|
Kävin eilen pitkästä aikaa Oopperassa. Valintani oli Kaija Saariahon Adriana Mater, johon libreton on kirjoittanut Amin Maalouf ja jonka on ohjannut Peter Sellars, molemmat Saariahon luottokollegoja. Kapellimestarina hääräsi minulle entuudestaan tuntematon espanjalainen Ernest Martínez Izquierdo. Päärooleissa esiintyivät Monica Groop, Pia Freund, Jyrki Korhonen ja Tuomas Katajala. En ole nähnyt Saariahon Kaukaista rakkautta kuin muutaman televisioidun pätkän verran, siksikin olin varsin utelias sekä kuulemaan että näkemään suomalaisen nykyoopperan kiistatonta johtotähteä. Ja kyllä, oopperan toisinaan jopa futuristisen moderni mutta samalla myöhäisromanttisen elokuvallinen ja suhteellisen helposti lähestyttävä musiikki yhdistettynä lähes runollisen kauniiseen librettoon vangitsi sillä tavalla totaalisesti, että ainoastaan hiukan venytetyn tuntuista lopetusta (luultavasti lopetus tuntui venytetyltä ainoastaan siksi, että mieleni alkoi kiinnostua luvattoman paljon Vltavan ruokalistasta, jonka pariin tiesin pääseväni hyvässä seurassa heti oopperan jälkeen; vuohenjuustosalaatin lämpimät punajuuret maistuivat itse asiassa erittäinkin herkullisilta ja sopivat yhdistelmään erinomaisesti ja sopivan yllättävästi) lukuunottamatta ajatukseni ei juuri hetkeksikään karannut entisen Jugoslavian sodan ulkopuolelle. Toisaalta, ehkä valitettavastikin näin. Ooppera oli nimittäin kauneudestaan huolimatta hyvin raskas. Libretossa tapahtuu vähän, ja enin aika vietetään mielen synkimmissä syvyyksissä ja osin alitajunnan tasolla. Tummaa mielenmaiseman luotausta tukee upea lavastus ja valaistus. Oopperan tekijöillä lienee ollut paljonkin sanottavaa teoksessaan ja sen toteutuksessa, mutta viimeiseksi minua jäi pohdituttamaan ajatus sodan addiktoivuudesta ja siitä irti päästämisen vaikeudesta. Sotatila on yksilöä ja yhteiskuntaa järisyttävä kokemus, jonka päätyttyä arkeen palaaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sama pätee perinteisempiin riippuvuuksiin: niiden yksilössä aikaansaamat sekä psyykkiset että fyysiset tunnetilat ovat toisinaan niin voimakkaita, että riippuvuudesta vieroittuneenakaan yksilö ei voi olla noista kokemuksista koskaan täysin vapaa. Siksi moni addikti on aina addikti, oli hän sitten vapautunut riippuvuudestaan tai juuri edellä mainitusta syystä kyvytön ja haluton irroittautumaan siitä. Orkesteri soitti mainiosti, kuorokohtaukset olivat paitsi hyvin laulettuja myös taiturillisesti ja harkiten kirjoitettuja. Lisäksi laulajat pärjäsivät hienosti. Adrianan rooli on kuin kirjoitettu (saattaapi näin ollakin) Monica Groopin herkälle, taipuisalle ja kertakaikkisen kauniille mezzosopraanolle. Pia Freund yllätti positiivisesti. Monen sopraanon ääni itsessään ei ole aina kovin kaunis, Freundin voimakas sopraano sen sijaan on (tässä on toki pitkälti kysymys henkilökohtaisista mieltymyksistä). Nuorta tenoria Tuomas Katajalaa en ollut aiemmin kuullutkaan. Myös hänen tenorinsa on hyvin kaunis, kuulas, notkea ja nuorekas ja sopi rooliin erinomaisesti. Kun hän vielä saa lisää voimaa ääneensä, saattaa meitä ilahduttaa seuraavien vuosikymmenten ajan harvinaisen nautinnollinen tenori. Jyrki Korhosen basso jäi heikoimmalle. Hänen roolihenkilönsä Tsargo on toki kuolemaa tekevä juopporetku, mutta entisenä valtaa janonneena ja saaneenakin mahtimiehenä olisin halunnut kuulla muutakin kuin huokoista ja aika ajoin väkinäisenkin tuntuista puskemista. Suomen mieslaulajien joukkue ei tällä hetkellä loista taidokkuudellaan tai menestyksellään. Joskus jo ajattelin, että vika onkin minussa, kun naislaulajana arvioin miehiäkin jotenkin feminiinisen mittapuun mukaan. Näin ei kuitenkaan ollut. Kuuntelin muutama päivä sitten armoitetun tenorin Thomas Quasthoffin esittämiä Schubertin klassikkoja (Winterreise, Die schöne Müllerin...) enkä voinut kuin sydän pakahtuneena ihailla ihmisäänen mahdollisuuksia tavoittaa upeasti kirjoitetun tekstuurin avulla jotain arkea suurempaa.
Olen nähnyt elämässäni useita kymmeniä oopperaesityksiä. Ainoastaan kerran olen todella nukahtanut kesken esityksen, itse asiassa moneen kertaan tämän saman esityksen aikana. Kysymyksessä on Mozartin Taikahuilun modernisoitu esitys Kansallisoopperassamme. Olin katsomassa Taikahuilua lukiolaiskouluryhmän kanssa ja toimin siis esimerkillisenä valvojana kyseisellä vierailulla. Niin siinä sitten kuitenkin vain kävi, että koska olin vielä nuori ja vikkelä opiskelijatyttö ja viettänyt oopperaa edeltäneen yön huidellen taas ties missä ja koska kuitenkin olin nähnyt Taikahuilun luultavasti nelisen kertaa aiemmin, torkahtelin tämän tästä oppilaitteni keskellä ja heräilin sitten pää rinnuksilta skarpatakseni taas hetkeksi - ja herätäkseni taas kohta nuokkuvan pääni hiljaiseen vaatimukseen: nukkumaan...
Trackback(0)
 |
TrackBack URI for this entry
RSS feed Comments
Näytä/Piilota kommentti lomake