|
Ensimmäiset europarlamenttiin valitut mepit ovat jättäneet selvityksen kampanjarahoituksestaan Valtiontalouden tarkastusvirastoon. Satu Hassin (vihr) kampanja maksoi 40 000 euroa ja Carl Haglundin (r) 94 000 euroa. Hassi ilmoittaa käyttäneensä omaa rahaa 27 000 euroa ja saaneensa puolueeltaan 5000 euroa loppusumman tullessa lähinnä yksityisiltä lahjoittajilta. Haglundia puoluejärjestöt avittivat 66 000 eurolla ja omaa rahaa kului 2500 euroa. Oma eduskuntavaalikampanjani maksoi noin 3000 euroa. Kaksi ystävää avusti minua muutamalla kympillä, isä työnsi nyrkkiin "ruokarahaa" silloin tällöin. Kunnallisvaaleihin satsasin yli 2000 euroa, kaikki omasta pussista. Ääniä herui tuntemattomalle kansanedustajaehdokkaalle niukasti alle tuhat, hiukan tunnetummalle kuntavaaliehdokkaalle reippaasti yli 500. Kunnallisvaalikampanjaa ylivoimainen enemmistö ehdokkaista tekee omilla rahoillaan ja budjettini ylitti keskimääräisen varmaan mennen tullen. Luokanopettajan palkalla näitä kampanjoita ei huvita tehdä kovin monta vuodessa, mutta kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää ja kodissa juoksee vesi ja virtaa sähkö. Lisäksi satsaus oli ainakin omalla kohdallani ilmeisen riittävä. Kolmen tonnin eduskuntavaalikampanja taas on puolikuollut jo syntyessään, ja mitä olisikaan eurovaalikampanja vaikkapa alle 10 000 euron budjetilla? Tässä vaiheessa kunnallisvaalien sinänsä hermoja repivä euronvenytys alkaa näyttää hyvinkin siedettävältä, sillä vasta valtakunnallisissa ja EU-vaaleissa piilee ilmeistäkin ilmeisempi ja nykyisin myös laajalti keskusteluun ja pohdintaan nostettu ongelma: Eihän tavallisella yksityisihmisellä ja palkansaajalla ole mitään mahdollisuuksia päästä eduskuntaan tai europarlamenttiin, kun kampanja maksaa tuplasti vuoden bruttopalkan tai enemmän! Tässä vaiheessa kuvioon astuvat monenmoiset sponsorit ja avuntarjoajat - jos astuvat, eivätkä meidän vihreiden keskuudessa kovin usein astu. Näistä olemme tänä kesänä saaneet kuulla ja lukea lähes liiankin kanssa - tai ehkä ei liian kanssa, sillä keskustelunaihe on todella enemmän kuin tärkeä, mutta varmasti kuitenkin pitkästymiseen ja turhautumiseen saakka. On selvää, että tukea saa antaa, mutta yhtä selvää, että tuen antaja pitää merkittävissä tapauksissa ilmoittaa. Mutta olisiko kampanjabudjetteja oikeasti syytä rajoittaa jollakin tavalla? Onko tässä enää mitään järkeä? Mikä mahtaa olla tilanne muissa maissa? Sen tiedän, että rahoittajien ilmoittaminen on monessa maassa paljon tarkemmin valvottua kuin "maailman lähes korruptoitumattomimmassa (vitsi, mikä sana) maassa" Suomessa, mutta sitä en tiedä, onko mikään valtio lähtenyt rajoittamaan kampanjakustannuksia. Kuten jo aiemmin mainitsin, media on nostanut keskustelun vaalirahoituksesta kiitettävästi esiin. Sen sijaan heillä tuskin on intoa lähteä herättelemään laajaa keskustelua kampanjabudjettien summista, joista valtaosa vyöryy muhkeina mainosrahoina niiden omaan pussiin. Tilannetta on helppo tarkkailla lähes epätoivoon vaipuen. Sen voi pelastaa ainoastaan usko äänestäjään ja äänestäjän järkeen. Onko äänestäjän ääni todella ostettavissa? Eikö heistä monella kuitenkin ole niin järkeä kuin sydäntäkin nähdä yli kirkuvien nelivärimainosten ja nokkelien mainossloganien? Jos ei, onko puhe demokratiasta silmänlumetta ja äänestäjä väistämättä markkinavoimien ylitsepääsemättömän vallan aivopesemä?
Trackback(0)
 |
TrackBack URI for this entry
RSS feed Comments
Näytä/Piilota kommentti lomake
