Heinähatusta ja Vilttitossusta jäivät mieleen ennen kaikkea ihanat ja taitavat tyttönäyttelijät (Katriina Tavi ja Tilda Kiianlehto), värikylläinen, kaunis ja hauska lavastus sekä suloinen tarina; mikä ettei myös ennen kaikkea Vilttitossun mutta myös joidenkin muiden henkilöiden jatkuva rähjääminen tai huutaminen (enhän minä vain ole tuollainen äiti tai opettaja, enhän?!). 5-vuotias tyttäreni katsoi leffan herkeämättä alusta loppuun, 3-vuotias poikani kävi välillä keräämässä lisää voimia palapelin parista.

Outoa, kiintoisaa ja mielestäni yksinomaan positiivista olivat Vilttitossun Taivaan Isälle suuntaamat rukoukset. Jotakuta ne varmaan puistattivat, mutta minun mielestäni ei ole mitään järkeä siinäkään, että uskonto rajataan ikään kuin kaiken normaaliarjen ulkopuolelle eikä sitä voida ottaa elementiksi edes elokuvaan, kun kaikenlaista tyrkyttämistä halutaan välttää viimeiseen asti. Itse asiassa on melkein hämmästyttävää, kuinka vähän uskontoa käsitellään ei-uskonnollisissa elokuvissa, vaikka aihe kuuluu meidän kaikkien elämään, halusimmepa tai emme. Minulle aihe on ollut aina valtavan mielenkiintoinen.

Menneisyyden ote edustaa tyypiltään kai lähinnä jännitysdramaa, joka ei mitenkään itseoikeutetusti kuulu suosikkielokuvalajeihini. Se vei minut kuitenkin mukanaan niin täysin, että istuin nauliutuneena sohvalle elokuvan alusta sen lopputeksteihin saakka. Katselen filmini useimmiten digiboksin kovalevyltä, mistä johtuen voin pitää taukoa silloin kun minua huvittaa tai kelata ohi mainosten. Menneisyyden ote ei päästänyt minua jääkaapille eikä vessaan, sen sijaan kelasin pikana mainokset päästäkseni mahdollisimman nopeasti takaisin nuoren tytön murhamysteerin pariin. Suosikkini Sean Penn oli upea, samoin yhtä kolmesta ystävyksestä esittänyt tuntemattomampi Tim Robbins. Kolmas ystävä, Kevin Bacon, taas miellyttää silmääni joatkin syystä muuten vain ;).

Roccon ja hänen veljiensä ohjaaja Visconti on minulle italialaisen elokuvan suurista nimistä tuntemattomin; siksi minulla oli hyvin vähän aavistusta, mitä Etelä-Italiasta Milanoon paremman elämän toivossa muuttaneen perheen tarina toisi tullessaan. Se toi mahtavan kuvauksen leskiäidistä ja tämän viidestä pojasta, joista yksi on hyvääkin parempi ja kaunistakin kauniimpi enkelihahmo Rocco (Alain Delon) ja toinen veljessarjasta erkaneva ja epätoivoisen rakkauden vuoksi pahuuden tielle joutuva perheen mustalammas Simone (Renato Salvatori). Ristiriitaisen prostituoidun Nadian roolin näyttelevä Annie Girardot jää kummittelemaan mieleen vahvojen miesroolien rinnalla. Milanon karu kaupunkimaisema luo todentuntuisen taustan tarinan tapahtumille, keskustan turistikohteilla ei mässäillä. Toisaalta helmikuussa Milanossa (epäekologisen, niin, tiedän kyllä) viikonlopun viettäneenä nautin suunnattomasti kaupungin katujen, rakennusten ja ihmisten tarkkailusta 50 vuotta sitten. 

Naistenpäivää vietin yksin. Tarkistin 28 maantiedonkoetta, kävin juoksemassa ja nautin mukavan lounaan itsekseni viinilasillisen kera. Sitten sain päähänpiston lähteä elokuviin, mitä harrastan yleensä korkeintaan muutaman kerran vuodessa (edellisen kerran Bond ja Quantum of Solace joululomalla Flamingossa). Filmiksi valikoitui Milk, joka kellonaikansa puolesta sopi minulle paremmin kuin Allenin Vicky Cristina Barcelona. Valinta oli loistava. Elokuva itsessään on hyvinkin kelvollinen (jotain kolmen ja neljän tähden välillä), mutta Sean Pennin roolisuoritus homopoliitikko Harvey Milkinä on ilmiömäinen, ja lähinnä tästä syystä vuodatin loppumetreillä jo kyyneleitä. Tarina ensimmäisestä julkisesti homoseksuaaliksi tunnustautuneesta San Franciscon kaupunginvaltuutetusta on kaikenkaikkiaan kiinnostava, lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat ihmisoikeuskysymyksistä ehkä kaikkein lähinnä sydäntäni - koskettaahan seksuaalisuus syvällisesti meitä jokaista. Ohjaaja Gus Van Santin ystävyyskuvaus Matkalla Idahoon taas oli jo ilmestysmisvuonnaan 1991 yksi suuria elokuvaelämyksiäni.

Tänään sähköpostini ei toimi, mikä muistuttaa minulle, että ilmankin voi elää, ainakin hetken. Aikaa riittää kirjoittamiselle ja - yllätys yllätys - elokuvalle! Aion tänään katsoa ranskalaisen, Jeanne Moreaun tähdittämän Yö kuuluu rakkaudelle vuodelta 1958.

TrackBack URI for this entry

Kommentit (2)

RSS feed Comments

Näytä/Piilota kommentti lomake