|
Ekovihreiksi kutsutaan joskus niitä vihreitä, joille ekologisuus on ensisijalla lähes kaikissa elämänvalinnoissa. He ovat eräänlaisia "tosivihreitä", jotka ovat valmiita tinkimään usein radikaalistikin elintasostaan luonnon ja ympäristön hyvinvoinnin vuoksi. Minua tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekovihreäksi, mutta myös Vihreillä on jäsenjärjestö Ekovihreät ry, jonka kotisivulla järjestön ideologiaan voi perehtyä tarkemmin. Hivenen tavallista vihreämpiä olemme kuitenkin tänä kesänä olleet, koska olemme välttäneet käytössämme olevan auton käyttöä lähes viime tippaan saakka. Viime viikolla näin kävi tahtomattamme, koska auto kieltäytyi käynnistymästä juuri Joel-poikani kolmivuotissyntymäpäiväjuhlien aattona. Koska ilma oli helteinen, halusimme pihaamme ehdottomasti uuden aurinkovarjon. Ja koska väkeä oli tulossa toistakymmentä, oli meillä edessämme myös välttämätön ja laajamuotoinen kauppareissu. Koska olin kolmisin lasten kanssa, kiinnitin (huonokuntoiseen - tarvitsen uuden tuotapikaa) polkupyörääni peräkärryn, johon lapset tavalliseen tyyliinsä istahtivat. Pääsimme erinomaisesti suosimaamme lähikauppaan, jossa suoritimme massiiviset ostoksemme sillä seurauksella, että peräkärryyn oli paluumatkaksi pakattava neljä kassillista ruokaa, viisi kiloa multaa, viisi kiloa mansikoita, käsilaukkuni ja kaksi lasta. Saimme survottua kaksi ruokakassillista, käsilaukkuni ja mullan peräkärryn istuimen takana sijaitsevaan säilytystilaan. Lapset istahtivat paikoilleen, ja molempien jalkoihin pakattiin täpötäysi ruokakassi ja kaiken kukkuraksi mansikkalaatikko. En tiedä, herätimmekö enemmän puhdasta ihmetystä, hilpeyttä vai sääliä puhkuessamme pää hiessä (tosiaan, kaikki kolme pää hiessä) kaupalta kotiimme. Lapset pärjäsivät kuitenkin todella hienosti. Vasta parikymmentä metriä ennen kotia kuului takaani läkähtyneen pikkupojan voihkaisu: "Äiti, täällä on ihan kamalasti tavaraa. Minä en mahdu tänne!" Seuraavaksi piti hakea aurinkovarjo. Tälle retkelle lähtivät Joel ja Kari, kun taas Sofia ja minä jäimme leipomaan kakkua. Matkaan otettiin jälleen mukaan polkupyörä ja peräkärry, matkaa oli kilometrin verran. Ehkä 40 minuutin kuluttua pihaamme saapuivat iloinen pikkupoika ja hikinen mies. Aurinkovarjon jalanpidike (en tiedä, millä nimellä sitä yleensä kutsutaan) oli löytänyt paikan peräkärrystä, johon poika ei enää mahtunut. Siispä varjo jalkoineen kulki miehen olkapäällä ja poika polkupyörän satulassa yhdellä kädellä tuettuna. Me tytöt kiitimme nöyrästi vaivannäöstä ja seurasimme varjon pystytystä - huomataksemme, että varjo oli rikki. No, ei siinä auttanut muu kuin lähteä uudelle kierrokselle palauttamaan varjo ja hakemaan uusi, ja tottahan toki pikkukaveri vaati ehdottomasti päästä jälleen mukaan ostoksille. Minä luonnollisesti olisin jo aikoja sitten ollut valmis antamaan periksi, mutta muut olivat sitä mieltä, että varjoa ehdottomasti tarvittiin. Siispä pojat hakivat uuden varjon, ja seuraavana päivänä meillä oli loistavat kekkerit ja ruhtinaalliset tarjoilut. Mitä voimme tästä päätellä? Me emme tarvitse autoa. Mutta mutta... Varsin paljon pitäisi elämässämme muuttaa sekä ajankäytön että mukavuuden suhteen, jos luopuisimme autostamme kokonaan. Pääsemme todella mainiosti liikkumaan sekä keskustaan että Tikkurilaan tai Myyrmäkeen bussilla ja kaikkialle muutaman kilometrin etäisyydelle polkupyörällämme, mutta entäpä mökkireissut Keski-Suomeen, mummolareissut Poriin tai jopa uimareissut tuttavaperheen kanssa Vuosaaren Kallahteen, jossa tänään kävimme nauttimassa kesän kuka ties viimeisestä hellepäivästä? Entä tyttäreni syntymäpäiväjuhlat elokuussa? Ekovihreitä emme ole emmekä toistaiseksi ole ekovihreiksi muuttumassa, niin paljon kuin aatetta arvostammekin. Ja Luojan kiitos huollettu autommekin käynnistyy taas.
No kunnon ekovihreät ei missään mökillä käykään ;-)
Vakavasti puhuen, samastuin kummasti kirjoitukseesi. Autoton elämä on pk-seudulla on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä kuitenkin aika vaikeaa. Ainakin jos perheellä on elämää pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Sukulaisiin, mökille yms. muualle päin Suomea on aika mahdotonta lapsiperheen mennä julkisilla. Ainakaan meillä ei varmasti onnistuisi bussissa kulkea lapsen, koiran ja aika hurjan tavaramäärän kanssa vaikka mökille tai sukulaisiin.
Mutta jos päivittäin autoa tarvitsee vähän, niin autoilusta tuleva ympäristörasitus tippuu varsin radikaalisti. Jonkun ekojalanjälkilaskurin mukaan lihan syönti kuormitta mun tapauksessa ympäristöä enemmän kuin autolla ajaminen. |
