|
Monen bloginkirjoittajan kotisivuilta löytää nykyisin listoja kirjoittajan suosikkilevyistä, -kirjoista ja -elokuvista. Listat ovatkin usein mielenkiintoisia ja ainakin itse seuraan niitä ilokseni, siksi paljon ne kertovat suosittelijastaan. Itse en kuitenkaan rohkenisi ryhtyä moiseen. Hyvänen aika, jo lukemalla näitä aika ajoin väkertämiäni blogeja oppii kuka tahansa tuntemaan minut aivan liian hyvin siihen nähden, ettei tosielämässä tunne minua ollenkaan tai vain hyvin vähän. Jos vielä ryhtyisin paljastamaan sivuillani levy- ja kirjahyllyni aarteet tai elämääni oleellisesti vaikuttaneet elokuvat, voisin kai samantien avata vaatekaappini ja päiväkirjanikin. Pienen myönnytyksen annan kuitenkin siinä, että haluan jälleen kertoa muutamalla sanalla parista viime viikkoina katsomastani hyvästä tai erinomaisesta leffasta. No niin, yksi paljastus heti alkuun:olen ihan koukussa Woody Allenin leffoihin. Näistä katsoin viimeksi elokuvan Manhattan. Elokuvan pääroolissa ohjaaja esittää turhautunutta televisiokäsikirjoittajaa, joka etsii esikoisromaanilleen suuntaa edistymättä aikeissaan. Nuoren seurustelukumppaninsa lisäksi hän viettää aikaansa parhaan ystävänsä rakastajattaren kanssa, johon houkutuksille altis juutalaismies tietysti ihastuu. Rakastan Allenin terävää dialogia, tilannekomiikkaa, nopeutta, sarkasmilla verhoiltua positiivisuutta (tai toisinpäin) ja epäsovinnaisuutta. Manhattan on erinomainen elokuva. Realistisista työläiskuvauksistaan tunnetuksi tulleen brittiläisen Ken Loachin ohjaamassa Hellässä suudelmassa keskitytään kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan nuoren aikuisen rakkaustarinaan. Pakistanilaissyntyinen Casim (Atta Yakub) tapaa irlantilaissyntyisen katolisen koulun opettajan Roisinin (Eva Birthistle) Skotlannin Glasgow’ssa, pari rakastuu ja päättää muuttaa yhteen, mitä kummankaan lähiyhteisö ei pysty hyväksymään. Aihe saattaa tuntua kuluneelta, mutta en ainakaan itse muista suoralta kädeltä nähneeni vastaavaa tarinaa valkokankaalla, ja varsin hienosti ja laajalla perspektiivillä Loach onnistuu teemaa elokuvan ajoittaisista ja pahanlaisistakin heikkouksista (siirappisuus, ennalta-arvattavuus, epätasaiset näyttelijäsuoritukset) huolimatta lähestymään. Itävaltalaisen Michael Haneken ohjaus Elfriede Jelinekin romaanista Pianonopettaja ei ole erinomainen elokuva sekään mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tarinan juoni on nimittäin varsin kiinnostava ja elokuvan näyttelijät loistavia. Pääosissa esiintyvät pianonsoitonopettaja Erikaa näyttelevä Isabelle Huppert ja tämän nuorta oppilasta näyttelevä Benoit Magimel. Jokseenkin mielenvikaisen ja jossakin määrin sadistisen äitinsä kanssa asuva Erika pakenee ahdistustaan pornon maailmaan. Kun lahjakas ja komea oppilas alkaa vietellä Erikaa, paljastuu pianonopettajan fantasiamaailman kieroutuneisuus pikkuhiljaa ja lopulta karmaisevalla tavalla. Elokuvasta puuttuu "se jokin", mutta oikeasti syvällisellä tavalla se pureutuu vaikeaan aiheeseensa.
Neil Jordanin Crying Gamen olen nähnyt kolmeen kertaan, ja joka kerta häikäistyn elokuvan kauneudesta, älykkyydestä, lämmöstä, uskomattomasta tarinasta, kertakaikkisen tasapainoisesta ohjauksesta, valtavan hienoista näyttelijäntöistä, sanalla sanoen elokuvan täydellisyydestä. Juonesta on vaikeaa kertoa paljastamatta samalla liikaa tarinan todellisesta punaisesta langasta, elokuva on yksinkertaisesti pakko nähdä.
Trackback(0)
 |
TrackBack URI for this entry
RSS feed Comments
Näytä/Piilota kommentti lomake