyylillä että oksat pois. Ihan mieletöntä. Mistä tuollaisia yhtäkkiä putkahteleekin? Lisäksi bändi on täynnä huippumuusikoita edellä mainitusta Tuomo Prättälästä alkaen. Hubaa seuranneen Blod, Sweat and Tearsin aikana saatoin torkkua viikonlopun univelkoja pois herätäkseni kuulemaan The Johnsien eli John Scofieldin ja John Medeskin kahden miehen jazzjazzia, ei kuitenkaan millään lailla sitä perinteisintä vaan todella funkya ja kokeilevaa. Pappojen hyväntuulinen ja persoonallinen jamittelu saa kyllä toivomaan lisää rehellistä jazzia ensi vuoden Jazzeille. Perinteisesti sunnuntain piknik-konsertti on sitä tarjonnutkin. Tänä vuonna päivän päätti Ziggy Marley, jonka aika täyteen pakattu reggae ei enää jaksanut tanssittaa ja sai kaipaamaan isäukon kuivakampaa mutta samalla jotenkin rehevämpää saundia. Siinä vaiheessa mieli alkoi kuitenkin olla jo niin täynnä viikonlopun aurinkoa, ettei paremmasta sittenkään niin väliä. Pahoitteluni tämän blogin pituuden venähtämisestä. Musiikkikriitikot hoitakoot virallisen arvostelun, me muut saamme luojan kiitos fiilistellä ilman velvoitteita ja tämän visionäärimpää sanottavaa.
Trackback(0)
 |
TrackBack URI for this entry
RSS feed Comments
Näytä/Piilota kommentti lomake