Kesäpäivät järven tai meren rannalla mökkeillessä, uidessa ja saunoessa ovat ainakin parhaimmillaan suloisia, rentouttavia ja lähes välttämättömiä, mutta en vähättelisi kuumia, kuulaita tai kosteitakaan kesäpäiviä pääkaupungissamme. Helsingin rikkaus on sen moninaisuus ja kerroksellisuus (joka ei ole automaattista vaan jota täytyy myös vaalia). Se ei paljasta todellisia kasvojaan päiväturistille, vaan vaatii että sen sisään sukelletaan, ja vasta vähitellen ajan, sattuman ja herkeämättömän uteliaisuuden myötä sen todellinen luonne alkaa avautua. Minäkin olen tällä tutkimusretkellä vasta alkutaipaleella. (Näin toki puhutaan kaupungista, joka tosiasiassa laajemmassa mittakaavassa ei voi kehuskella niin historiallaan kuin kauneudellaankaan, mutta tässä yhteydessä unohtakaamme se.)

Ehdin kesälomani alkajaisiksi vihdoin lukea kirjan, johon tutustumista olin odottanut koko kevään: Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Finlandia-palkinto 2006). Olin nähnyt Kaupunginteatterissa esitetyn Kari Heiskasen ohjauksen samaisesta teoksesta loppukeväästä, ja vaikka näytelmä ei säväyttänyt minua ollenkaan samaan tapaan kuin kirja - ollessaan kuitenkin aivan erinomainen teatteriesitys - lisäsi se entisestään mielenkiintoani Westön alkuperäisteosta kohtaan.

Kirja kertoo lähes kolmesta vuosikymmenestä Helsingissä viime vuosisadan alusta ja kansalaissodan puhkeamisesta aina toisen maailmansodan kynnykselle saakka. Lukemattomien mielenkiintoisten ja värikkäiden yksityiskohtien takaa aukeaa lukuisten perheiden ja yksittäisten henkilöiden sotavuosien varjostama mutta samalla voimakkaan elämäntunteen sävyttämä maailma. Ajan henki on käsinkosketeltavasti läsnä koko kirjan, ja pääkaupunkiamme rakastavalle mutta sen menneisyyttä varsin heikosti tuntevalle toimii teos lähes oppikirjan veroisena oppaana kaupungin rakennusten, teiden ja osien historiaan. Samalla käydään läpi ajan kulttuuria, jota värittävät esimerkiksi kieltolaki, jazzmusiikin rantautuminen maahan sekä natsi-Saksan nousu. Jonkun mielestä kirja saattaa vaikuttaa liiankin akateemiselta ja ymmärrän kyllä miksi, mutta mielestäni siinä piileekin osa kirjan viehätystä. Sen lihallisuus ja verevyys täytyy löytää rivien välistä, alleviivaukset täytyy merkitä itse.

Kirjaa lukiessani ja Helsingin kesäisillä kaduilla kulkiessani tunnen olevani kotikaupungissa, vaikka asunkin keskustan ulkopuolella ja kilometrin verran sen rajan toisella puolella. Minkä rajan? Tänäänkään en voi nähdä mitään järkeä kartalle vedetyissä viivoissa, jotka vaikeuttavat joukkoliikenteen, terveys- ja sosiaalipalveluiden, kaavoituksen ja useiden muiden elintärkeiden yhteiskunnallisen arjen toimintojen organisoimista ja luovat keinotekoista henkistä etäisyyttä eri kaupunginosien välille.

Kun iltapäivän sadekuurot iltaa kohden lakkaavat, paistaa hellä ilta-aurinko lopulta pilvettömältä taivaalta ja hento tuulenvire käy mereltä Kauppatorin rantaan. Joutsenpoikue lipuu hitaasti eteenpäin iltauinnillaan ja päätämme ystävän kanssa juoda vielä yhdet lasilliset valkoviiniä. Kun tiedän, että lapsillani on hyvä olla hetken verran maaseudun rauhassa ilman äitiäänkin, voin rauhassa todeta, etten tällä hetkellä voisi kesältäni muuta pyytää.