|
Olen viettänyt viikon sairauslomalla kotona. Elämäni ensimmäinen kurkunpääntulehdus vei äänen viimeistä pihausta myöten ja toi tilalle hillittömän kurkkukivun ja sen poistuttua hirveän haukkovan yskän. Siinä sivussa on särkenyt pää, poskipäät ja korvat, mikä osoittautuikin poskiontelotulehdukseksi. Olo on flunssainen, vaikka lämpöä tai nuhaa ei juurikaan ole. Luterilainen työmoraali on kovilla, mutta minkäs teet? Keität vielä yhden pannullisen teetä ja ryömit viltin alle odottelemaan sen hautumista. Muuten syksy on käynnistynyt hyvin. Vajaa kuukausi on vierähtänyt erityisluokanopettajana Ylästön koulussa. Opetettuani kaksi vuotta lähes kolmeakymmentä kuudesluokkalaista (jotka sinänsä olivat ihan ihania; varhaismurrosikäiset ovat tosi herkkiä ja suloisia) tuntuu mukavalta olla vaihteeksi kahdeksan kolmasluokkalaisen kanssa. Lisäksi uuden koulun puitteet, raikas sisäilma, erinomainen keittiö ja hyvä esimies tekevät työstä miellyttävää. Huippu juttu. Opetusministeriö jakoi hiljattain 16 miljoonaa euroa ylimääräistä valtionapua kunnille opetusryhmien pienentämiseen. Kuntien valtionapuja ei nykyisin enää kohdenneta yksittäisiin hankkeisiin, joten tätäkin avustusta on seurannut kiistely siitä, kohdennettiinko raha lopulta luokkakokojen pienentämiseen vai johonkin muuhun. Kunnat väittävät käyttäneensä lisärahan opetusministeriön tahdon mukaisesti, mutta useiden kuntien opettajien pääluottamusmiehet ovat täysin vastakkaista mieltä. Heidän mukaansa opetusryhmät ovat osassa kouluja päinvastoin kasvaneet. Vantaalla tilanne on juuri kuvatunlainen. Monessa koulussa luokkakoot kasvoivat tänä syksynä, vaikka lisäraha virkamiesten mukaan laitettiinkin oikeaan osoitteeseen. Ilman lisärahaa ryhmät olisivat kuitenkin kasvaneet entisestään! Virkamiehiä on tällä kertaa helppo uskoa. Kun lueskelee kaupungin talouden lukuja tälle ja ensi vuodelle, ymmärtää hyvin, ettei mikään kaupungin toimiala voi jäädä kokonaan säästöjen ulkopuolelle. Tuoreessa Vantaa-sopimuksessa perusopetuksen laadun turvaaminen on kuitenkin nostettu aivan kärkiteemojen joukkoon, minkä tietysti voi halutessaan tulkita puhtaaksi sanahelinäksi mutta mikä toisaalta kiistatta osoittaa kaupunkilaisten ja päättäjien tahdon. Säästöjäkin voidaan tehdä vähemmän siellä, mihin halutaan panostaa eniten tai missä ei enää ole nipistettävää, ja Vantaa-sopimus sitoo yhtä lailla virkamiehiä kuin luottamushenkilöitäkin. Kouluissa ja päiväkodeissa toivoisi joka tapauksessa säästettävän mieluummin mistä tahansa muusta kuin siedettävän kokoisista ryhmistä pätevine opettajineen ja hoitajineen sekä puhtaasta sisäilmasta. Suomen koululaisten kehnoon koulussa viihtymiseen vaikutetaan asenneilmapiirin muokkauksen, kiusaamisen ehkäisyn ja taideaineiden lisäämisen lisäksi parhaiten juuri tällä.
Entä pitäisikö ryhmäkokojen suuruudesta säätää lailla? Monen opettajan mielestä pitäisi, sillä kauniit puheet eivät tunnu johtavan mihinkään ja monessa koulussa opiskellaan tälläkin hetkellä lähes tai yli 30 oppilaan ryhmissä, viimeisimpänä esimerkkinä Seutulan koulun 35-lapsinen kuudes luokka. Toisaalta yhtä moni on sitä mieltä, että säädetyistä maksimeista tulisi nopeasti normi ja samalla minimi. Itse toivoisin, ettei lakia tarvitsisi säätää, ja uskon vilpittömästi päättäjien ja virkamiesten hyvään tahtoon. Kyllä jokainen tai ainakin hyvin suuri enemmistö ymmärtää, miten tärkeästä asiasta on kysymys, ja vaikka asiaa tarkastelisi kuinka itsekkäästikin, on meidän jokaisen etu, että lapsista ja nuorista pidetään mahdollisimman hyvää huolta. Eiköhän kaikilla suomalaisaikuisilla ole vielä liiankin tuoreessa muistissa viime vuosien katastrofit, joissa muutamat nuoret ovat selvästi jääneet vaille riittävän henkilökohtaista tukea? Oppilaat, opettajat ja koulut ovat erilaisia. Täytyy olla joustavia mahdollisuuksia uusiin ja erilaisiin ratkaisuihin. Kaikkia yhteiskunnan epäkohtia ei yksinkertaisesti pystytä poistamaan lakipykälillä eikä täydellistä kaupunkia ole eikä tule. Mahdollisimman hyvään pitää kuitenkin herkeämättä pyrkiä.
Trackback(0)
|